maanantai 19. joulukuuta 2011

Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona

Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.

Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen.  Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.

Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.

Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.

Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.

Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.

Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.

Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.

Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.

Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja  futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.

Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.

Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini.  Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.

Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.

Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.

keskiviikko 14. joulukuuta 2011

Kotisynnytysohjelmaa Nelosella

Toisen lapsen imetyksen myötä kuvioon ovat tulleet jälleen keskipäivän tv-ohjelmat. Nelosella tuleva Vauvan tarina saa minut yleensä ärsyyntymään tai tylsistymään (kuinkahan monia kolmosia jenkeissä oikein syntyy kun niitä riittää melkein joka jaksoon?), mutta tänään tullut kotisynnytysjakso olikin yllättävän hyvä. Ohjelmaan on selvästi haluttu synnyttäjien ääripäitä, mutta lähestymistapa oli luonteva ja ohjelmasta välittyi minusta yllättävän hyvin synnytyksessä itsellenikin tärkeitä asioita kuten intiimiys, hyvä suhde kätilöön ja synnyttäjän tukeminen. Kuvaa löytyy myös vesisynnytyksestä.

Jakso tulee uusintana huomenna torstaina neloselta klo 9.30 tai sen voi katsoa täältä: Vauvan tarina: Pitkä kotisynnytys.

perjantai 9. joulukuuta 2011

Keskustelua kotisynnytyksestä

Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluillassa Helsingissä on maanantaina 12.12.2011 aiheena kotisynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen. Illat järjestetään kerran kuukaudessa klo 18-20 Mäkitorpan leikkipuiston tiloissa (Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä).

Kannattaa mennä, jos aihe yhtään kiinnostaa! Vaikka synnytys ei olisi omalla kohdalla edes ajankohtaista, niin illasta saa varmaan paljon irti. Me täällä fiilistellään kotioloissa.

torstai 8. joulukuuta 2011

Jälkeisten jälkeiset

Kotisynnytyksessä riittää byrokratiaa. Olemassa olevia käytäntöjä ei ole tai sitten ne käytännöt toimivat kotona synnyttäviä vastaan.

Meidän neuvola kieltäytyi lopulta kirjoittamasta vastasyntyneen TSH-lähetettä. Onneksi sellainen saatiin mutkan kautta toisesta neuvolasta, joten synnytyksen yhteydessä meillä oli valmiina näyteputki ja lähete minun henkilötunnuksellani. Kätilö kirjoitti vielä mukaan lapun yhteystietoineen - ja kyllä sitä perään soittelua tulikin. Lapsen isä vei näytteen lähimpään labraan ja soittoa taisi tulla niin sieltä kuin sairaalastakin. Arvot olivat onneksi kohdillaan.

Kolmantena päivänä synnytyksestä kävimme vastasyntyneen lääkärintarkastuksessa. Varasin suosiolla ajan Kampin Pikkujättiin neonatologille, jonne matkattiin koko perheen voimin. Ehkä olisi ollut hyväkin kokemus käydä nyt hyvän synnytyskokemuksen jälkeen Kättärillä ja se olisi voinut olla poliittisempi teko kotisynnytysten näkyvyyden puolesta, mutta en halunnut ottaa riskiä. Jos lääkäri olisi ollut tyly (kuulemma osa suhtautuu kotisynnytykseen todella nihkeästi) niin sairaalapelko tuskin olisi siitä laantunut. Pikkujätin lääkäri oli kotisynnytyksestä hieman hämillään, mutta asiallinen. Kaikki oli mallillaan, paino vain oli pudonnut sen verran, että imetystä ollaan koetettu tehostaa. Ja pakko mainita, että kannoin itse vauvan kantoliinassa kotoa lääkäriin! On tapahtunut paljon sellaista, joka esikoisen syntymän aikaan ei ollut mahdollista, ja se tuntuu hyvältä.

Samaiseen Close carrieriin pujottelin vauvan myös maanantaina neuvolaan punnitusta varten. En ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen tästä kantovälineestä. Ainakin sen kiristäminen on helppoa, mutta paino tuntuu tulevan aika paljon hartioille. Toisaalta kehtoasento on raskaampi muistaakseni kuin pystyasento liinassa. Pitäisi varmaan testata nyt myös trikoinen ja kudottu liina mukavuuden kannalta, kun ne kerran tuolla valmiina ovat... Vauvan painon lasku oli pysähtynyt, mutta lisää perjantain punnitukseen oli tullut aika vähän. Tänään piti olla neuvolan kotikäynti, mutta terkkari perui sen sairauden vuoksi ja huomenna mennään uudestaan neuvolaan käymään. Vastasyntyneen imetys on tälläkin kertaa hieman stressaavaa, vaikka ei olekaan antibiootteja ja synnytyskokemuksesta toipumista taustalla.

Lapsen isä vei kätilön kirjoittaman syntymätodistuksen maistraattiin, jossa olivat kuulemma olleet ihan pihalla. Olin käsittänyt, että käymällä paikan päällä henkilötunnuksen olisi voinut saada saman tien, mutta virkailija jemmasi paperit jonnekin ja nyt odotellaan postia.

Synnytyksen jälkeen oli kyllä ehdottoman ihanaa, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Kätilöt kävivät parina päivänä katsomassa meitä ja vauvaa, ja puhelinyhteys oli auki. Olo on ollut aivan mielettömän hyvä, henkisesti ja fyysisesti. Jännittää kyllä vähän kirjoittaa itse synnytyksestä... Miten sen kokemuksen voi ilmaista, kun kaikki synnytykseen liittyvä kieli on niin teknistä ja kolkkoa? Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken muistiin mahdollisimman pian, olkoonkin että se versio olisikin sitten se, minkä tulen muistamaan.

torstai 1. joulukuuta 2011

Perillä ollaan

Meidän 3,6-kiloinen pikkuinen syntyi suunnitelmien mukaan kotona ja kaikki meni täydellisen hienosti. Synnytys oli mielettömän uskomaton kokemus, hienompi kuin olin edes uskaltanut toivoa. Suurin apu oli lopulta TENS-laitteesta ja synnytyslaulusta, ja tietysti kaikesta valmistautumisesta ja erityisesti upeasta kätilöstä, joka juuri ja juuri ennätti paikalle.

Vielä ei ole kovin paljon muuta mielessä kuin

MINÄ
TEIN
SEN
!

Minä sain hyvän synnytyksen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Synnytysvalmennusta Haikaranpesässä

Perjantaina olin Haikaranpesän synnytyslaulu- ja rentoutumisvalmennuksessa. Vähän hirvitti, että synnytys käynnistyykin sairaalassa ja sieltä pitäisi äkkiä lähteä kotiin synnyttämään :) Vielä olen kuitenkin yhdessä kasassa, vaikka napakoita (joskin kivuttomia) supistuksia on tullut monena päivänä ja iltana.

Olen seurannut keskustelua synnytysvalmennuksesta Doula Elisan blogissa. Olen monesta asiasta, oikeastaan kaikesta, samaa mieltä. Synnytysvalmennuksen suunnittelu ja järjestäminen on tietysti haastavaa, koska synnyttäjiä on niin moneen lähtöön. Ihmisillä on hyvin erilaiset lähtökohdat ja lisäksi luentomuotoinen valmennus esittelykierroksineen asettaa omat rajoituksena. Perjantain Haikaranpesän vapaaehtoinen valmennus oli kuitenkin positiivinen yllätys. Tällaista synnytysvalmennuksen pitäisi olla!

Valmennus jakautui kahteen osaan. Ensimmäisen tunnin piti Hilkka-Liisa Vuori äänenkäytöstä synnytyksessä. Vuori pitää myös pidempiä synnytyslaulukursseja, joista lisätietoja löytyy Vox Silentiin sivuilta. Sivulla on lisäksi lyhyt artikkeli synnytyslaulun perusteista, ja kirjastoista löytyy myös kirja. Valmennustunti käytettiin äänenkäytön harjoitteluun. Synnytyslaulu ei ole varsinaista laulua, vaan supistusten aikana vapaamuotoista ääntelyä , jonka voimakkuus kasvaa supistusten voimakkuuden myötä. Tärkein hyvän äänen periaate synnytyksessä on leuan pitäminen rentona. Jos leuka jännittyy ja kiristyy, niin äänikään ei rentouta, päinvastoin. Tätä kokeiltiin erilaisten harjoitusten avulla. Kehotan kyllä kaikkia (jotka suinkin pystyvät jättämään sivuun ennakkoluulonsa - "synnytyslaulu" kuulostaa kieltämättä aikamoiselta äitimaameiningiltä) tutustumaan äänenkäytön periaatteisiin synnytyksessä.

Toisen tunnin veti Haikaranpesän kätilö. Aluksi oli puhetta rentoutumisen ja erilaisten asentojen merkityksestä synnytyksessä, minkä jälkeen käytiin lyhyesti läpi erilaisia avautumis- ja ponnistusvaiheen asentoja. Asiaan olisi voinut helposti kysymyksineen käyttää paljon enemmänkin aikaa, mutta tärkeintä minusta oli se, että ylipäänsä käytiin läpi konkreettisia keinoja, jolla synnyttäjä voi itse helpottaa oloaan synnytyksen aikana.

Muistan, että ensimmäisen raskauden aikana Haikaranpesän pakollinen valmennus oli pettymys (vaikka en silloin mitään kyllä edes odottanut). Siinä käytiin läpi hyvin teknisesti synnytyksen kulku, tavallisimmat kivunlievitystavat, toimenpiteet, osaston tilat ja lapsivuodeaika parin videon saattamana. Epäilen, ettei kovin moni muukaan saanut hirveästi irti sinänsä ihan hyvästä kuvamonisteesta, jossa esiteltiin erilaisia asentoja avautumis- ja ponnistusvaiheen aikana. Niitä kun ei voi vain paperista omaksua, vaan niitä pitää vähintäänkin nähdä käytännössä ja mieluiten itse kokeilla ja harjoitella. Sen takia tämä "äitien rentoutusryhmä" oli paljon parempi ja tarpeellisempi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut, ettei Haikaranpesä minusta ole mikään suuri poikkeus Suomen synnytysosastojen joukossa. Tämä valmennus kuitenkin nosti vähäsen pisteitä - tällaista pitäisi olla saatavilla kaikkialla. Vähän jäi kuitenkin ihmetyttämään se, että kätilön mukaan myös Haikarassa yleisin ponnistusasento on puoli-istuva asento sängyllä. En muista, oliko puhetta siitä, mikä on erilaisten kivunlievitystapojen ja toimenpiteiden osuus osastolla ja miten se suhteutuu muihin Suomen synnytyssairaaloihin. Epäilen, ettei ero ole valtavan suuri. Mietityttää kyllä hieman se, että Haikaraan varmaan valikoituu kuitenkin enemmän sellaista porukkaa synnyttämään, jotka olisivat kiinnostuneet ns. normaalista fysiologisesta synnytyksestä ja välttämään epiduraalia ja muita puuttumisia synnytyksen kulkuun. (Niin kuin minä itse ekassa synnytyksessäni.) Itse kuitenkin päädyin haluamaan puudutuksen, koska tuntui, etten enää pärjännyt: en saanut tarvitsemaani tukea jaksaa kivun kanssa ja valmistautuminenkin olisi voinut olla parempaa.

Jos vaan pystyy, kannattaa kyllä harkita myös maksullisia synnytysvalmennuksia. Helsingissä voin todella paljon suositella Manipuran Aktiivinen synnytys -valmennusta. Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa, että se pitkälti pelasti ekasta synnytyskokemuksestani sen mikä pelastettavissa oli. Lisäksi hyviä kätilöpalveluja ja valmennusta tarjoavia tahoja ovat Heket ja Yebomama. Vaikka yksityiset palvelut ovat kalliita, niin niihin kannattaa kyllä sijoittaa. Lisäksi tietysti Aktiivinen synnytys ry järjestää ilmaisia keskusteluiltoja, joista voi varmasti saada lisävinkkejä.

Nyt painun odottelemaan synnytystä :)

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

Vika neuvola?

Eilen oli melkoisen todennäköisesti tämän raskauden viimeinen neuvola. Seuraava on vasta parin viikon päästä, muutama päivä lasketun ajan jälkeen. Loppuraskauden neuvolakäyntejä(kään) ei näköjään hirveästi ole. Ehkä tämä yksilö päättää viihtyä mahassa kauemmin kuin esikoinen, mutta epäilen vähän, että seuraavaa äitiysneuvolakertaa ei ehdi enää tulla. Joten tässä raskaudessa olen käynyt viisi kertaa neuvolassa, kaksi kertaa neuvolalääkärillä ja kahdessa ultrassa sairaalassa. Viimeksi käyntejä oli melkein parikymmentä.

