keskiviikko 31. elokuuta 2011

Lääkkeetön kivunlievitys synnytyksessä

Muitakin varmaan kiinnostaa, miten tehokkaita lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät synnytyksessä ovat ja mihin niiden teho perustuu. Löysin artikkelin, jossa tarkastellaan menetelmistä tehtyjä tutkimuksia ja erityisesti sitä, miten tehokkaiksi erilaiset lääkkeettömät kivunlievitystavat on koettu synnytyskivun lieventämisessä ja positiivisen synnytyskokemuksen kannalta.

Klikkaamalla allaolevaa kuvaa pitäisi avautua suomentamani taulukko, josta näkyy eri kivunlievitystapojen oletetut vaikutustavat.

Alkuper. lähde: Simkin, P. & Bolding, A.: Update on Nonpharmalogic Approaches to Relieve Labor Pain and Prevent Suffering. Journal of Midwifery & Women's Health. Vol. 49 nro 6. 489-504. 2004.
Tutkimusaineiston perusteella tehokkaimpia lääkkeettömiä tapoja lievittää kivun kokemusta synnytyksessä ovat järjestyksessä: läpi synnytyksen jatkuva emotionaalinen tuki, synnytysamme, aquarakkulat sekä liike ja optimaaliset asennot. Akupunktio, hypnoosi, TENS ja hieronta vaikuttavat myös lievittävän kipua, mutta niiden tehokkuuden osoittaminen vaatii lisää tutkimuksia. Aromaterapia, lämpö- ja kylmäpakkaukset, synnytysvalmennus, tietoinen hengitys ja rentoutuminen sekä musiikki ovat tehokkuudeltaan kiistanalaisia, sillä menetelmiä ei ole tutkittu tarpeeksi tai niistä saadut tulokset ovat vaihtelevia.

Vasemmanpuoleisimman sarakkeen alimmassa laatikossa pitäisi muuten mieluummin lukea rytmittää hengitystä ja liikettä - kuvaan eksynyt muotoilu on harvinaisen epäselvä.

Koetan ehtiessäni vielä myöhemmin tarkentaa eri menetelmien käyttötapoja. Kiinnostavaa artikkelissa oli esimerkiksi se, että emotionaalinen tuki oli kaikista tehokkain menetelmä, ja se koettiin tehokkaimmaksi silloin, kun sen tarjoaja oli yksinomaan yhden synnyttäjän tukemiseen keskittynyt henkilö, ei sairaalan hoitovastuussa olevaa henkilökuntaa ja muu kuin synnyttäjän kumppani tai lapsen isä. (Kumppanin tarjoamaa tukea ei aineistossa tutkittu.) Tukihenkilön tehtäviin kuuluu jatkuva läsnäolo, emotionaalinen tuki (kannustus, rohkaisu ja neuvonta), fyysinen huolenpito (erilaisten lääkkettömien kivunlievitysmenetelmien käyttö ja avustaminen), synnyttäjän toiveiden kuuntelu ja tiedonvälitys henkilökunnan ja synnyttäjän välillä. Ehkä ei olekaan kovin yllättävää, että tukihenkilön tai doulan läsnäolo koettiin tehokkaaksi. Koska lääkkeettömillä menetelmillä ei ole tarkoituskaan saada kipua kokonaan pois vaan tehdä siitä siedettävää, psykologiset tekijät korostuvat ja puhtaasti teknisillä seikoilla ei ole niin paljon vaikutusta.

Huomenna on käynti Kätilöopiston synnytyspelkopolilla. Pitäisi varmaan koota listaa mielessä liikkuvista asioista, muuten kuitenkin unohtuu kysyä jotain tärkeää.

tiistai 30. elokuuta 2011

Kivuton synnytys?

Synnyttäminen täysin ilman kipua on houkutteleva ajatus. Tuleva synnyttäjä saa kuulla ja lukea, miten synnytyskipu on pahinta mahdollista kipua, jota ei voi verrata mihinkään ja jonka veroista muutoin harva elämässään kokee. Ei kai kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti kieltäydy kivunlievityksestä?

Kotisynnytyksessä ei ole käytettävissä sairaaloiden tarjoamaa lääkkeellistä kivunlievitystä kuten epiduraalia tai opiaatteja. En silti kuvittele olevani mikään supersynnyttäjä, joka selviää ilman mitään kivunlievitystä - todellakaan! Kipu on monimutkainen juttu ja synnytyskipu vielä monimutkaisempi. Pari yleisesti toistuvaa väitettä on auttanut minua pääsemään paremmin sisälle siihen, mistä kaikesta kivussa on kyse.