Kaikki oli edelleen mallillaan, paitsi hemoglobiini oli laskenut 110:en, joten kävin äkkiä hakemassa luontaistuotekaupasta vähän Floradixia. Toivottavasti se auttaa. Koko raskauden aikana en ole tarvinnut lisärautaa, mutta hyvä että tuli mitattua sekin vielä. Verenpaineet olivat vähän nousseet (121/69), mutta vielä ihan normaaleissa rajoissa. Painoa on nyt melkein 2,5 kiloa vähemmän kuin viimeksi loppuraskaudessa, ja sen kyllä huomaa! Turvotustakaan ei ole yhtään. Kaiken kaikkiaan vointi on aika hyvä. En ikinä olisi uskonut, että loppuraskaudessa voi vielä olla näin mukava olo. Tietysti öisin pitää herätä useamman kerran kääntämään kylkeä, alaselkä kipeytyy herkästi ja vessassa pitää ravata koko ajan, mutta liitoskivut ovat pysyneet kohtuullisina (!) ja jaksan hyvin puuhastella kaikenlaista.

Vauva on viittä vaille kiinnittynyt, terkkarin mukaan pää heiluu alhaalla enää minimaalisen vähän. Ja takaisin vasemmassa raivotarjonnassa, jee! Parina iltana on tuntunut alavatsalla pientä jomotusta ja harjoitussupistuksia tulee paljon, mutta ei mitään sen kummempaa. Aika paljon on vielä tekemättä, vauvan vaatteetkin ovat vielä kellarissa ja yhdet villahousut tahtoisin saada valmiiksi... Mutta toisaalta saisi jo tulla, kaikki synnytykseen liittyvä alkaa olla jo valmiina.

Niin ja sitä vauvan TSH-lähetettä en sitten neuvolasta saanut enkä saa. Niitä ei kuulemma sieltä kirjoiteta (vaikka monesta muusta Helsingin neuvolasta on kirjoitettu). Sain sen onneksi kätilön avustuksella hommattua toisesta neuvolasta, joten asia selvä. Ärsyttää silti.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Miten vauvan tarjontaan voi vaikuttaa

Kirjoittelen vielä vähän lisää vauvan asennon vaikutuksesta ja siihen vaikuttamisesta. Kommenttilootasta poimin kysymyksen: "Mun masuvauva on muuten myös kääntynyt selkä oikealle puolelle päin, kun se on tähän asti majaillut yleensä selkä vasemmalla puolella. Viitsistkö laittaa tarkempaa linkkiä mitä vauva asennon parantamiseksi voi tehdä?"

Ensinnäkin, vauvan asennosta ei tarvitse ottaa suuria paineita ennen synnytyksen käynnistymistä (note to self!) ainakaan jos ei kyseessä ole perä- tai poikkitila. (Mitä tehdä, jos vauva on perätilassa?) Oikeasta raivotarjonnasta vauvat kyllä useammin kääntyvät avosuiseen tarjontaan, ja joutuvat synnytyksen aikana aina kääntymään hieman ylimääräistä kierrosta, mutta ennen synnytystä asennon muutokset ovat ihan tavallisia. Vauvat kääntyilevät ennen kiinnittymistä ja sen jälkeen. Omani kääntyi takaisin vasemmalle, ja kyllä se tietysti mieltä vähän rauhoittaa, vaikkei välttämättä olekaan tässä vaiheessa vielä niin merkityksellistä.

Joka tapauksessa loppuraskaudessa kannattaa viettää paljon aikaa vauvan kääntymistä helpottavissa asennoissa, ja erityisesti silloin, jos vauva viihtyy pitkään jossain muussa kuin optimaalisessa asennossa (vasen raivotarjonta) ja synnytys alkaa lähestyä. Rutiininomaisesti kannattaa istua tuolilla/jumppapallolla/lattialla aina  pystyasennossa tai nojaten eteenpäin (esim. pöytään), viettää aikaa konttausasennossa lattialla ja pyöritellä päivän mittaan lantiota (istuen, seisten tai nelinkontin). Taaksepäin nojautuvaa/puoli-istuvaa asentoa kannattaa välttää niin paljon kuin mahdollista, sillä sen on todettu olevan yhteydessä avosuiseen tarjontaan.

Spinning Babies -sivujen Techniques -osiossa on paljon erilaisia harjoituksia ja tekniikoita, joita voi käyttää loppuraskaudessa tasapainottamaan lantion asentoa, lantionpohjan lihaksistoa ja auttamaan vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon synnytystä varten. Suomeksi löytyy kolme videota aiheesta Samoja tekniikoita voi tarvittaessa käyttää myös synnytyksessä. Pari hyvää harjoitusta, joita olen lisäksi itse tehnyt:
  • Seiso noin metrin päässä pöydästä, taivuta eteenpäin vartalo noin 90 asteen kulmaan ja nojaa ranteilla pöytään. Anna pään roikkua rentona ja pidä polvet ja kyynärpäät aavistus koukussa. Anna selän venyä pitkäksi ja pysy asennossa niin kauan kuin tuntuu mukavalta. Päästä kädet lopuksi rennoiksi kohti lattiaa ja nouse varovasti selkä pyöreänä ylös
  • Alaspäin katsova koira - jos on tuttu entuudestaan tai joogatunnilla ohjataan.
  • Alaspäin katsova koira, polvet maassa tai esim. sohvan reunalla ja kyynärpäihin nojaten. Kevyempi versio. Ohjeet, myös videoita, löytyy Spinning Babies -sivulta kohdasta Inversion.
  • Lantionnosto nikama nikamalta selinmakuulla - jos tuntuu hyvältä ja muista keskivartalon lihasten hyvä tuki, ettei selkä pääse retkahtamaan.
  • Hartiaseisonta jalkapohjat seinää vasten - jos on tehnyt aiemmin ja jaksaa pitää keskivartalon tuen liikkeen aikana. Kaikki ylösalaiset asennot ovat hyviä, mutta ne pitää tehdä hallitusti.
Bebesinfon artikkeli on ihan hyvä johdatus siihen, mitä merkitystä vauvan asennolla tai tarjonnalla on synnytyksen kannalta ja mitä sille voi tehdä. Tosin siinä on pieniä epätarkkuuksia, mutta ei varsinaisia virheitä kuitenkaan. Olen aiemminkin kirjoittanut, että tekstin tyyli hieman ärsyttää... mutta hyvää asiaa siinä on myös.

Entä jos vauva on vielä synnytyksen käynnistyessä tai sen aikana virheasennossa? Samat yleiset neuvot pätevät kuin loppuraskaudessakin, eli edellä mainitut asennot ja tekniikat. On olemassa myös erityisiä tekniikoita, joita voi käyttää, kun vauvan virheasento tiedetään esimerkiksi avosuiseksi (engl. Occiput Posterior eli OP). Näiden suhteen asiantuntevasta synnytysavusta voi olla korvaamaton hyöty, sillä monissa tekniikoissa tarvitaan toista ihmistä ja ylipäänsä kyseessä on niin laaja aihe, että se vaatii jonkin verran perehtymistä. Olen tehnyt itselleni muistiinpanoja, mutta epäilen, että synnytyksen aikana ne opit katoavat kuitenkin jonnekin...

Ja vielä kuva, joka havainnollistaa erilaisia vauvan asentoja. Oikealla ylhäällä Left Occiput Transverse, Left Occiput Anterior ja Occiput Anterior ovat tavoiteltavia asentoja, vasemmalla alhaalla Left Occiput Posterior kääntyy myös helpommin oikeaan asentoon, vaikka onkin avosuinen tarjonta. Muut ovatkin vähän hankalampia.
Täysikokoinen kuva löytyy: http://spinningbabies.com/images/stories/babypositions/bellyMapping/_katie-belly-rose-wroa.web.jpg

perjantai 18. marraskuuta 2011

Omituisia supistuksia

Supistuksethan yleensä tuntuvat vatsassa. Harjoitussupistukset vatsan kovettumisena, varsinaiset supistukset ikävänä jomotuksena särkynä tai kovana aaltoilevana kipuna. Sen lisäksi supistukset voivat tuntua selässä, lantionpohjassa ja reisissä. Peruskauraa. Mutta kiinnostaisi kovasti, tuntuuko supistelu kenelläkään muulla ylävartalossa tai päässä...

Mahan pinta kovettuu, mutta sen lisäksi rinnassa ja kurkussa tuntuu kiristävä tunne. Vähän aikaa sitten huomasin, että supistus tuntui kiristävänä vanteena pään ympärillä. Tunne korostuu, jos vaikka istun keinutuolissa tai sohvalla takakenossa. Tuntuu todella oudolta! Jotain yhteyksiä siellä täytyy mennä, koska tuntemukset ovat selvästi yhteydessä mahan kovettumisiin.

En ole vielä alkamassa synnyttää, sillä näitä supisteluja on ollut enemmän ja vähemmän raskauden puolivälistä alkaen.Saa nähdä, millaisia varsinaiset synnytyssupistukset tulevat sitten olemaan. Ei ainakaan mitään hillittömiä päänsärkyjä toivottavasti!

torstai 17. marraskuuta 2011

Älä nyt käänny! Ja sananen mahakartoituksesta...

Vauva on viimeiset viikot, oikeastaan jo ainakin pari kuukautta majaillut parhaimmassa mahdollisessa asennossa: pää alaspäin ja selkä kohti vasenta kylkeäni. Peppu tuntuu siis vasempien alimpien kylkiluideni kohdalla tai vähän alempana ja potkut pääasiassa oikealla puolellani. Nivusissa tuntuu pienten käsien hipaisuja. Näin siis jo vaikka kuinka kauan, tämä yksilö ei ole juurikaan pyörinyt kohdussa. Siksi olen tänään vähän friikahtanut, kun pieni tuntuukin pyörähtäneen 180 astetta, siis pyöräyttänyt peppunsa oikealle puolelleni ja potkut tuntuvat vasemmalla edessä.

Ei siis mitään tämän dramaattisempaa, perä- tai poikkitilaan tämä vauva tuskin enää saa itseään pungettua. Ja vauvathan liikkuvat ja pyörivät vielä synnytyksen aikana. Kuitenkin vasen raivotarjonta, vauvan selkä vasemmalla puolella tai hieman edessä (eli vauva katsoo ikään kuin minun selkärankaani kohti) on ehdottomasti paras asento synnytyksen alkaessa, eli siis se aiemmin vallinnut tila. Toisin päin (eli selkä oikealle) on siksi huono, että vauvoilla on ensinnäkin siitä suurempi taipumus kääntyä avosuiseen tarjontaan (kasvot kohti minun napaani, selkä minun selkääni vasten) ja toiseksi vauva joutuu tekemään syntyäkseen ylimääräisen puolikkaan kierroksen, jolloin avautumisvaihe voi pitkittyä. Tämä oli hyvin todennäköinen ongelma ekassa synnytyksessäni, enkä missään nimessä halua sen toistuvan. Avosuisessa tarjonnassa supistukset ovat avautumisvaiheessa usein tiheitä ja kivuliaita, tuntuvat myös selässä, ja synnytys etenee hitaasti. Ei kivaa.

Avosuinen tarjonta on muuten eri kuin kasvotarjonta. Kasvotarjonnassa vauvan leuka ei ole rintaa vasten, jolloin tarjoutuva osa olisi optimaalisesti vauvan takaraivo, vaan vauvalla on niska kenossa ja eteneminen tapahtuu otsa edellä. Tämän opin juuri.

Olen harrastanut viime viikkoina belly mappingia (eli mahakartoitusta, vai miksi sitä sanottaisiin suomeksi). Ideana on, että kukin itse voi parhaiten havainnoida vauvan asentoa liikkeiden ja tunnustelun avulla. Vauvan asento pyritään visualisoimaan itselle havainnoimalla, missä pää, peppu, selkä ja potkut tuntuvat. Ulkopuolisen kätilön tai lääkärin on muutoin kuin ultralla paljon hankalampi tehdä yhtä tarkkaa arviota, ja sitä paitsi vauva saattaa useinkin vaihtaa asentoa, jolloin jatkuvasta havainnoinnista on hyötyä. Jos vauva tuntuu viihtyvän muussa kuin optimaalisessa asennossa (vasemmassa raivotarjonnassa), on keinoja - pääasiassa erilaisia asentoja - joiden avulla vauvaa voi houkutella hyvään asentoon ennen synnytystä ja synnytyksen aikana.

Oma belly mappingini on ollut aika yksitoikkoista, koska potkut ja peppu ovat tosiaan tuntuneet aina samoissa paikoissa - paitsi tänään. Kaivoin sitten heti lisää toimintaohjeita, sillä haluan saada vauvan takaisin paikoilleen! Nyt sitten vältän istumista takakenossa (esim. sohvalla tai nojatuolissa), pyörittelen lantiota jumppapallon päällä ja hengailen lattialla konttausasennossa, missä saa tehtyä myös hyviä selkäliikkeitä. Nämä toimet ovat tietysti aina loppuraskaudessa hyvästä samoin kuin erilaiset ylösalaiset asennot ja eteenpäin nojailut, joten ehkä ihan hyvä, että sain tästä vähän lisämotivaatiota.

Pari hyvää sivua havainnollistaa ideaa (myös kuvallisesti):
Suomenkieliset videot: kolme harjoitusta, joilla vaikuttaa vauvan asentoon
Spinning Babies: Belly Mapping
Belly Mapping Parent Handout (pdf)
FB: Belly Mapping Official Page
Bebesinfon suomenkielinen teksti

Eikä tässä nyt oikeasti mitään syytä huoleen ole... loppuraskaus vaan painaa päälle, ja huomio alkaa vähän ylikorostuneesti kääntyä sisäänpäin. Ehkä tämä kääntyily voi ennakoida synnytyksen lähestymistä? Tosin muita viime kertaisia merkkejä ei ole vielä havaittavissa, paitsi vähäistä turvotusta... Ei nyt vielä ehkä sentään.

Nyt saa tulla!

Kotisynnytyspäivystys alkoi, eli tästä neljä viikkoa eteenpäin: tervetuloa vauva! On taas niin uskomatonta, että ihan kohta se tulee. Kätilö (tai siis kätilöt) kävi toimittamassa matkalaukullisen synnytystavaraa. Sieltä löytyy kaiken maailman varusteita, joista suurinta osaa ei toivottavasti tarvita. Etenkään sitä ohjetta, miten toimia, jos vauva syntyy ennen kuin kätilö ehtii paikalle... (tai tietenkään mitään niistä ensiapuvälineistä). Ekasta synnytyksestä jäi kyllä sellainen maratonolo, vielä kun oltiin sairaalassa ihan turhan aikaisin, että en vain pysty kuvittelemaan nopeasti etenevää synnytystä. Ei mulle sellaista tapahdu. Ehkä se onkin yksi syy, miksi haluan synnyttää kotona: jos avautumisvaihe on jälleen pitkä ja kivulias, jaksan sen paremmin tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, ilman että tarvitsee miettiä ja jännittää sairaalaan siirtymisen ajankohtaa.

Olen sen verran pessimistinen, että en vaan jaksa uskoa toisen synnytyksen olevan automaattisesti helpompi ja nopeampi kuin ekan. Usein se varmasti on, mutta suurin syy on varmaan se, että itse on varmempi ja luottavaisempi (jolloin hormonieritys on tehokkaampaa ja rentoutuminen edistää synnytystä). Yhtä hyvin kuitenkin vauva voi olla huonossa asennossa esimerkiksi kasvot eteenpäin tai vinossa, itse voi olla väsynyt, valvonut tai kipeä, tai jonkin muun syyn takia synnytyksestä tuleekin hankalampi. Näin sairaalakammoisena toinen kerta ei välttämättä olisi yhtään parempi kokemus kuin eka. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on hyvin. Tuttu kätilö tulee joka tapauksessa mukaan synnytykseen ja parhaassa tapauksessa saan olla alusta loppuun saakka kotona.

Ajatukset ovat olleet jonkin aikaa jo synnytyksen jälkeisessä ajassa. Huomaan, että olen miettinyt itse synnytystä viime aikoina aika vähän ja enemmän sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Miltä vauva tuntuu ja näyttää, mitä me tehdään jouluna, tenttikirjoja, gradua... Millainen hoitoaika esikoiselle olisi hyvä niin että kumpikin meistä vanhemmista ehtisi tehdä vähän töitäänkin, ja miksi se pitää päättää jo nyt, kun ei yhtään tiedä, millainen vauva on. Suhtaudun äärimmäisen skeptisesti siihenkin, että toinen lapsi olisi automaattisesti "helpompi" kuin ensimmäinen. Olen varma, että se riippuu lapsen luonteesta. Toinen lapsi voi hyvin olla myös itkuinen ja paljon syliä, liikettä ja huomiota (ja vähän unta) vaativa vauva. Vauvan hoidosta tietysti on ehtinyt kertyä enemmän kokemusta, mutta jokainen lapsi-ihminen on kuitenkin yksilö ja omanlaisensa persoona.

Varmaan synnytys alkaa enemmän nousta ajatuksiin, kun sen aika on. Olen kyllä (kliseisesti) sisustanut täällä uusiksi, huonekaluja on mennyt vaihtoon ja uusille paikoille... jotain orientoitumista alkaa siis tapahtua. Ja aion kuitenkin levätä pääasiassa kotona neljän seinän sisällä tekemättä mitään ylimääräistä ainakin viikon, kaksikin jos vain henkisesti kykenen (ehkä sen voisi ottaa henkisenä harjoituksena), joten tarvittavat (tai "tarvittavat") aktiviteetit on hoidettava ennen synnytystä. Ja se vauvahan voi tosiaan tulla vaikka heti huomenna!

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Mikään ei muuttua saa

Edellisen postauksen jälkeen jäin miettimään, että tietynlainen "pellolta saunaan ja illalla lypsylle" -ihanne tuntuu vieläkin elävän synnyttämisen suhteen. Ja jos ei nyt varsinaisesti arvostuksen kohteena olisikaan nopea paluu kotitöiden ääreen, niin ainakin siihen normaaliin elämään, mitä se kullakin on. Nyt kun mietin omaa synnytyksen jälkeistä ahdistustani, niin ehkä se olisi ollut lievempää, jos olisin voinut hyväksyä oman rajallisuuteni. Siinä tilanteessa tietysti mietin, että tätäkö tämä nyt on, hamaan tulevaisuuteen asti. Tällä kertaa tiedän, että kaksi viikkoa, kuukausi, kaksi kuukautta on häviävän lyhyt aika. Jos siinä ajassa en pääse istumaan kahviloihin, kuljeskelemaan kaupungilla, lueskelemaan kirjoja - onhan se tietysti menetys, mutta pian olosuhteet ovatkin aivan toiset. Vuosikin on lopulta lyhyt aika elämässä, vaikka se ei siltä tunnu silloin, kun vaikeimmat hetket ovat käsillä.

Hilkka Helsti kuvaa tutkimuksessaan synnytyskulttuurin muutoksista ennen sairaalasynnytysten yleistymistä 1950-60-luvulla, kuinka vanhan kirkottamisperinteen aikana synnyttäneet naiset eivät saaneet osallistua töihin ennen papin suorittamaa puhdistautumisriittiä. Käytännössä synnyttäjä saattoi levätä viikkojakin, ja muut lähipiirin naiset ja osaltaan mies hoitivat työt. Merkittävää kyllä, kirkottamisperinne alkoi murtua pitkälti naisten oman vastustuksen seurauksena. Käsitys synnyttäneen naisen saastaisuudesta ja eristämisen tarpeesta haastettiin korostamalla työnteon arvostusta. Helsti liittää esimerkiksi kiertävät kertomukset pellon laidalla ja lypsyn aikana synnyttäneistä naisista juuri kirkottamisperinteen purkamiseen. Kertomukset korostavat positiivisina naisen työteliäisyyttä ja vahvuutta: synnyttäminen ei tehnyt naisesta heikkoa, saastaista ja töihin kykenemätöntä, vaan hyvä emäntä synnytti muiden töiden lomassa. Se ei tarkoita, että synnytykset olisivat järjestään olleet helpompia ja toipuminen nopeampaa kuin nykyään. Olennaista on, minkälaisia kertomuksia on haluttu kertoa eteenpäin. Toisenlaisista kokemuksista on vaiettu.

Synnytyskulttuurin muutokseen liittyi naisten kannalta positiivisia asioita - eihän pakkoeristys ja saastaisena pitäminen varsinaisesti ketään houkuta, vaikka toisaalta tarjosikin mahdollisuuden lepoon. Toisaalta työteliäisyyden ihanne asetti taas omat vaatimuksensa, ja oli varmasti fyysisesti kuormittavaa. Synnyttämiseen liittyvät fyysiset vaivat olivat yleisiä etenkin useamman lapsen synnyttäneillä.

En varmaan ole ainut, joka on nykyäänkin kuullut keskusteluissa viittauksia "entisajan naisiin", joiden työntäyteisiä arkirutiineja synnytys ei ikinä juuri hetkauttanut. Harvemmin samassa yhteydessä puhutaan siitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia työnteon ihanteesta/vaatimuksesta on ollut. Paitsi synnyttäjän fyysisen toipumisen ja synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden kannalta, myös vauvanhoitotavat ovat olleet aika erilaisia. Pienetkin vauvat on jätetty töiden ajaksi isompien sisarusten tai vanhusten hoitoon, tai yksin. Maitoa saatettiin juottaa lehmänsarvesta, ja lapsikuolleisuus oli korkea.

Nykyään tuskin kukaan joutuu tekemään yhtä raskasta työtä kuin agraari-Suomessa, ainakaan heti synnytyksen jälkeen. Kuitenkin samanlaisia ihanteita tuntuu elävän nykyäänkin, hieman eri muodoissa vain. Harva tietenkään paheksuu tai ihmettelee, jos vastasyntyneen kanssa haluaa olla pari-kolme viikkoa rauhassa. (Tosin jos tänä aikana jättää kaikki siivoamiset, ruoanlaitot ja muut tekemättä, niin saattaa tulla jo enemmän ihmettelyjä, ainakin joiltain tahoilta.) Jollain lailla olen itsekin sisäistänyt toiveen ja ajatuksen siitä, että paluu normaalielämään tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

Enkä nyt tarkoita, että puoli vuotta pitäisi hengailla kotioloissa. Pitää vain miettiä, syntyvätkö ne tarpeet ja halut ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käsityksistä siitä, millaista elämä vauvan kanssa on, vai siitä, mikä on itselle missäkin tilanteessa paras tapa toimia. Ja tietysti jos joutuu viettämään päivät pitkät ainoana aikuisena, niin on aika ymmärrettävää, että aktiviteetteja tahtoo järjestää. Nykyään yleisin asetelma vauvan ja lastenhoidon suhteen on kyllä ehkä yksi huonoimmista, jonka voin kuvitella. Yksi aikuinen (lähes aina lapsen synnyttänyt naispuoleinen henkilö) on päävastuussa lapsen tai lapsien hoidosta, pääosan ajasta täysin yksin. Kaksi viidestä isyysvapaaseen oikeutetusta ei käytä lainkaan vapaita, ja vain kolmannes käyttää koko kolmen viikon isyysvapaan. Aika harvalla on asuinympäristössään tiivistä sosiaalista verkostoa. Ihmiset asuvat maalla, hajallaan lähiöissä tai muuten kaukana toisistaan. Ainakin Helsingissä asuminen on niin kallista, että useimpien on mahdotonta tehdä vapaata valintaa asuinpaikkansa suhteen. Käytännössä hyvin suuressa osassa lapsiperheistä arki pyörii yhden aikuisen ja lapsen/lasten muodostaman yksikön ympärillä. Toinen vaihtoehto on, että lapset ovat omissa yhteisöissään päivähoidossa ja aikuiset omissaan.

Ihanteellinen asetelma olisi minusta sellainen, jossa lapset ja aikuiset voisivat järjestää arkensa ja aikansa itse valitsemissaan yhteisöissä. Olisi esimerkiksi joukko samassa talossa tai muuten lähekkäin asuvia perheitä, jotka voisivat jakaa lastenhoitoa, ruoanlaittoa ja muita vastuita. Jokaisella säilyisi oma yksityisyytensä, mutta arjen pyörittäminen olisi yhteistä. Ehkä olen täysin kerettiläinen, mutta minusta on monin tavoin ongelmallista ja riskialtista, että yksi aikuinen (lähes aina äiti) pyörittää jatkuvasti koko showta. Sekä aikuisen henkisen ja fyysisen jaksamisen (etenkin, jos yksikään lapsista on tavallista vaativampi) että lasten sosiaalistumisen kannalta. Anna Wahlgren kirjoittaa Perhekirjassa minusta hyvin siitä, miten aikuisten ei pitäisi mennä osaksi lasten maailmaa vaan ottaa lapset mukaan osallistumaan aikuisten maailmaan, kaikkeen siihen mitä aikuiset kotona ja kodin ulkopuolella tekevät. Mutta mikä se kodin ulkopuolinen aikuisten maailma tässä yhteiskunnassa on työpaikkojen ulkopuolella? Se pitää itse luoda.

lauantai 12. marraskuuta 2011

Synnytyksestä toipuminen

Neuvolan fysioterapeutti sanoi, ettei synnytyksestä palautumista voi nopeuttaa. Minun on vähän vaikea uskoa, ettei mitään olisi tehtävissä. On tietysti totta, että lantionpohjan palautumiseen menee joka tapauksessa jonkin aikaa. Vaikka mitään ompeleita ei olisi tarvittu, niin venyminen on synnytyksen aikana niin äärimmäistä (ja tietysti muutokset ovat alkaneet jo raskauden aikana), että palautuminen kestää. Pinnalliset vatsalihakset ovat eriytyneet raskausaikana kauas toisistaan ja syvät lihaksetkaan eivät välttämättä ole kovin hyvässä kunnossa. Sitten on tietysti kaikki mahdolliset ompeleet ja hermotuksen palautuminen. Mutta vaikka toipuminen varmasti on yksilöllistä, niin varmasti jotenkin voi itse edesauttaa sitä.