1. ”Synnytyskipua pitää lievittää niin kuin mitä tahansa muuta kovaa kipua eli mieluiten poistaa se kokonaan.”

Kipu ei jalosta ketään. Synnytyskipu ei ole mikään poikkeus. Kipua pitää hoitaa - mutta mitä kivun hoitaminen oikeastaan tarkoittaa? Jos menen polvileikkaukseen, on selvää, että haluan kivun kokonaan pois ja nykylääketieteen avulla se onnistuukin melkoisen hyvin, eikä täysi puudutus vaikuta leikkauksen etenemiseen. Vammasta tai leikkauksesta aiheutuva kipu on syytäkin lievittää täysin, koska lievityksestä on pelkästään hyötyä verrattuna kivun hoitamatta jättämiseen. Ihmiset osaavat kyllä yleensä antaa vahingoittuneen kehonosan levätä ja parantua ilman massiivista kipuakin. Synnytyskipu on kuitenkin erilaista kipua kuin vaikka murtuneen jalan kipu. Synnytys on kehon normaali prosessi, jossa kipu liittyy kohtulihaksen toimintaan kohdunsuun avautuessa ja työntäessä vauvaa ulos maailmaan. Supistuskipu saa oman mielihyvä- ja kivunlievityshormonitoiminnan liikkeelle, ja samalla hormonieritys edistää synnytystä. Parhaat kivunlievitystavat helpottavat kipua, mutta eivät häiritse synnytyksen etenemistä.

Tehokkaimmat synnytyskivun lievitystavat kuten epiduraali- ja spinaalipuudutus vievät kivun yleensä kokonaan pois, mutta ne voivat myös olla liiallisia ja vaikuttaa negatiivisesti synnytyksen kulkuun. Kipua ei tunnu, mutta supistukset voivat heikentyä, verenpaine laskea ja virtsaaminen vaikeutua. Lantionpohjan lihasten kyky ohjata vauvaa optimaaliseen asentoon heikentyy, jolloin vauva voi jäädä virheasentoon tai kokonaan jumiin. Puudutteiden ongelmiin on hoitokeinoja: oksitosiinitippa tehostamaan supistuksia, katetrointi, vauvan ja synnyttäjän voinnin elektroninen valvonta, ponnistuksen avustaminen imukupilla (ja joissain tapauksissa kiireellinen/hätäsektio). Vauva saadaan kyllä ulos, mutta usein tarvitaan enemmän toimenpiteitä ja ompeleita. Puudutteilla on paikkansa - ekassa synnytyksessä epiduraali tuli todella tarpeeseen - eikä kaikissa tapauksissa esiinny mitään haittavaikutuksia. Ihanteellisinta minusta kuitenkin olisi, jos synnytystä hoidettaisiin niin, ettei näihin kovempiin keinoihin tarvitsisi turvautua.

2. ”Kipu on aina kamalaa kärsimystä.”

Vaikka ihmisten sanotaan ”kärsivän kivusta”, niin kipu ja kärsimys ovat eri asioita. Olen törmännyt sellaiseenkin määritelmään, että kipu on fyysinen ja kärsimys emotionaalinen tuntemus. Ihminen voi kärsiä tuntematta kipua - ja myös tuntea kipua ilman kärsimystä. Kivusta tekee kärsimystä pelko, yksinäisyys, turvattomuus, ahdistus, välinpitämätön kohtelu ja tunne siitä, että on menettänyt täysin tilanteen hallinnan.

Kivun hoito synnytyksessä on minusta lähtökohtaisesti eri asia kuin kivun poistaminen kokonaan. En todellakaan vähättele fyysisen supistuskivun voimakkuutta yhden hyvin kivuliaan synnytyksen kokeneena, mutta kipua voidaan hoitaa tavoilla, jotka pitävät sen siedettävissä rajoissa. Lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät voivat olla tarpeeksi tehokkaita. Ne eivät vie kipua pois, mutta ne voivat olla juuri riittäviä, jottei kipu muutu kärsimykseksi. Eikä lääkkeettömistä menetelmistä tule haitallisia sivuvaikutuksia. Synnytys pääsee etenemään, supistukset vievät synnytystä kohti syntymää, kun vauva pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa.