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, minua ahdistaa tällä hetkellä enemmän mahdollinen synnytyksen jälkeinen toimintakyvyttömyys, joka tuli yllätyksenä ekan synnytyksen jälkeen, kuin itse synnytys. Olen metsästänyt tietoa siitä, miten lantionpohjan vaurioita voi raskaudessa ja synnytyksessä ehkäistä. Tietoa on löytynyt myös siitä, mitä synnytyksen jälkeen voi tehdä toipumisen edistämiseksi.

Spinning Babies Blog korostaa lepäämistä. Synnytyksen jälkeen tulisi viettää 5 päivää välttäen kaikenlaista ei aivan pakollista kävelyä, portaita ja kantamista. Ei ruoanlaittoa, siivoamista tai ulkoilua. Ensimmäiset kaksi viikkoa pitäisi myös ottaa rauhassa. Toisen viikon aikana tai loppuvaiheessa voi lähteä ensimmäistä kertaa kävelylle. Seuraavien viikkojen aikana aina siihen asti, kun vauva on kuusiviikkoinen: yksi pidempi visiitti viikossa kodin ulkopuolelle. Ei edelleenkään raskasta siivousta, imurointia, asioiden poimimista lattialta tai vauvaa painavampia kantamuksia. Vauvaa olisi parempi kantaa kantoliinassa kuin esimerkiksi turvakaukalossa. Tänä aikana on myös hyvä tehdä lantionpohjaa vahvistavia harjoituksia, kevyttä joogaa tai muuta pientä syvien lihasten jumppaa joka päivä, tai ainakin tähdätä siihen ja tehdä niin monena päivänä kuin muistaa ja jaksaa. Liian aikainen kuormitus tai pinnallisiin vatsalihaksiin kohdistuva treeni voi enemmänkin hidastaa toipumista kuin nopeuttaa sitä.

Kuulostaako hurjalta? No joo. Toisaalta tämä on myös aavistuksen lohdullista. Synnytyksen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa mitään. Tietysti itselläni ja monella muullakin varmasti on ollut etenkin ekan lapsen syntymän jälkeen tarve todistaa itselleen ja muille, ettei mikään varsinaisesti ole muuttunut. Viikon päästä synnytyksestä voi jo käydä ulkona, shoppailemassa, juhlissa... Ja tietysti onkin tärkeää pitää huolta myös omasta henkisestä jaksamisesta. Jos pää meinaa hajota kotona lepäillessä, niin parempi varmasti lähteä ulos. Mutta lepääminen on myös ok, ja lantionpohjan kuormituksen vähentäminen minimiin voi tosiaan olla  eduksi. Ei ainakaan pitäisi olla mikään kunnia-asia näyttää, että minä kyllä pystyn ja jaksan ja ei tässä mitään.

Sitten on tietysti se, miten hyvin vaikka yksinhuoltajana tai useamman lapsen kanssa pystyy ottamaan rennosti. Jos ei kertakaikkiaan ole mahdollista saada auttavia käsiä ensi päivien ja viikkojen ajaksi, niin sitten ei ole. Silloin ei ole juuri vaihtoehtoja kuin jaksaa ja levätä sen verran kuin on mahdolllista. Toisaalta ehkä sitä apua voisi olla saatavilla, jos sitä oikeasti hyväksyisi ja yrittäisi järjestää - jos oman lepäämisen ja toipumisen priorisoi korkealle eikä ajattelisikaan hoitavansa kaiken itse. Olla siis terveen itsekäs.

Lantionpohjan kunto ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Minua jaksaa ärsyttää, miten siitä puhutaan lähinnä jonain seksielämän piristäjänä. Totuushan on, että aika moni ei synnytyksen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina jaksa olla kovin kiinnostunut silloisesta tai edes tulevasta seksielämästään. Ja lisäksi seksistä voi täysin nauttia, vaikkei lantionpohja olisi missään huippukunnossa. Joten seksi on ainakin synnytyksen jälkeen aika huono motivaation lähde. Heikko lantionpohja ja muut syvät lihakset ovat kuitenkin tärkeä syy selkäkipujen ja liitoskipujen taustalla, tai virtsankarkailun. Heikot syvät  lihakset ovat riski varsinkin selän satuttamiselle esim. nostaessa vauvaa tai äkillisissä liikkeissä. Lantionpohjan hermotukseen on saattanut tulla synnytyksessä vaurioita, ja lihasten harjoittaminen auttaa hermovaurioiden korjaantumisessa. Etenkin jos suunnittelee joskus tulevaisuudessa haluavansa useampia lapsia, niin lantionpohja kannattaa raskauksien välillä treenata kuntoon. Muuten seuraavassa raskaudessa voi tulla eteen uusia tai entistä pahempia ongelmia.

Tämän voisi allekirjoittaa nimimerkillä "kokemusta on"... Yksi harhaluulo on, että lantionpohja ja syvät lihakset palautuvat itsekseen. No ehkä nuoret parikymppiset (toisin kuin me vanhat parikymppiset) hyväkuntoiset ensisynnyttäjät ovat paremmassa asemassa. Varmasti on perinnöllisiä taipumuksia, ikään, raskauteen ja synnytykseen ja fyysiseen kuntoon liittyviä tekijöitä, joiden ansiosta jotkut todella toipuvat kuin itsestään. Toisaalta monesti halu jaksaa ja pystyä sumentaa hieman sitä oman kehon kuuntelua, jos se nyt ylipäänsä on (ollut) kovin hyvin hanskassa. Jos vauvajumpan ohjaaja sanoo, että tehkää omien tuntemuksien mukaan, niin puolet tekee niin paljon ja kovaa kuin vain suinkin jaksavat...

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Kotisynnytyskassi

Näihin aikoihin monet alkavat pakata sairaalakassia. Minä olen alkanut koota tarvikkeita kotisynnytystä varten. En tosin kassiin, vaan isoon muovilaatikkoon. Tavaraa on luonnollisesti vähän enemmän, mutta ei loppujen lopuksi kovin paljoa.

Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).

Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.

Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.

Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:

X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten

Mahdollisesti muuta tarvittavaa:

X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa

Erona sairaalasynnytykseen valmistautumiseen on omalta kannaltani lähinnä se, että kotiin täytyy hankkia ja laittaa valmiiksi kaikki ensipäivien hoitotarvikkeet, jotka sairaalan lapsivuodeosastolta löytyvät. (Tosin kävelymatkan päässä on vuorokauden ympäri auki oleva Alepa, joten mitään valtavaa hätää ei pääse tulemaan.) Lisäksi tarvitaan roskapusseja sekä pyyhkeitä ym. suojaamaan huonekaluja ja tavaroita likaantumiselta. Kivunlievitykseen pitää panostaa, koska käytettävissä ei ole lääkkeellisiä menetelmiä. Mutta muuten tässä ei mitään ihmeempiä hankintoja ole tarvinnut tehdä.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Loppuraskauden neuvolalääkäri

Oli siis tänään. Edellisestä neuvolakäynnistä olikin jo kolme viikkoa ja seuraavaan on kaksi, mutta taisin todeta aiemminkin, että mitäs sitä siellä turhaan ravaamaan. Kaikki on niin normaalisti kuin vain voi olla. Lääkäri otti itse kotisynnytyksen puheeksi, huomasin, että se oli kirjoitettu isolle post-it-lapulle papereideni päälle... Suhtautuminen oli ihan asiallista ja neutraalia. Huomaa kyllä, että kotisynnytys on poikkeuksellinen ja ennen kaikkea tuntematon valinta. Tutkimustietoa on, että suunniteltu kotisynnytys on normaalissa raskaudessa yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytyskin, ja että kotisynnytys omana valintana voi olla synnytyskokemuksen kannalta merkittävästi parempi vaihtoehto. Mutta harva ammattilainenkaan on perehtynyt kotisynnytysasioissa minkäänlaiseen tutkimustietoon, vaan reaktiot pohjaavat käsityksiin ja asenteisiin.

Ei siis tullut mitään negatiivista palautetta, vaan ihan asiallisia kysymyksiä ja kiinnostusta. TSH-lähetettä lääkärikään ei kirjoittanut, on kuulemma ylipäänsä terveydenhoitajan vastuulla kirjoittaa kaikki lähetteet, ellei sitten olla lähettämässä erikoissairaanhoitoon. No joo. Ehkä se lähete vielä saadaan, jotta voisin hakea valmiiksi ennen synnytystä labrasta näyteputket. Vastasyntyneen napaverestä se näyte olisi niin helppo ja kivuton ottaa, vaikka onnistuu se sitten lääkärintarkastuksen yhteydessäkin. Ärsyttää vaan, koska muissa neuvoloissa se on kirjoitettu ja olisi hyvä saada aikaan jonkinlaisia käytäntöjä, ettei jokainen kotisynnyttäjä joutuisi aloittamaan aina alusta.

Muuten loppuraskaus on mennyt mittojen mukaan aika lailla samoin kuin viimeksi. Sf-mitta on koko ajan pysytellyt pari senttiä pienempänä, nyt se oli korkeimmillaan eli 30 cm eikä siitä varmaan enää nouse. Vauva on hyvin alhaalla lantiossa, minkä jo tiesinkin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, painoarvio oli noin 2,8 kiloa eli samoissa kuin esikoisella, joka oli syntyessään kolme ja puolikiloinen. Painoa on tullut nyt vajaat kymmenen kiloa ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Ja se tuntuu, vaikkei turvotusta ole tällä kertaa yhtään. Kymmenen kiloa on kuitenkin aika paljon lisää kannettavaa, joten ei ihme, jos on vähän tukalaa. Tosin ei sitä varmaan kovin paljon vähemmällä voi selvitäkään. Kunhan ei vaan tulisi kovasti enää lisää viimeisten viikkojen aikana.

Jos jotain pitäisi veikata, niin sanoisin, että kolmisen viikkoa vielä menee. Ei ole mitään erityisiä tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä. Kohdunsuu oli vielä kiinni, joten voimakkaatkaan supistukset eivät ole ennakoimassa synnytystä. Toisaalta kaikki alkaa olla valmista, joten tässä sitten vain odotellaan ja ihmetellään.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kohta se tulee!

Tällä viikolla vauva on täysiaikainen. Ensi viikolla alkaa kotikätilön päivystys. Mihin se aika menee, kohtahan meillä on vauva! Synnytyspelko on väistynyt jonnekin kauas taakse. Pelko on hävinnyt sitä mukaa kun kotisynnytyssuunnitelmat ovat edenneet. Tuntuu vaan niin hyvältä, että tiedän etukäteen, ketä synnytyksessä on ainakin paikalla ja luotan siihen, että synnytystä hoidetaan minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minun ei tarvitse valmistautua pitämään puoliani, toivoa kemioiden jotenkin kohtaavan synnytystä hoitavien kätilöiden kanssa, jännittää mahdollista sulkua, miettiä sopivaa sairaalaan siirtymisaikaa... Tuntuu, että olen saanut ajatukset hienosti käännettyä siihen, miten synnytys voi sujua mahdollisimman hyvin sen sijaan, että miettisin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitä on tullut tässä mietittyä ihan tarpeeksi.

On ollut myös tärkeää käydä mielessä kunnolla läpi edellinen synnytys ja sen jälkeinen aika. Parhaillaan on menossa hyvä harjoitus suhtautumisesta kipuihin ja epämukavuuteen. Vaikka liitoskivut ovatkin - jälleen - ihmeellisesti helpottaneet, niin öisin jalkoja särkee, alaselkä on jumissa ja jaksaminen on muutenkin vähissä. Mutta olen kyllä niin onnellinen, että edes liitoskivuista on taas taukoa, ne ovat kyllä ehkä viheliäisin vaiva ikinä. Näin loppuvaiheessa on selvästi ollut eniten apua lepäämisestä. Selällään jalat seinää vasten kohti kattoa on ihan must asento, tai oikeastaan mikä tahansa, missä saa pienen luisen kallon vähän irtaantumaan lantionpohjasta. Pakaravenytykset ja lantion pyörittely jumppapallon päällä on  myös aika hyvä juttu. Jos alkaa kiristää (lihaksia tai hermoja), koetan palauttaa ajatukset rauhalliseen hengittämiseen ja tietoisesti rentouttaa kaikki lihakset. Joskus auttaa, joskus ei niinkään, mutta lihasjumitus on selvästi vähäisempää kuin viimeksi loppuraskaudessa.

Ehkä se synnytys vielä alkaa enemmän hiipiä mieleen, kun aika alkaa käydä vähiin. En aio edes ajatella, että vauva syntyisi ennen kätilön päivystyksen alkua. Esikoinen syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä, joten tämä saisi pitää aikatauluista yhtä hyvin kiinni. Nautin nyt näistä luottamuksen, rauhan ja ilon tunteista niin kauan kuin niitä kestää.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Neuvolakuulumisia

Tänään neuvolassa kerroin terkkarille kotisynnytyssuunnitelmistani. Vastaanotto oli hyvin asiallinen. Toisaalta epäilen, että vakkariterkkarini on treenannut naaman pitämistä peruslukemilla kaikista hulluimpien asiakkaiden ja kysymysten edessä... Totesi vain, että on hyvä juttu löytää itselle sopiva ratkaisu. Mainitsin, että synnytyspelkokeskustelu Kättärillä ei ollut vaikuttanut toivotusti ja että kärsin sairaalapelosta, eikä siinä sitten muuta.

Ainoastaan lähete vastasyntyneen napaverinäytettä varten jäi saamatta... Terkkarin kollega tiesi kertoa, ettei lähetteen kirjoittaminen ole neuvolan vaan sairaalan asia. Kuitenkin tiedän, että TSH-lähetteitä on Helsingissäkin neuvolasta kirjoitettu, mutta hankala siitä on ruveta vänkäämään. Toinen sanoo toista ja toinen toista, ja epäilen kyllä kovasti, ettei sairaalasta ainakaan sitä lähetettä kirjoiteta. Vähän sama keskustelu kuin taannoin sokerirasituskokeen tarpeellisuuden kanssa, jonne jätin sitten lopulta menemättä. Nyt vaan olisi todella hyvä saada se lähete järjestettyä. Pitää selvitellä asiaa vielä ja palata sitten uudestaan neuvolaan.

Muuten kaikki oli normaalisti. Painoa tullut kohtuullisesti, nyt noin 6 kiloa lisää lähtöpainoon. Vähän ahdistaa tuo painonnousu, koska viimeksi loppuraskaudessa oli niin tukala olo. Painan nyt aavistuksen vähemmän kuin viimeksi näillä viikoilla, jolloin painoa alkoi tulla melkein kilo viikossa. Tosin kertyi myös turvotusta ja ehkä se teki elämästä niin ikävää eikä paino. Pitäähän sitä painoa tullakin, enkä aio ainakaan syömisiä nipistää yhtään. Liikkua voisi enemmän sitten kun äitiysloma pian alkaa. Hemoglobiini oli 119 eli sen lisäraudan voi onneksi hyvillä mielin unohtaa. Sf-mitta oli 29 - viime raskaudessa tässä vaiheessa se oli jo 31, mutta mittaajasta riippuen heittoa voi tulla ja toisaalta vauva majailee jotenkin niin kompaktisti pää alaspäin, että sekin ehkä vaikuttaa.

Toisessa raskaudessa neuvolakäyntejä on kyllä selvästi vähemmän. Kolmen viikon päästä on neuvolalääkäri ja siitä kahden viikon päästä neuvola. Silloin onkin jo rv 38, melkein rv 39. Ehkä sitä käyntiä ei edes ehdi tulla? Mutta minusta tarkemmalle seurannalle ei ole tarvettakaan, kun kerran mitään erityistä seurattavaa ei ole. Ylimääräisen ajan saa kuitenkin tarvittaessa varattua.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Helppo loppuraskaus?

Uskaltaakohan tätä sanoa ääneen... Äkillisen romahduksenkin uhalla totean, että olotilani on ollut jo jonkin viikon ajan varsin siedettävä. Keskiraskauden infernaaliset liitoskivut ovat lähes kadonneet. En ole ainakaan kuukauteen käyttänyt tukivyötä, mikä on helpotus, sillä se tuntuu painavan alavatsaa etenkin istuessa. Pystyn kävelemään normaalin ihmisen vauhtia ja ottamaan välillä jopa pari juoksuaskelta. Vessassa pitää käydä aika usein, koska pää painaa rakkoa, mutta se on aika pientä. Ja raskautta on jäljellä enää kuukausi tai korkeintaan kaksi!

Viime raskaudessa kävelin tässä vaiheessa jo kuin etana. Liitoskivut tekivät kaikesta liikkumisesta hidasta ja tukalaa. Alaselkä oli aivan jumissa ja särky oli usein kammottavaa. Sormet ja jalat alkoivat turvota. Odotin kuumeisesti, että pääsisin mahasta eroon (enkä osannut aavistaakaan, miten kauan toipumiseen vielä menisi synnytyksen jälkeen).

Vauva painaa jo pari kiloa, ja tietysti lisääntynyt paino keskivartalossa tekee liikkumisesta raskaampaa. Alaselkä kipeytyy helposti, kun vatsan paino vetää sitä notkolle. Täytyy koko ajan muistaa ottaa rauhallisesti, koska vatsalihakset ovat niin poissa pelistä ja äkkiliikkeet tuntuvat heti selässä. Istumatyö saa takapuolen puutumaan, ja viime viikolla hankinkin tällaisen:

Viralliselta nimeltään tasapainotyyny. Nystyrät ylöspäin alkaa kihelmöidä takamusta niin, että on säännöllisin väliajoin noustava jaloittelemaan. Pitäisi myös aktivoida syviä lihaksia.

Raskaus tuntuu kyllä, mutta ei yhtään niin mahdottomalta kuin pelkäsin. Pystyn ja jaksan paljon asioita, saan nukuttua suht hyvin, ei väsytä. Mahtavaa! Täytyy muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kauan kuin tätä kestää.

Huomenna on pitkästä aikaa neuvola, edellisestä on varmaan jo yli kuukausi. Siellä pitää ainakin tulla ulos näiden kotisynnytyssuunnitelmien kanssa, sillä tarvitsen lähetteen vastasyntyneen napaverinäytettä varten. Kotikätilö ottaa näytteen, mutta labraa varten tarvitaan lähete. Saa nähdä, millaista palautetta neuvolan suunnalta tulee.

torstai 13. lokakuuta 2011

Jokainen synnytys voi olla mahtava kokemus

Mitä jos kääntäisi vallitsevan ajatuksen synnytyksestä potentiaalisesti (ja todennäköisesti) elämän kivuliampana ja pelottavimpana kokemuksena päälaelleen? Jos emme valmistautuisi kohtaamaan kaikista pahimpaa vaan parasta ikinä? Synnytys voi olla mahtava kokemus. Vaikka en yleisesti pidä urheilumetaforista, niin onnistunutta synnytyskokemusta voi ehkä verrata johonkin suureen ponnistukseen kuten maratonin juoksemiseen (mieluummin ainakin kuin polvileikkaukseen - kirurgiset metaforat vasta kamalia ovatkin). Maratoniinkin liittyy matkan varrella kipua, endorfiinia ja kenties yllättäviä tilanteita, ja (voin kuvitella) matkan päätteeksi onnellisuus siitä, mihin oma keho ja mieli pystyvät.

Synnytys voi olla kaikille synnyttäjille hyvä kokemus. Ja sen pitäisi olla ehdottomasti tavoitteena! Olisihan sillä vaikutusta, jos yleinen asenne ja odotukset olisivat, että synnyttäminen on ja sen pitää olla hieno kokemus, jossa synnyttäjän toiveet ja tarpeet tulevat kuulluiksi, jossa saa paljon tukea ja kannustusta ja joka ei missään vaiheessa karkaa synnyttäjän hallinnasta.

Sen sijaan hyvin monilla on käsitys, että synnytys on lähtökohtaisesti kamalaa, ohjat synnytyksen etenemisestä ovat sairaalahenkilökunnalla, mutta epäonnistumisen taakan kantaa synnyttäjä. Kuinka moni huonon tai neutraalinkin synnytyskokemuksen saanut pitää lopulta omana vikanaan sitä, että sai huonoa hoitoa? Minä en kestänyt kipua, minua pelotti ja ahdisti, minun ruumiini ei pystynyt synnyttämään, minä en osannut ponnistaa, minä en pystynyt makaamaan sängyllä, minä en osannut kyseenalaistaa ja vaatia... Niin paljon riippuu siitä, minkälaista hoitoa saa. Tietysti osittain myös omasta valmistautumisesta ja odotuksista, sillä jos odotukset ovat hyvin negatiivisia, niin se vaikuttaa tutkimustenkin mukaan synnytyskokemukseen ja konkreettisesti synnytyksen pituuteen ja kulkuun. Kuitenkin minusta pääpaino on hoidolla, sillä jos sekä erittäin hyviä että huonoja synnytyskokemuksia lähtee purkamaan, niin taustalta löytyvät kohtaamiset ja kohtelut muiden synnytykseen osallistuvien ja synnyttäjää hoitavien ihmisten kanssa.

Tätä ajatuskulkua ovat inspiroineet ainakin eilen mainitsemani Hesarin juttu, Aktiivinen synnytys ry:n viime viikon keskusteluilta synnytyspeloista ja Speaking as a mother. Palasin myös elokuun alussa kirjoittamaani kuvaukseen unelmasynnytyksestä. Se pitäisi nyt palautella loppusuoralla taas mieleen ja jalostaa sitä vielä entisestään. Tavoitteet korkealla!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Hesari synnytystraumasta

Huomasin vasta, että maanantain Hesarissa oli D-osan etusivulla iso juttu "Synnytyksestä säikähtäneet". Harmi kyllä sitä ei löydy maksuttomasta nettihesarista. Artikkelissa oli minusta paljon hyviä pointteja. Siinä esimerkiksi huomioidaan, että trauman voi saada myös tavallisessa synnytyksessä, jos äiti kokee, ettei häntä ole kuunneltu ja että traumoja voidaan ehkäistä pitämällä äiti ajan tasalla synnytyksen vaiheista. "Tieto ei synnytyksessä lisää tuskaa, vaan päinvastoin." Turvattomuus, luottamuksen puute hoitavaan kätilöön, kätilöiden jatkuva vaihtuminen ja epäkunnioittava kohtelu tulevat kertomuksista esiin synnytyskokemukseen negatiivisesti vaikuttavina tekijöinä. Yksi haastatelluista kertoo myös voimaannuttavasta toisesta synnytyksestä, jossa apuna oli doula.

Toisaalta tällaiset jutut ruokkivat entuudestaan sitä mielikuvaa, että synnytyksessä mikä vain voi mennä pieleen. Ne ovat viihdettä, johon ei sisälly tarkempaa analyysiä siitä, mitkä kaikki tekijät synnytyksen kulkuun ja synnytyskokemukseen vaikuttavat. Jokainen lukee niitä omista taustaoletuksistaan käsin, ja olen varma, että monet poimivat sieltä aivan eri asiat ja tulkinnat kuin minä. Tällöin kauhukertomukset vain ruokkivat ennestäänkin tässä kulttuurissa voimakasta synnytyspelkoa eivätkä tarjoa mitään ratkaisuja tai voimavaroja tuleville synnyttäjille.

edit. Nyt löytyy myös Hesarin ilmaisversiosta!

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kantovälineistä teemaviikon kunniaksi

Nyt on meneillään International Babywearing Week. Babywearing on niin hauska sana, siitä tulee mieleen lähinnä vauva asusteena. Kantoliina kuulostaa jotenkin aivan turhan maanläheiseltä ja kantaminen raskaalta työltä. No, teemaviikon kunniaksi ajattelin esitellä meiltä löytyvän kantovälinevalikoiman. Sen laajuus on nimittäin aika hupaisa, etenkin kun ottaa huomioon, miten vähän lasta on lopulta kannettu. Tajusin vähän aikaa sitten, että vaikka olen oikeastaan käsitellyt mielessäni hyvin esikoisen synnytyksen, niin paljon vaikeita asioita liittyy vielä synnytyksen jälkeiseen aikaan. Ja yhä jatkuva taipumukseni hamstrata kantovälineitä liittyy olennaisesti tähän traumaan.

Mutta ensin esittelyt, hankintajärjestyksessä (noin suunnilleen):

1. Trikooliina, väriltään beige, merkki Ipanat. Jostain nettipoistomyynnistä hankkimani ensimmäinen liina vähän ennen esikoisen syntymää. Joustavaa, ohutta trikoota ja melko kapea, joten sopii pienen ja kevyen vauvan kantamiseen, mutta isommalla antaa periksi vähän liikaa. Tätä käytettiin kyllä alkuaikoina jonkin verran, ensin kietaisuristikakkosessa kehtoasennossa ja vähän myös pystyasennossa.

2. Bära barn -merkkinen lyhyt valko-ruskea kudottu liina, johon ompelin itse kantoliinarenkaat myös hieman ennen esikoisen syntymää, myös poistomyynnistä. Rengasliinaan en oppinut laittamaan pientä vauvaa, tätä on käytetty pari kertaa noin 6-10-kuisen lapsen kanssa, kun lapsi piti nostaa lonkalle ja saada kädet vapaaksi.