Kipu ei tietenkään saa olla sietokyvyn ylittävää. Jos kivulta ei pysty yhtään rentoutumaan, hengittämään ja koko maailma tuntuu kaatuvan, synnytyskin etenee varmasti paremmin, kun kipu on saatu kuriin vaikka epiduraalin avulla. Hyvä synnytyskokemus ei läheskään aina riipu yksinomaan tehtyjen toimenpiteiden määrästä, vaan psyykkisistä tekijöistä, kuten siitä miten hyvin tilanne tuntuu olevan synnyttäjän hallinnassa. Synnytyskokemus voi olla positiivinen, vaikka se olisi päätynyt imukuppiin ja repeämiin. Silti toivon ainakin omalla kohdallani, että puuttumiselta synnytyksen kulkuun voitaisiin välttyä.

Lääkkeettömien kivunlievitystapojen ongelma on lähinnä se, että ne vaativat valmistautumista. Rentoutuminen ja hengittäminen supistuksen aikana on helpommin sanottu kuin tehty. Tietoinen lihasten rentouttaminen vaatii ainakin minulta paljon harjoittelua, samoin äänenkäyttö vaatii totuttelua. Erilaisiin synnytystä helpottaviin asentoihin on hankala hakeutua, jos ne eivät ole ennalta tuttuja eikä kukaan niihin synnytyksen aikana ohjaa. Asentoharjoitukset ovat tehokkaimmillaan jo raskauden aikana, jotta vauva olisi hyvässä tarjonnassa heti synnytyksen alussa. Suihku yleensä on synnytyksessä saatavilla, mutta usein tehokkaampi synnytysamme ei ole kaikkien käytössä, ellei sitä ole älynnyt toivoa tai hankkia. TENS-laite pitää vuokrata tai hankkia itse ennen synnytystä. Valmistautumatta etukäteen käytössä on melkoisen rajattu määrä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Tietysti jos synnytys on lyhyt, niin vähemmälläkin saattaa pärjätä hyvin.

On mielenkiintoista, että niin suurella osalla ihmisistä (jotka eivät edes ole itse synnyttäneet) on sellainen käsitys, että synnyttäminen on äärimmäisen kivuliasta ja riskialtista. Minusta on huono lähtökohta, jos odottaa synnytyksen aikana kokevansa pahinta mahdollista kipua. Silloin sitä oikein psyykkaa itseään siihen, että kipu tulee olemaan hirveää. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän uskon, ettei synnytyskipu automaattisesti ole niin hirvittävää kipua, ettei siitä voisi selvitä lääkkeettömän kivunlievityksen avulla. Lääkkeettömillä menetelmillä ei ole samanlaisia mahdollisia haittavaikutuksia kuin puudutteilla ja kipulääkkeillä. Toisaalta lääkkeetön kivunlievitys vaatii toimiakseen (etenkin pidemmässä synnytyksessä) valmistautumista ja kätilön tai ainakin tukihenkilön tukea synnytyksen aikana.

Pitää varmaan lisätä vielä tähän loppuun, että ajattelen tätä kirjoittaessa lähinnä spontaanisti käynnistyvää alatiesynnytystä. Jos synnytyksen käynnistämiseen tai synnytyksen aikana käytetään keinotekoista oksitosiinia, supistukset ovat yleensä kivuliaampia kuin tavallisesti. Se johtuu paitsi niiden voimakkuudesta, myös siitä että oksitosiinitippa ei saa kehon omia kivunlievityshormoneja liikkeelle. En ole yhtään niin varma, että käynnistetystä synnytyksestä voisi selvitä lääkkeettömästi, ellei synnytys sitten ole todella nopea. Toivottavasti käynnistykseen ei tarvitse tälläkään kertaa päätyä…

maanantai 29. elokuuta 2011

Vinkki liitoskivuista kärsiville

Päivitetty teksti liitoskivuista löytyy täältä!

Miksi haluan synnyttää kotona

Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.

Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.

Mikä sairaalassa sitten pelottaa?

Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).

Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.

Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").

Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.

Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.

Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.




torstai 25. elokuuta 2011

Kohti kotisynnytystä, osa 1

Meillä on kotikätilö! Mahtavaa! Jos kaikki menee hyvin, pieni mahamyllääjä saa syntyä kotona... eikä minun tarvitse synnyttää sairaalassa! Viime viikolla käytiin kätilön kanssa tutustumiskeskustelussa, jossa juteltiin reilun tunnin ajan edellisestä synnytyksestä, raskauden kulusta, toiveista ja ajatuksista. Sen jälkeen ollaan vielä tehty lopullista harkintaa, ja kun kaikki vaikuttaa kaikkien mielestä hyvältä, niin nyt varmisteltiin vielä puolin ja toisin.