3. Pikku-ruun oliivinvihreä trikooliina. Saatiin kavereilta ja jäi käyttämättä. En tajunnut ajoissa, että tämä olisi ollut jämäkämpää trikoota kuin Ipanat-liina ja käynyt hyvin vähän isomman vauvan kantamiseen.

4. Musta Kozy Carrier -neliöliina hankittiin alesta, kun edessä oli lähtö matkalle ilman vaunuja kolmikuisen vauvan kanssa. Tuntui silloin helpommalta käyttää kuin trikooliina ja tukevammalta kokeilukäytössä kuin Manduca. Oli ahkerassa käytössä jokusen viikon matkan aikana, sen jälkeen lähinnä satunnaisesti.

5. Didymos valkoinen villaindio eli pitkä kudottu liina on tilattu Saksasta, oli nettikaupassa alessa. Tämän hankin käytyäni kantoliinainfossa, opettelin tuplaristisidonnan (joka oli paljon helpompi kuin trikooliinan kietaisuristi) ja parin talvikuukauden ajan kannoinkin vauvaa aina silloin tällöin. Jälkikäteen ajatellen tämä 4,6-metrinen liina oli liian pitkä, sillä tuplaristiin riittäisi hyvin lyhyempikin, jolloin ylimääräistä kangasta ei jäisi lantiolle. Villasekoiteliina ei oikein käy kesällä ja on muutenkin hieman paksu verrattuna vähän ohuempiin kudottuihin liinoihin, vaikka talvella olikin kiva.

6. Kantorepuista ensimmäisenä meille tuli Yamo lapsen ollessa tässä vaiheessa puolivuotias. Ajattelin, että reppu olisi kätevämpi ja Yamo vaikutti ergonomisista repuista siroimmalta ja sopivimmalta kapeaharteiselle. No joo, hyvää Yamossa on muistikuvieni mukaan ainakin pääntuki ja paneelin ohuus & kapeus. Kantaminen jäi kuitenkin repusta huolimatta melko satunnaiseksi.

7. Seuraavaksi meille taisi kotiutua beige Ergo ihan kokeilunhalusta. Sain sen huuto.netistä noin 40 eurolla ja ajattelin, että sen varmaan saa tarvittaessa samaan hintaan myytyä eteenpäin. Ja niinhän se sitten lähtikin (itse asiassa taisin päästä pari euroa voitolle), koska Ergossa kantaminen ei (yllätys!) ollutkaan sen mahtavampaa kuin muissa hamstraamissani kantovälineissä...

8. Lapsen lähestyessä vuoden ikää, oikeastaan noin kymmenkuisena, edessä kantaminen alkoi tuntua mahdottoman raskaalta. Selkään heittäminen ei kuitenkaan ollut lainkaan mikään helppo juttu, etenkin kun kyseessä oli vielä vauva, joka ei edes seissyt itse tukea vasten. Olen yhä sitä mieltä, että helpointa lapsi on saada selkään neliöliinalla. Pitkät olkahihnat eivät karkaa ulottumattomiin niin kuin repun olkaimet ja opin melko hyvin ja nopeasti hivuttamaan vauvan edestä kyljen kautta selkäpuolelle. Mutta meidän Kozyssa ei ole pääntukea, joten edessä oli uuden neliöliinan hankkiminen, jotta vauva pystyisi myös nukkumaan kyydissä. Catbirdbaby Mei Tai olikin kaikin puolin kiva neliöliina. Tosin sen käyttö jäi myös aika vähäiseksi. Kantoreppuun verrattuna neliöliinan hihnojen kiristäminen ja löysääminen on kuitenkin vähän enemmän säätöä.

9. Ja sitten törmäsin netissä hyvää tarjoukseen kauniista limited edition -Manducasta. Jälleen hinta, josta ei myydessä jäisi juuri tappiolle... mitä siitä, ettei Manduca kuten Ergokaan oikein tunnu istuvan minulle hartioista. Manducassa on kuitenkin hyvää etenkin paneelin koon säätömahdollisuus, joten reppuun mahtui oikein hyvin vielä 1,5-vuotias ulkovaatteissa. Selkään laittaminen helpottui sen jälkeen, kun lapsi oppi kunnolla seisomaan ilman tukea. Lapsen saattoi laittaa tuolille oman selän taakse seisomaan niin että itse istuu reppu lantiovyöllä kiinnitettynä lapsen eteen ja kiepauttaa löysätyt olkaimet yksi kerrallaan omille harteille. Kaupungilla näkee paljon Manducoita, mutta minusta lähes poikkeuksetta edessä kannettaessa olkaimet näyttävät asettuvan huonosti kantajan harteille, ellei kantaja ole keskimittaista naista paljon leveäharteisempi. Selässä samanlaista ilmiötä ei ole. Manducalla olisinkin voinut kantaa isompaa taaperoa kauemminkin, ellei maha olisi alkanut kasvaa tielle...

10. Ei tämä tähän loppunut, vaikka loppukevään jälkeen en ole kantanut ketään. Meille on kotiutunut poistomyynnistä (hyvin halvalla, tämä on puolustus) Peanut Shell -kantopussi. Ihan vaan siltä varalta, että vastasyntyneen kantaminen kantopussissa olisi helppoa ja kivaa tällä kertaa. Ja tästäkin saa varmaan myydessä omat rahat pois.

11. Ja kun tosi halvalla kerran sai, niin pitäähän sitä olla myös ohuempi pitkä kudottu liina. Eli Ellaroo puuvillainen kantoliina Aloe-värisenä (eli vaaleanvihertävänä) kotiutui meille hiljattain. Ellaroon olen pakannut myös kokoamaani synnytyslaatikkoon, eli synnytyksessä mahdollisesti tarvittavien välineiden laatikkoon. Kantoliinaa voi käyttää synnytyksessä ainakin apuna roikkumisessa (viimeksi olisin mielelläni ripustautunut johonkin, jos vain olisi ollut mahdollisuus). Katso myös Terhin kirjoitus Rebozo-tekniikasta synnytyksessä.

12. Viimeisimpänä uutta vauvaa varten meille on löytänyt tiensä Close carrier... Tästä en sentään maksanut mitään. Close carrier on trikoota ja toimii aika lailla samoin kuin kietaisuristikakkossidonta trikooliinalla, paitsi että se on valmiiksi muotoiltu ja kangasta kiristetään renkaista eikä solmuista. Kuraisina talvikuukausina ei tarvitse kieputella ympärilleen viittä metriä trikoota ja liinan kiristäminenkin on toivottavasti yksinkertaista. Laitan toivoni tähän :D Ehkä tusinas kerta toden sanoo?

Joo. Yhden toimimattoman välineen olen onnistunut heivaamaan eteenpäin. Osa on ollut kavereilla lainassa. Mistään en ole tainnut maksaa ainakaan täyttä hintaa, joskaan nämä sijoitukset eivät kasva korkoakaan. Itsellenikin on ollut hieman mysteeri, miksi kaikki nämä kantovälineet ajautuvat meille. Entä jos ne jäävät toisen vauvan kanssa yhtä vähälle käytöllle kuin esikoisellakin? Alan kuitenkin ymmärtää itseäni. Jatkan seuraavaksi yhä Bloggerin luonnoksissa ties kuinka kauan roikkuneen tekstin työstämistä... Tiedän vastauksen, ehkä ratkaisukin tulee, mutta toisin kuin yleensä, kirjoittaminen ei nyt ole kovin mukavaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Lapsi mukaan synnytykseen?

Voisiko lapsi seurata synnytystä? Esikoisen kohdalla tällaista ei tullut juuri mietittyä. Netissä asiaa tuntuvat pähkäilevät ne, joilla vanhempien lasten hoitajan järjestäminen on hankalaa. Kotisynnytyksessä lapsen läsnäolo täytyy myös miettiä etukäteen.

Meillä onneksi on anoppini lapselle mahdollisena hoitajana kodin ulkopuolella, jonka luokse kaksivuotiaan esikoisen voi tarvittaessa viedä synnytyksen ajaksi. Paljon riippuu synnytyksen ajankohdasta. On mahdollista, että esikoinen nukkuu koko synnytyksen ajan, emmekä ala keskellä yötä herättelemään ja siirtämään lasta. Arkipäivisin lapsi on joka tapauksessa päiväkodissa. Lapsen isä voi hoitaa hoitokuvioiden järjestelyn, viemiset ja hakemiset tarpeen tullen. On tietysti mahdollista, että lapsen mummo on vaikka sairaana eikä voi hoitaa lasta. Silloin esikoinen jää isän hoidettavaksi, eikä isä voi niin hyvin osallistua synnytykseen.

Kotona lapsi on tietysti omassa turvallisessa ympäristössään. Luulen, että kotisynnytyksen seuraaminen on lapselle erilaista kuin synnytys sairaalassa olisi. Ihmettelen silti hieman sitä kielteistä kantaa, joka esimerkiksi tästä artikkelista välittyy: Vau.fi: Lapsi mukaan synnytykseen. Minusta synnyttäjän omat tuntemukset ovat avainasemassa. Jos äiti on hermostunut ja jännittynyt, niin varmasti lapsikin ahdistuu toisin kuin jos äiti on supistuksista huolimatta rento, hyvällä mielellä ja kokee hallitsevansa tilanteen.

Ehkä eniten tuosta artikkelista kuvastuu kuitenkin tyypillinen näkemys synnytyksestä arvaamattomana, riskialttiina ja pelottavana tapahtumana. Synnytys ei sovi lapsille, koska "synnytyssalissa tehdään paljon toimenpiteitä" ja "synnytykseen liittyy äidin huono vointi, kivut, äänet ja veri. On myös mahdollista, että äidille tehdään jokin kiireellinen toimenpide, jonka näkeminen olisi lapselle traumaattista". On kuitenkin täysin mahdollista, että synnytys sujuu rauhallisesti alusta loppuun asti ilman mitään ongelmia ja toimenpiteitä ja että synnyttäjäkin voi hyvin koko ajan.

Eri asia tietysti on, miten häiritsevää lapsen läsnäolo on synnyttäjälle itselleen synnytyksen eri vaiheissa. Avautumisvaiheen loppupuolella monet (etenkin ilman puudutteita synnyttäneet) kuvaavat päätyneensä jonkinlaiseen synnytyskuplaan tai -transsiin, jossa ulkomaailma lakkaa olemasta ja jossa keskittyy vain ja ainoastaan synnyttämiseen. Tapahtui synnytys sitten sairaalassa tai kotona, niin lapsella pitäisi olla seuranaan ihminen, joka tarvittaessa voi viedä lapsen sivummalle tai ulos. Tällöin lapsen hoitaja ei voi samalla tukea synnyttäjää.

perjantai 30. syyskuuta 2011

Jotain positiivista

Pari päivää sitten allekirjoitettiin sopimukset kotikätilön kanssa! Kätilö ja toinen mahdollisesti synnytykseen osallistuva kätilö tulivat käymään meillä ja juteltiin parisen tuntia kaikenlaisesta edelliseen ja tulevaan synnytykseen liittyvästä. Tapaamisesta jäi hyvä ja iloinen mieli. Melkein jo odotan, että pääsisi synnyttämään (mutta ei ennen viikkoa 38, kiitos)!

Verrattuna Haikaranpesän synnytyskeskusteluun eroa oli kuin yöllä ja päivällä, vaikka läpi käytiin samoja aihepiirejä. Ensinnäkin tapaaminen oli meillä kotona, kätilöt olivat vieraina minun reviirilläni eikä toisin päin niin kuin sairaalassa. Meillä oli valmiiksi jonkinlainen jaettu perussuhtautumistapa synnytykseen normaalina fysiologisena prosessina, johon ei pidä puuttua kuin erittäin perustellusti, vaikka tietysti minun jaksamistani tuetaan kaikin keinoin. Meillä oli aikaa käydä läpi edellinen synnytys yksityiskohtaisesti ja miettiä toiveita ja toimintatapoja seuraavaa varten. Tuntui, että minua kuunnellaan ja kohdellaan oman ruumiini ja tuntemusteni asiantuntijana. Synnytyksessä kätilöt auttavat minua jaksamaan ja avustavat tarvittaessa selviämään mahdollisista ongelmista synnytyksen etenemisessä.

Nyt sitten pitää alkaa kasata vähitellen tarpeellista synnytysarsenaalia: TENS-laitteen olen varannut Aksylta, amme pitäisi hommata, kasata pino vanhoja pyyhkeitä yms, jälkivuotositeitä, miettiä vaatetusta... Kotisynnytysfoorumilta olen lukenut, että sotkua yleensä onneksi tulee aika vähän. Jos voin ponnistaa vauvan ammeessa, niin varmaan vielä vähemmän.