Vielä pari vuotta sitten en i k i n ä olisi kuvitellut olevani joskus tässä tilanteessa. Eipä sillä, ensisynnyttäjällä ei täällä ole juuri muita vaihtoehtoja kuin sairaalasynnytys. Suurin osa ihmisistä varmaan ajattelee, että olen täysin seonnut päästäni. Kuitenkin minusta kotisynnytys tuntuu omalla kohdallani kaikista rationaalisimmalta vaihtoehdolta (sikäli kun mikään ihmisen tekemä päätös koskaan on puhtaasti järkiperäinen, vailla tunteita ja arvostuksia). En tiedä vielä, miten laajasti haluan päätöksestä kertoa etukäteen. Raskaana on jotenkin erityisen herkkä ikäville kommenteille, ja ihmisillä (myös terveydenhuollossa) on yleisesti paljon ennakkoluuloja ja vääriäkin käsityksiä, tai ei ainakaan ajankohtaista tietoa.

Kätilön kanssa on sovittu ainakin kahdesta tapaamisesta ennen synnytystä, kahdesta synnytyksen jälkeen, ja ympärivuorokautisesta päivystyksestä neljä viikkoa lasketun ajan ympärillä. Raskauden pitää sujua normaalisti, ja jos jotain poikkeavaa ilmenee, edessä on siirtyminen sairaalaan. Mielessä pyörii vielä paljon kysymyksiä, mutta jotenkin se perustavanlaatuinen pelko synnytystä kohtaan on laantunut tämän uutisen myötä. Olen saanut muutettua niitä puitteita, joissa synnytys tapahtuu. Edelleen on tärkeää hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa, mutta tuntuu kyllä pirun hyvältä, että on saanut muutettuakin jotakin!

tiistai 23. elokuuta 2011

Vaikea synnytys ja vauvan asento

Uusi oivallus sarjassa miksi en tiennyt tätä ennen ensimmäistä synnytystä... Viime viikolla tapasimme mahdollista tulevaa kotikätilöä (siitä lisää, kunhan ehdin!). Sain hyvinkin mahdollisen selityksen sille, miksi eka synnytys eteni niin hitaasti ja kivuliaasti: vauvan hankala tarjonta ja lantion virheasennot. Joskus sitä täytyy ilmeisesti kuulla periaatteessa tututkin asiat jonkun toisen suusta, ennen kuin ne menevät jakeluun.

Olen lueskellut tekstejä, joissa puhutaan vauvan optimaalisesta tarjonnasta ja vauvan asennon vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Yksinkertainen periaate on, että laskeutuakseen mahdollisimman helposti synnytyskanavan läpi vauvan kannattaisi kiinnittyä oikeanlaiseen tarjontaan viimeistään synnytyksen alussa. Jos tarjonta on huono, niin matka on pidempi, jolloin synnytys pitenee ja on kivuliaampi. Ja tärkeintä kaikesta: tarjontaan voi itse vaikuttaa raskauden aikana ja etenkin loppuvaiheessa tehtävillä harjoituksilla! Tämä pointti minulle on valjennut vasta ihan hetki sitten.

Vauvan huono tarjonta tulee todennäköisemmäksi, jos lantion alueella on virheasentoja ja lihasjännitystä. Minulta on esimerkiksi murtunut joskus vuosia sitten häntäluu ja lantioni on hieman vinossa niin että oikea puoli on aavistuksen ylempänä. Virheasentoja on usein mahdoton itse huomata, mutta hyvä fysioterapeutti, osteopaatti tai muu asiantuntija kiinnittää niihin kyllä huomiota. Lantion ja alaselän alueen kivut, särky ja jäykkyys ennen raskautta ja raskauden aikana voivat kertoa siitä, että alueella on epätasapainoa.

Ekassa synnytyksessäni oli pitkä avautumisvaihe, jossa supistukset tuntuivat kipuna myös selässä ja reisissä, ja kipu säteili selän puolelle myös supistusten välissä niin voimakkaasti, että ne tuntuivat jatkuvan tauotta. Tämä viittaisi ns. avosuiseen tarjontaan, josta vauva joutuu kääntymään pidemmän kierroksen päätyäkseen optimaaliseen raivotarjontaan. Vauva syntyi käsittääkseni raivotarjonnassa, mutta nyrkki poskella. Sitä en tiedä, olisiko tämä ollut estettävissä, mutta avautumisvaiheen kannalta erilaisista loppuraskauden harjoituksista olisi voinut olla apua.

Haluaisin kovasti, että synnytyksessä olisi jo valmistautumisvaiheessa mukana ihminen, joka osaisi tunnistaa mahdolliset ongelmat vauvan asennossa ja toimia tiedon mukaisesti. Neuvoloissa ja sairaaloissa tällaista tietoa ja osaamista ei tunnu olevan. Ensin ihmettelin kovasti, miksei ole - olisihan tässä yksinkertainen keino helpottaa monia synnytyksiä ja joissain tapauksissa välttää päätymistä keisarinleikkaukseen kesken synnytyksen. Syitä on varmaan monia. Ehkä menetelmistä ei ole tehty tarpeeksi laajaa tieteellistä tutkimusta, jotta niitä sisällytettäisiin kätilöiden ja äitiysneuvolan terkkareiden koulutukseen. Ennen synnytystä synnytysvalmennusta ei muutenkaan juuri ole tarjolla. Synnytyksen aikana kontakti kätilöön voi jäädä melko pinnalliseksi, sillä yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan, eikä aikaa ole keskittyä tutkimaan ja tukemaan yhtä ihmistä. Moni synnyttäjä tulee sairaalaan valmistautuneena pyytämään epiduraalin heti kun mahdollista, jolloin kätilön ei tarvitse tai kannata ehdottaa mitään muuta. Kaikissa raskauksissa ja synnytyksissä ongelmia ei tietenkään ole, vaan vauva kiinnittyy itsekseen hyvään asentoon. Ja ehkä vielä se, että keisarinleikkausta virhetarjonnan tai avautumisen pysähtymisen takia pidetään normaalina ja ainoana vaihtoehtona, eikä mitään muuta kokeilla. (Enkä vähättele tällaisissa tapauksissa kiireellisen tai hätäsektion tarvetta, mutta kenties joissain tapauksissa sektioon päätyminen olisi voitu välttää.)

Niin mitä sitten voi tehdä? Oma kartoituksenikin on vielä hieman kesken, mutta koetan saada jotain kasaan piakkoin. Alkuun pääsee lukemalla tekstin Optimaalinen vauvan asento synnytyksessä. Spinning babies -sivustolla ja blogissa on vielä paljon enemmän tietoa ja tekniikoita. Tämän blogin linkkisivulla on koottuna erilaisia asiantuntijoita Helsingin alueella, joista on varmasti apua.

(Täytyy vielä avautua taas hieman tuosta Bebesinfon tekstistä... En itse tekisi tekstin alussa samanlaista mutkat suoriksi -vastakkainasettelua entisajan ja nykyajan synnyttäjien välille. Kyllä ennenkin oli vaikeita synnytyksiä ja ahtaita lantioita. Ja nykyään ongelmia aiheuttavat peruskoulusta asti jatkuva istumatyö - ja joissain tapauksissa ehkä myös vääränlainen urheilu/kuntosalitreenaus - ja monet muutkin asiat kuin sohvalla löhöily. Puolustan sohvalla löhöilyä!)

Päivän hyvä uutinen on se, että tällainen työpaikan määräaikainen pohjasakkakin on oikeutettu liikuntaseteleihin! Saamani 45 euron yllätyksen aion varmaan käyttää Joogasali Asanan tai Manipuran tunteihin. Asanan sunnuntai-iltojen lempeää joogaa voin muutenkin suositella kovasti. Raskaana ollessakin siellä voi hyvin käydä ainakin toisen kolmanneksen loppuun (luulen että oma mahani alkaa sen jälkeen kaivata äitiysjoogaa), etenkin jos on aiemmin joogannut jonkin verran. Muuten aikaisempaa joogakokemusta ei tarvita.

maanantai 22. elokuuta 2011

Voi kateus

Raskaus vahvistaa ihmisen pahimpia puolia. Viime aikoina olen ollut sekä ärtynyt että kateellinen. Kateus ei oikeastaan kohdistu ihmisiin, jotka eivät ole raskaana. Sen sijaan olen huomannut ainakin seuraavat hyvin ärsyttävät ihmisryhmät:

Ensimmäinen kateuden kohteeni on ihmiset, jotka raskaudestaan huolimatta pystyvät ja jaksavat viettää suhteellisen normaalia elämää. Esimerkiksi ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen bussiin, kävelemään kohtuullisia matkoja, istumaan mukavasti, tai jopa käymään konserteissa, leffassa, baarissa, pyöräilemässä... Näitä ihmisiä ilmeisesti tarkoitetaan, kun sanotaan, ettei raskaus ole sairaus.