Eilen kävin apteekissa mittauttamassa hemoglobiinin. Tämän raskauden aikana en ole syönyt lainkaan lisärautaa. Viimeksi vetelin keskiraskaudessa Floradixia, vaikka silloin heikotus johtuikin varmaan enemmän alhaisesta verenpaineesta. Tavallinen rauta pistää vatsan toiminnan ihan sekaisin, ja yrttimehukin oli jossain määrin epämiellyttävää, joten en täysin rutiininomaisesti halua alkaa ottamaan lisärautaa. Pari kuukautta sitten hemoglobiini oli 117 eli normaalin alarajoilla ja eilisessä mittauksessa 118. Notkahdusta huonompaan ei ainakaan ole tapahtunut, ja vaikka lähtötaso oli 135, niin olen kuitenkin voinut sen verran hyvin, etten aio aloittaa lisärautaa vieläkään. Lisää vaan vihreitä linssejä ja pinaattia. Jee!

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Synnytyskirja-ale

Vielä pari päivää syyskuun loppuun saakka on Bebesillä ale -15% kaikista synnytysaiheisista kirjoista verkkokaupassa ja myymälässä. Pari suomenkielistä kirjaa löytyy ja ainakin verkkokaupasta on saatavilla hyviä klassikoita. Sheila Kitzingerin kirjat ovat olleet hyviä lukukokemuksia aktiivisesta synnyttämisestä, ja löytyy tuolta ihan ensimmäisiä klassikoitakin kuten Leboyerin Birth Without Violence ja Lamaze-synnytysopas. Jos raskaus ei ole toiveissa (tai vaikka olisikin), niin saatavilla on Taking Charge of your Fertility -opus, joka on aivan mahtava teos luonnonmukaisesta ehkäisystä ja auttaa ylipäänsä ymmärtämään naisruumiin toimintaa. Suosittelen! Kampissa on muuten loppuviikon alepäivät, joten muitakin tarjouksia löytyy.

Noniin lopetan mainoksen tähän. Asioin Bebesissä aina vähän hammasta kiristellen, koska siellä on niin kallista, mutta se on Helsingissä ainoa hyvällä paikalla sijaitseva äitiysvaatekauppa. Jos on ollut pakko nopeasti hankkia joku imetysasia, niin olen tottunut käymään siellä. Nyt pitäisi kysyäkin sieltä synnytysaltaasta. Haluan ehdottomasti ammeen käyttööni synnytyksessä, mutta en vielä ole päättänyt, millaisen ja olisiko se paras ostaa, vuokrata, lainata vai mitä.

tiistai 13. syyskuuta 2011

Kotisynnyttäjän sisustuselementit ja raskausajan apuvälineet

Meille kotiin on alkanut kerääntyä kaikenlaisia kummallisia asioita. Jos olisi paljon aikaa, rahaa, siivous- ja puuhailuintoa (tai edes jotakin näistä), niin kerrostalokolmiomme näyttäisi aika erilaiselta. Raskauden myötä arvostan ennen kaikkea sellaisia huonekaluja ja esineitä, jotka auttavat olemaan mukavasti. Tässä muutamia lemppareitani.

Yogalifen punainen putkityyni eli bolsteri. Kevyt, helppo siirrellä ja saa monissa väreissä. Tämän päällä on ihana istuskella lattialla joko polvillaan tyyny haarojen välissä tai kyykyssä tyyny pepun alla. Kyykkyasento on hyvä raskauden aikana, koska se avaa lantiota ja venyttää lantionpohjan lihaksia, mutta leveässä kyykyssä ilman tyynyä on aikamoisen raskasta hengailla (ellei omaa rautaisia reisilihaksia). Jos liitoskipujen takia jalkojen avaaminen tuntuu ikävältä, niin puolikyykky on yleensä kuitenkin ihan hyvä asento, eli toinen polvi on lattiaa vasten. Bolsteri on ihana myös kylkimakuulla päällimmäisen polven alla. Paksu (ainakin 1 cm) makuualusta on myös ehdoton, ilman sitä venyttelyt jäävät tekemättä ja paremman lepoasennonkin saa lattialla kuin meidän upottavalla sohvalla.

Sängyssä paras kaverini on nykyään Doomoo Buddy -imetystyyny. Sen kanssa saa kyljellään nukkuessa mukavan asennon. Doomoo on myös imetystyynynä ylivertainen. Esikoisen kanssa käytössä oli pienempi Doomoo Softy. Mikään muu (halvempi...) imetystyyny ei ole yhtä muokkautuva ja tukeva. Cotton-puuvillasekoitepäällinen on minusta mukavampi kuin tavallinen hieman liukkaampi materiaali. Näihin saa myös vaihtopäällisiä. Ainoa varoituksen sananen: täytemateriaali painuu käytössä kasaan. Jos ostaa käytetyn tyynyn, kannattaa hankkia Kidsteriltä lisätäytepakkaus ja lisätä tyynyyn täytettä. Tätä varten voi joutua ratkomaan hieman sisätyynyn saumaa ja ompelemaan sen takaisin kiinni (ainakin meidän Softyssa oli sitä varten erillinen kohta, Buddyn sisärakenteita en ole vielä tarkastellut). Täyttäminen on hyvin sotkuista puuhaa, minimaalisia mikrorakeita on sitten joka paikassa.

Sitten meiltä löytyy jumppapallo, jokin halpa urheiluliikkeestä ostettu. Pallo helpottaa alaselkäkipuja ja sen päällä on mukava pyöritellä lantiota. Alaselän saa hyvin rennoksi myös kun selällään maatessa nostaa jalat koukkuun pallon päälle. Pahimpien vauvan rintaraivarien aikana auttoi, kun imettäessä samalla pomppi ylös alas pallon päällä. Halpispallon ongelmana on vain sen tyhjeneminen itsestään. Pallon käsipumppu hajosi heti kättelyssä ja löysä pallo ei ole yhtä mukavan tuntuinen kuin täysi. Tavallisessa jumppapallossa ei ole samanlaista "anti-burst"-lupausta kuin oikeissa terapiapalloissa tai synnytyspalloissa. Puhkeamisvaara on siis suurempi. Pallo muutenkin vie aika paljon tilaa ja tuntuu vierivän aina tielle.

Elisan blogista luin maapähkinän muotoisesta ovaalista jumppapallosta, jonka melkein jo lisäsin hankintalistalle... Mutta ehkä tavallinen pallo ja lisäksi putkityyny riittävät. Joku raja :)

Sitten meiltä löytyy Tempurin Marumaru-istuintyyny. Tämä on aivan ehdoton keittiön puutuoleilla, etenkin synnytyksen jälkeen mutta muutenkin selkävaivaisena kaikilla kovilla tuoleilla istuminen on ikävää. Jälleen kallis, mutta miellyttää jopa silmää.

Itse synnytystä varten pitäisi hankkia synnytysamme. Olen miettinyt pumpattavaa La Bassine -allasta, mutta pitää ottaa vielä selvää muista vaihtoehdoista. Ja TENS-laitteen olen kokonaan unohtanut... Joo, aktiivinen synnyttäminen on välineurheilua!

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kotisynnytystoimintaa

Aktiivinen synnytys ry on näemmä uudistanut nettisivunsa. Sivuilta bongasin kaikkea mielenkiintoista, kuten Kotisynnytyskurssin vanhemmille:

"Yhdistyksen kotisynnytyskurssilla käydään läpi kaikki kotisynnytyksen järjestämiseen tarvittavat asiat, pohditaan yhdessä miten lähestyä terveydenhuollon ammattilaisia kotisynnytysasioissa ja jaetaan kokemuksia kotisynnytysten järjestämisestä.

Näin järjestät kotisynnytyskurssin omalla paikkakunnallasi:
1. Kerää vähintään kolme perhettä, jotka ovat kiinnostuneet kurssista,
2. etsi tila, jonne kaikki kurssilaiset mahtuvat,
3. sovi päivämäärä tai pari jotka sopivat kaikille osapuolille ja
4. ota yhteyttä yhdistyksen kotisynnytysvastaavaan Anuun
anu.lampinen [at] heket.fi joka etsii teille kurssin vetäjän.

Yhdistys maksaa vetäjän matkakulut. Kurssilaisten osuudeksi jää vetäjän pyytämä korvaus kurssipäivästä ja mahdollinen tilavuokra."

Lokakuun 1. päivä 2011 järjestetään Helsingissä Kotisynnytyssymposium. Ilmoittautumisaika on mennyt jo umpeen, mutta paikkoja voi varmaan vielä tiedustella.

Keskusteluiltoja järjestetään monella paikkakunnalla. Helsingissä tuleva ohjelma näyttää tältä:
Ma 3.10 Synnytyspelot. Mukana psykologi Maiju Tokola.
Ma 7.11 Tukihenkilö synnytyksessä.
Ma 12.12 Kotisynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen.

Paikka: Mäkitorpan leikkipuiston tilat, Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä klo 18-20
Lisätietoja: Kerttulilta: kjaroma [at] hotmail.com

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Miten turvallista on synnyttää kotona?

Sairaala on turvallisin paikka synnyttää, ja vielä parempi, jos vastasyntyneiden tehohoito on heti saatavilla. Suunnilleen tällaisia ensiajatuksia mielessäni liittyi synnyttämiseen ekan raskauden alkuvaiheessa. Turvallisuus on tietysti tärkeää - tuskin synnytyskään menee kovin hyvin, jos sen aikana pitää pelätä vauvan tai oman turvallisuuden puolesta. Kuitenkin mitä enemmän otan asioista selvää, sitä enemmän näen juuri sairaalasynnytykseen liittyviä riskejä ja kotisynnytys alkaa vaikuttaa omalla kohdallani paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Tässä kohtaa täytyy huomioida muutamia taustatekijöiltä. Meiltä on synnytyssairaalaan matkaa vain parisen kilometriä. Edellinen raskaus ja synnytys sujuivat ilman komplikaatioita, ja kotisynnytykseen päätyminen vaatii tälläkin kertaa, että raskaus sujuu normaalisti. Riskiraskaudet ovat asia erikseen. Tästä olen koonnut vähän enemmän asiaa tuonne blogin kotisynnytys-välilehdelle. Kotona synnyttäminen tuntuu ajatuksena meille sopivalta, se ei ole mikään ulkopuolelta tuleva pakko vaan suunniteltu synnytystapa, jossa on läsnä koulutettu ja kokenut kätilö. Suunnittelematon kotisynnytys, jossa lapsi syntyy kotona, koska sairaalaan ei ehditä tms. on aivan eri asia kuin raskauden aikana valmisteltu ja suunniteltu kotisynnytys.

Synnytykseen, turvallisuuteen ja riskeihin liittyy voimakkaita kulttuurisia käsityksiä siitä, että synnyttäminen on lähtökohtaisesti aina vaarallinen tapahtuma, jossa voi tapahtua milloin vain mitä tahansa yllättävää. Tällä logiikalla on tärkeää, että hätäsektio- ja tehohoitomahdollisuus on joka hetki saatavilla. Tai ainakin sairaalatekniikan ajatellaan automaattisesti lisäävän turvallisuutta. Miksi tämä sitten on minusta vääränlainen ajattelutapa?

Ensinnäkin on äärimmäisen epätodennäköistä, että vauvalla olisi jokin sellainen sairaus tai vamma, joka tulisi ilmi vasta lapsen synnyttyä (olettaen, että raskauden aikaiset ultratutkimukset on tehty eikä ole muutenkaan mitään epäilyä mistään poikkeavasta raskauden aikana) JA joka vaatisi minuuteista kiinni olevaa tehohoitoa. Meiltä pääsee tarvittaessa hyvin nopeasti ambulanssilla sairaalaan.

Toiseksi, (etenkin kun takana on yksi normaali alatiesynnytys) synnytyksen aikana ei käytännössä tapahdu mitään niin yllättävää, että hätäsektio olisi toteutettava aivan puun takaa ilman mitään ennakkovaroitusmerkkejä. Hätäsektio on siis eri asia kuin kiireellinen sektio (päivystyssektio). Hätäsektiossa vauva on saatava ulos heti, minuuteissa, kun taas kiireellisessä sektiossa vauva syntyy 30-60 minuuttia leikkauspäätöksen tekemisestä. Kotisynnytyksessä kätilö on koko ajan paikalla, ja jos ilmenee mitään merkkejä siitä, että synnytykseen tarvitaan jotain lääketieteellistä puuttumista, sairaalaan pääsee hyvin nopeasti.