Kadehdin ihmisiä, joilla on ollut nopea synnytys. Vaikka tiedän hyvin, että nopeakin synnytys voi olla raskas kokemus, eikä kukaan muu voi arvioida toisen synnytyskokemusta, niin silti huomaan ajattelevani, että alle puolessa vuorokaudessa hommasta selvinneet ovat jotenkin erityisen onnekkaita. Huomaan ärsyyntyväni etenkin siitä, jos joku valittaa, ettei ehtinyt saada epiduraalia. Mitä! Jos synnytys kerran eteni niin nopeasti, niin sietäisi olla tyytyväinen! Ja sitten hävettää taas.

Kadehdin myös niitä, jotka ovat heti kohta synnytyksen jälkeen iloisesti jalkeilla. Jotkut ilmeisesti tuntevat ainoastaan lievää epämukavuutta istumisen ja kävelemisen suhteen, eivätkä ole käytännössä vuodepotilaina kahta ensimmäistä viikkoa.

Ja sitten on vielä ne, jotka suunnilleen heti synnytyssalista ryntäävät jumppaan, joogaan ja kuntosalille. Ilman ongelmia. Oma kehoni tuntuu reagoivan raskauden aikaisiin muutoksiin melkoisen rankasti: lantion alueen liitokset löystyvät edestä ja alaselästä, tulee virheasentoja, suorat vatsalihakset erkanevat kauas toisistaan ja niiden palautumiseen menee kauan... Varmaan samat muutokset tapahtuvat kaikille, mutta toisille vain lievempinä ja vasta loppuvaiheessa, ja ne myös palautuvat nopeammin. Kuntoutuminen vaan on niin pirun hidasta, pitkään pitää olla tosi varovainen, ettei tee mitään, mikä hidastaa palautumista. Niin kuin monet vatsalihaksiin kohdistuvat harjoitteet ja mikä tahansa nopeatempoinen (tai paremmin sanottuna: ei äärimmäisen hidastempoinen) harjoitus. Kuten vaikka tanssi. Olen ollut yli puolivuotiaan kanssa vauvajumpassakin, joka oli selälleni liian rankkaa.

Ja kun nyt alkuun pääsin, niin kadehdin myös niin sanottujen helppojen vauvojen vanhempia. Olisi niin kiva, jos vauvan voisi vain laskea sänkyyn tai rattaisiin, johon se itsekseen vain nukahtaisi, ilman karjumista. Ja se nukkuisi pidemmän ajan kuin vartin tai puoli tuntia kerrallaan. Ja rauhoittuisi muutenkin kuin kantamalla tai syöttämällä. Silloin saattaisi saada vanhempainvapaiden aikana tehtyä kotona jotain pieniä omia juttuja. Epäsäännöllisten, usein alle tunnin kestävien päiväunien aikana ei kauheasti mitään erityistä saa aikaan. Ja kaupungille lähteminen olisi paljon yksinkertaisempaa, jos käärö ei minä hetkenä tahansa saattaisi puhjeta kiljumaan.

Vuosi sitten kadehdin myös kaikkia niitä, joiden yksivuotiaat osasivat muitakin motorisia taitoja kuin ryömimisen. Ärsyttävintä ikinä on sellainen "kyllä sitten kun se kävelee niin toivot ettei ikinä olisi oppinutkaan" -hymistely. Minusta kävelemään oppiminen helpotti elämää suunnattomasti. Lasta ei tarvinnut enää ihan koko ajan kanniskella, lapsella oli ulkona jotain muutakin tekemistä kuin keinuminen (jonne se piti kantaa), koko ajan ei tarvinnut olla takana varmistamassa, kun toinen yrittää päästä seisomaan, ja ylipäänsä lapsesta tuli paljon omatoimisempi.

Jos nyt järjellä ajattelen, niin en suhtaudu mitenkään äärimmäisen vihamielisesti kaikkiin niihin, joilla asiat ovat menneet omasta näkökulmastani helpommin. Jokaisella on kuitenkin taatusti omat haasteensa, ja jos muilla menee hyvin, niin ei se ole minulta pois. Ainoastaan silloin alkaa nousta savu korvista, kun joku alkaa yleistämään hyvin rajoittuneiden kokemusten perusteella. "Kyllä minä vaan kävin hiihtomaratonilla viikkoa ennen synnytystä (enkä oikein tajua, mikseivät kaikki muutkin pystyisi siihen)."

Hohhoh, onpahan taas maanantai!

torstai 18. elokuuta 2011

Jaksaa vielä yhden

Raskaus ja synnytys ovat alkusoittoa kaikelle sille loppuelämälle, jossa tiettyinä hetkinä on oman jaksamiskykynsä äärirajoilla. Vauva saattaa huutaa tuntikausia keskellä yötä, vaatii jatkuvaa kantamista, tai taapero oksentaa monta tuntia putkeen. Synnytyksessä tulee vaihe, jolloin supistukset tulevat tiheästi toinen toisensa perään, ajantaju hämärtyy ja paniikki alkaa iskeä. Paras saamani neuvo kuuluu: yksi kerrallaan. Yksi askel vauva sylissä, yksi yöherääminen, yksi supistus. Silloin kun tilanne on päällä ja voimat alkavat loppua, ei ole oikea aika miettiä, mitä vielä on edessä, tai pyöritellä pidemmän tähtäimen ratkaisuja, muutoksia ja sitä, miten tilanteesta pääsisi pois. Silloin auttaa, kun keskittyy selviämään juuri siitä kyseisestä minuutista.

Tämän tekniikan voisi lisätä edellisen postauksen keinoihin selvitä synnytyksestä järjissään. Samaa ajatusta voi soveltaa sellaisiin myöhemmin vastaan tuleviin tilanteisiin kuten imetysongelmiin. Silloinkin voi asettaa takarajan: jaksan vielä yhden imetyskerran, yhden päivän tai viikon. Tietysti eteen voi tulla yllättäenkin piste, jossa ei vaan jaksa enää, yhtäkään. Ja joskus on myös tehtävä niitä ratkaisuja ja muutoksia, kenenkään ei tarvitse alkaa marttyyriksi. Ja tietysti on tilanteita, joita ei tule sietää, kuten väkivaltaa tai sen uhkaa. Mutta joissain tilanteissa on loppujen lopuksi helpompaa itselle keskittyä selviämään juuri siitä hetkestä kuin lähteä muuttamaan olosuhteita. Synnytyksessä ja lasten kanssa kaikki tilanteet ja vaiheet ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, ja se muutos saattaa olla aivan nurkan takana.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

tiistai 16. elokuuta 2011

Yksin synnyttämässä

Toisen synnytyksen lähestyessä hitaasti mutta vääjäämättömästi olen vähitellen alkanut käsittää, minkä perustavanlaatuisen virheen tein viimeksi. Ensimmäisen raskauden aikana olin kyllä valmistautunut: olin ottanut selvää synnytyksen etenemisestä, käytettävistä kivunlievityksistä, harjoitellut hieman hengittämistä ja rentoutumista (joskaan en kovin perusteellisesti), käynyt Haikaranpesän valmennuksissa ja äitiysjoogassa. Ongelma olikin se, että valmistauduin selviämään yksin. Haikaranpesän synnytystoivelistaan kirjoitin, että haluaisin olla mahdollisimman rauhassa. En juurikaan osallistanut kumppania synnytykseen valmistautumiseen. Ylipäänsä ajattelin, että pärjään parhaiten itse. Tietysti paikalla olisi muitakin, en olisi fyysisesti synnyttämässä yksin, mutta kumppani ja kätilöt olisivat ulkopuolisia, jotka eivät aktiivisesti ottaisi osaa synnytyksen etenemiseen.

Enpähän pärjännytkään kovin hyvin. Tunsin oloni turvattomaksi, jännitin, en tiennyt, mitä tapahtuu, hermoilin (turhaan) vauvan hyvinvoinnin puolesta, katosin kivun keskelle. Jotta olisin voinut keskittyä rauhassa ilman huolia vain itseeni, rentoutumiseen ja synnytykseen, minun olisi pitänyt voida luottaa siihen, että joku toinen olisi pitänyt huolen kaikesta muusta. Minun ei synnytyksen aikana tarvitse tietää mitään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja ennen kaikkea joku varmaotteinen ja osaava ihminen olisi konkreettisesti kannustanut, ottanut osaa kipuun ja ehdottanut eri asentoja tai kivunlievitystapoja.

Jotkut synnyttävät onnellisesti yksin eivätkä koe tarvitsevansa juurikaan muiden tukea. Minä olin kuitenkin pohjimmiltani hyvin epävarma ensisynnyttäjä, vieraassa sairaalaympäristössä, jota kammosin. Tavallaan halusin synnyttää sairaalan anonyymissä ympäristössä ja olin valmis ottamaan vastuun itselleni, koska olen tottunut selviämään yksin. Tosipaikan tullen se oli kuitenkin omalla kohdallani huonosti toimiva suunnitelma.