Kotisynnytyksessä on itse asiassa monia tekijöitä, jotka tekevät siitä tavalliselle uudelleensynnyttäjälle hyvin turvallisen synnytystapavaihtoehdon. Paikalla on koko ajan kätilö, mahdollisesti kaksi. Sairaalassa yhden kätilön ei ole yleensä mahdollista seurata yhden synnyttäjän ja vauvan vointia niin keskittyneesti kuin kotona. Kätilö tietää etukäteen, mitä valmiuksia minulla on ja mitä voi ehdottaa, esimerkiksi erilaisia synnytyksen edistymiseen vaikuttavia asentoja, miten minua voi auttaa rentoutumaan, miten ottaa huomioon lantioni fysiologia jne. Kätilö voi siis toiminnallaan aktiivisesti edistää synnytyksen etenemistä ja toisaalta huomata mahdolliset merkit siitä, että jotain saattaa olla menossa pieleen.

Sairaalasynnytyksessä on mahdollisuudet lääketieteelliseen kivunlievitykseen. Kotona ei ole (lisää aiheesta esim. postauksessa Kivuton synnytys?). Tämä ei ole pelkästään rajoittava tekijä. Esimerkiksi epiduraali lisää synnytyksen etenemiseen liittyviä riskejä, jotka voivat vaatia esimerkiksi imukuppiulosauttoa tai sektiota. Verenpaine voi laskea (laitetaan suolaliuostippa käteen), vauvan sydänäänet voivat heikentyä (vaaditaan jatkuvaa elektronista seurantaa), supistukset voivat lakata (oksitosiinitippa), lantionpohjan lihasten toimintakyky katoaa (vauva voi joutua lantiossa virheasentoon). En ole lainkaan sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi ottaa epiduraalia! Sen hyödyt voivat hyvinkin ylittää mahdolliset haitat. Yritän sanoa, että lääketieteellinen puuttuminen synnytykseen aiheuttaa sen, että synnytys vaatii sairaalaseurantaa ja todennäköisemmin lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ilman puudutteita ja voimakkaita kipulääkkeitä ei ole ainakaan niiden aiheuttamia riskejä vauvan voinnin äkillisestä heikentymisestä tai synnytyksen pysähtymisestä. Monet synnytykseen mielikuvissa liitetyt riskit liittyväkin siis lähinnä lääketieteellisesti hoidettuun synnytykseen. (Jos joku nyt ihmettelee, että miten ihmeessä aion selvitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä, niin lisää aiheesta täällä.)

Ehkä tärkein turvallisuustekijä on kuitenkin se, että kotisynnytys on oma valintani ja se lisää omaa turvallisuudentunnettani. Minulla on oma henkilökohtainen kätilö ja olen tutussa ympäristössä. Joillekin muille kotisynnytys herättäisi huolia ja pelkoja, ja silloin se ei tietenkään ole hyvä valinta. Koettu turvallisuus ei ole yksinomaan fiilisjuttu, vaan sillä on myös vaikutusta synnytyksen etenemiseen. Moni on esimerkiksi kokenut, miten hyvin alkaneet supistukset laantuvat sairaalaan saapuessa. Se ei ole mikään Murphyn laki, vaan johtuu tunteiden vaikutuksesta ihmisen hormonitoimintaan. Hormonit säätelevät synnytystä, ja jännitys, varuillaanolo ja pelko todella voivat pysäyttää avautumisvaiheen etenemisen tai hidastaa sitä. Tämä taas lisää lääketieteellisen puuttumisen tarvetta.

Parhaimmillaan kotisynnytys tarjoaa hyvät puitteet synnytyksen etenemiselle niin kuin sen kuuluukin edetä. Minä pysyn rentona ja rauhallisena, jolloin vauva saa hyvin happea ja pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa. Synnytykseen vaikuttavat hormonit toimivat niin kuin pitää ja pitävät supistukset käynnissä eikä synnytys pitkity. Pärjään saamani tuen ansiosta kivun kanssa niin ettei siitä tule sietämätöntä, enkä siksi tarvitse järeitä sairaalan kivunlievityskeinoja.

Ei ole kiinni yksinomaan tuurista, että synnytys menee hyvin ja ilman komplikaatioita. Synnytyksen kulkuun voi vaikuttaa. Sen tiedostaminen ei ole sama asia kuin luulo siitä, että kaikkeen voisi vaikuttaa. Lisäksi kaikki ei ole synnyttäjän hallittavissa, vaan muilla synnytykseen osallistuvilla on paljon merkitystä. En vapaaehtoisesti synnyttäisi yksin kotona ilman kätilön apua ja etukäteissuunnittelua. Minulle on myös tärkeää, että sairaala on tarvittaessa hyvin lähellä, jolloin sinne ehditään nopeastikin. Sairaalaan päätyminen on mahdollista, eikä se tarkoita epäonnistumista.

Sairaalasynnytykseen ja suunnitelma Beehen liittyen varasin ajan Haikaranpesän synnytyskeskusteluun, joka on parin viikon kuluttua. Saa nähdä, tuleeko siitä parempi kokemus kuin synnytyspelkopolista, ainakaan sieltä en anna kenenkään heittää minua ulos... En nyt sitten tiedä, olisiko Haikaranpesään mahdollista päästä vielä erikseen keskustelemaan synnytystoiveista, jos se tuntuu vielä tarpeelliselta. Luulen vain, että voin hyvin käyttää ajan pelkästään edellisen synnytyksen läpikäymiseen ja sitä koskeviin kysymyksiin. Haluaisin, että osastolla olisi hyvät paperit myös siitä, mitä toivoisin seuraavaan synnytykseen osallistuvilta kätilöiltä. Ehkä pitää varalta koettaa kirjoittaa synnytystoivelista hyvin jo etukäteen.

keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Akupunktio pyörittää vauvaa ja kadonneet liitoskivut

Ihmeellisiä asioita tapahtuu. Ensinnäkin: parin kuukauden aikana infernaalisiksi yltyneet liitoskivut ovat yhtäkkiä reilun viikon sisällä helpottaneet. Pystyn taas kävelemään kuin lähes normaali ihminen, ottamaan satunnaisesti pari juoksuaskeltakin ilman, että loppupäivä menee sohvalla toipuessa. Välillä tuntuu pientä vihlontaa, ja sängyssä kylkeä pitää edelleen kääntää varovasti jalat yhdessä, mutta toimintakyky on palautunut muutoin hurjasti. Olisiko yhdestä osteopatiahoidosta ollut apua, vai mikä tässä on takana, en tiedä. Mieletöntä.

Eilen olin akupunktiossa, jonka alkujaan varasin liitoskipujen hoitamista varten. Hoitokerta ei kipujen katoamisesta huolimatta mennyt hukkaan, sillä muitakin jumituksia löytyy, vaikka niiden vaikutukset arkielämään eivät ole liitoskipujen luokkaa. Esimerkiksi pakarat ja reidet menevät helposti lukkoon, kun tekee istumatyötä, on raskaana eikä häpyliitoksen kipujen takia oikein saa tehtyä normaaleja pakaralihasliikkeitä. Seurauksena on lantion ja alaselän jumitukset, jotka vaikuttavat myös rintarangan ja yläselän alueelle. Oli kyllä ihan mahtavia tuntemuksia jo hoidon aikana. Etenkin pisteiden painelu pakaroissa tuntui nilkoissa ja lopulta pikkuvarpaassa asti. Neulat eivät tuntuneet juuri yhtään ikäviltä, eikä niistä jäänyt jälkiä. Hoidon jälkeen tuntui, että pystyi hengittämään ihan eri tavalla kuin ennen.

Akupunktiota käytetään myös kääntämään perätilassa tai poikittain majailevaa vauvaa, ja olen kuullut monilta, että akupunktio voi olla paljon tehokkaampi ja mukavampi keino kuin lääkärin tekemä ulkokäännös. Tässä toisen kolmanneksen lopuilla vauvan asennolla ei vielä ole niin suurta merkitystä, mutta oli kyllä mukava yllätys, että pitkään poikkitilassa viihtynyt vauva möyri itsensä yön aikana raivotarjontaan, vieläpä oikeaoppisesti selkä kohdun vasemmalle puolelle. Koko yön myllersi mahassa ja vessareissulla oli pakko jäädä hetkeksi nojailemaan käsivarsilla pöytään niin että vatsa sai roikkua vapaasti. Aamulla neuvolalääkäri totesi ultralla, että pää alaspäin siellä nyt majaillaan. Vauvahan mahtuu vielä pyörimään kohdussa ja vaihtamaan asentoa uudelleen, mutta pitää nauttia niin kauan kuin tätä kestää. Kääntyminen tuli tällä kertaa ainoastaan hoidon sivutuotteena, mutta jännä huomata, miten akupunktio toimii.

Ultrassa painoarvioksi tuli 1200g, aavistuksen keskikäyrän yläpuolella. Kohdun sf-mitta on 25 cm, ja sekin keskikäyrien tuntumassa. Kaikki näytti hyvältä. Viimeksi muistaakseni keskiraskauden lääkärikäynnillä ei ultrattu, tosin siinä neuvolassa ei tainnut olla ultralaitetta ainakaan kaikissa lääkärien huoneissa. Ultraaminen ei minusta olisi ollut erityisesti tarpeen, mutta toisaalta asennon varmistamisesta on hyötyä, kun yritän nyt itse opetella paremmin tunnistamaan vauvan asennon muutokset kohdussa. Viimeksi potkut tuntuivat niin satunnaisilta suunnilta, etten olisi kuvitellutkaan tunnistavani itse vauvan tarjontaa. Tällä kertaa aion harjoitella ja olen muutenkin lukenut paljon vauvan asennon vaikutuksesta synnytykseen ja miten optimaaliseen tarjontaan voi houkutella.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Lääkkeetön kivunlievitys synnytyksessä

Muitakin varmaan kiinnostaa, miten tehokkaita lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät synnytyksessä ovat ja mihin niiden teho perustuu. Löysin artikkelin, jossa tarkastellaan menetelmistä tehtyjä tutkimuksia ja erityisesti sitä, miten tehokkaiksi erilaiset lääkkeettömät kivunlievitystavat on koettu synnytyskivun lieventämisessä ja positiivisen synnytyskokemuksen kannalta.

Klikkaamalla allaolevaa kuvaa pitäisi avautua suomentamani taulukko, josta näkyy eri kivunlievitystapojen oletetut vaikutustavat.

Alkuper. lähde: Simkin, P. & Bolding, A.: Update on Nonpharmalogic Approaches to Relieve Labor Pain and Prevent Suffering. Journal of Midwifery & Women's Health. Vol. 49 nro 6. 489-504. 2004.
Tutkimusaineiston perusteella tehokkaimpia lääkkeettömiä tapoja lievittää kivun kokemusta synnytyksessä ovat järjestyksessä: läpi synnytyksen jatkuva emotionaalinen tuki, synnytysamme, aquarakkulat sekä liike ja optimaaliset asennot. Akupunktio, hypnoosi, TENS ja hieronta vaikuttavat myös lievittävän kipua, mutta niiden tehokkuuden osoittaminen vaatii lisää tutkimuksia. Aromaterapia, lämpö- ja kylmäpakkaukset, synnytysvalmennus, tietoinen hengitys ja rentoutuminen sekä musiikki ovat tehokkuudeltaan kiistanalaisia, sillä menetelmiä ei ole tutkittu tarpeeksi tai niistä saadut tulokset ovat vaihtelevia.

Vasemmanpuoleisimman sarakkeen alimmassa laatikossa pitäisi muuten mieluummin lukea rytmittää hengitystä ja liikettä - kuvaan eksynyt muotoilu on harvinaisen epäselvä.

Koetan ehtiessäni vielä myöhemmin tarkentaa eri menetelmien käyttötapoja. Kiinnostavaa artikkelissa oli esimerkiksi se, että emotionaalinen tuki oli kaikista tehokkain menetelmä, ja se koettiin tehokkaimmaksi silloin, kun sen tarjoaja oli yksinomaan yhden synnyttäjän tukemiseen keskittynyt henkilö, ei sairaalan hoitovastuussa olevaa henkilökuntaa ja muu kuin synnyttäjän kumppani tai lapsen isä. (Kumppanin tarjoamaa tukea ei aineistossa tutkittu.) Tukihenkilön tehtäviin kuuluu jatkuva läsnäolo, emotionaalinen tuki (kannustus, rohkaisu ja neuvonta), fyysinen huolenpito (erilaisten lääkkettömien kivunlievitysmenetelmien käyttö ja avustaminen), synnyttäjän toiveiden kuuntelu ja tiedonvälitys henkilökunnan ja synnyttäjän välillä. Ehkä ei olekaan kovin yllättävää, että tukihenkilön tai doulan läsnäolo koettiin tehokkaaksi. Koska lääkkeettömillä menetelmillä ei ole tarkoituskaan saada kipua kokonaan pois vaan tehdä siitä siedettävää, psykologiset tekijät korostuvat ja puhtaasti teknisillä seikoilla ei ole niin paljon vaikutusta.

Huomenna on käynti Kätilöopiston synnytyspelkopolilla. Pitäisi varmaan koota listaa mielessä liikkuvista asioista, muuten kuitenkin unohtuu kysyä jotain tärkeää.