Tällä kertaa tiedän, että en pärjää yksin. Sitä on silti vaikea sisäistää. On tietysti paljon päänsisäistä työtä, joka juuri minun on tehtävä, ja ihan fyysistä valmentautumista - haluan olla loppuraskaudesta paremmassa kunnossa kuin viimeksi ja harjoitella rentoutumaan tietoisesti. En voi kuitenkaan vain sulkeutua itseeni. Oikeastaan minun pitää valmentaa itselleni sellainen tukijoukko, johon voin synnytyksessä luottaa. Kumppani eli lapsen isä osallistuu tietysti synnytykseen, ja tällä kertaa tiedän paremmin, millaista tukea haluan ja tarvitsen, mistä meidän pitäisikin puhua enemmän. Hän ei kuitenkaan ole siinä mielessä asiantuntija, että tietäisi synnytyksen etenemisen yksityiskohdista. Haluaisin synnyttää kotona ehkä juuri siksi, että silloin minulla olisi oma ennestään tuttu kätilö avustamassa aktiivisesti alusta loppuun saakka. Sairaalasynnytyksessä vaihtoehtona olisi doula, jolla olisi tarvittavaa kokemusta, varmuutta ja taitoja. Harmittaa, ettei ystäväpiiristäni löydy tällaista ihmistä, joka olisi saatavilla. Sinänsä synnytyksessä ei tarvitse olla läsnä paljon porukkaa, ihmiset sinänsä eivät tee siitä turvallisemman tuntuista kokemusta, vaan paikalla pitäisi olla juuri ne oikeat ihmiset. Niiden löytäminen on iso tehtävä, ja sitten pitää vielä osata avoimesti kertoa ja muotoilla omat toiveensa ja lähtökohtansa.

Pian edessä on mahdollisen kotikätilön ensi tapaaminen, saa nähdä, mihin suuntaan asiat siitä lähtevät etenemään...

sunnuntai 14. elokuuta 2011

Hyvä synnytyskokemus

Mikäs ihanampaa kuin herätä sunnuntaiaamuna aikaisin muiden vielä nukkuessa... no ehkä saada nukkua kerrankin pitkään. Toisaalta rauhallinen aamu yksin omassa seurassa on aivan mahtavaa. Voi esimerkiksi istua keinutuoliin ja raapustella joitakin polveilevia ajatuksia.

Löysin tämän Hanna Hirvosen artikkelin Symbioosin edellytykset - synnytyskokemuksen vaikutukset varhaiselle vuorovaikutukselle alunperin Vaadin suunnitellun sektion -blogin kautta. Hirvosen tekstit ja kirjat ovat järjestään olleet hyviä ja antoisia luettavia, kuten Isä syntymässä -kirja. Siitä on hiljattain otettu uusi painos, ja kirja on nimestään huolimatta on hyvä perusteos kaikille sukupuolille. Nettiartikkelissa on monia hyviä pointteja, tässä yksi:

On vaikea ymmärtää, miten "vakavien terveysriskien" tietoisuus voisi olla ihanteellinen mielentila synnytyksessä. Kuka meistä tuntee olonsa luottavaiseksi ja rennoksi ollessaan kaiken aikaa tietoinen vaanivista vaaroista? Ihminen on rakennettu niin, että pelon tunne käynnistää elimistössä stressireaktion. Tällöin lihakset jännittyvät, ääreisverenkierto heikkenee ja adrenaliinituotanto kiihtyy.
Kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että stressi on epäedullinen olotila. Etenkin synnytyksessä olisi kaikin tavoin pyrittävä siihen, että äiti rentoutuu ja muistaa hengittää rauhallisesti. Kun stressi pysyy poissa, synnyttäjän elimistö tuottaa synnytykselle tärkeitä hormoneja; synnytys edistyy, kivunsieto lisääntyy ja hapekasta vertaa virtaa istukan kautta myös sikiöön (3). Jo sikiön hyvinvoinnin vuoksi äidin mielialaa olisi pyrittävä suojelemaan pelolta ja stressiltä.

Aktiivinen synnytys ry :n sivuilla, joilta Hirvosen artikkelikin löytyy, on joitakin myös melkoisen vieraannuttavia tekstejä. Siksi selaaminen on aiemmin jäänyt kesken, vaikka joukossa on paljon hyviäkin juttuja. Sivuja ei artikkelien ja tekstien osalta ilmeisesti päivitetä kovin paljoa, koska monet ovat 10-15 vuoden takaa, mikä on harmi. Toinen kattava aktiivisen synnytyksen tietopankki Bebesinfo taas saa minut välillä ärsyyntymään tosi pahasti, välillä taas löytyy paljon hyvää tietoa. Inhoan sitä, kun vedetään mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan asioita, joilla on monta puolta. Tekstit voivat olla tiiviitä olematta yksisilmäisiä. Tiedän ihmisiä, jotka eivät suostu lukemaan vaikka tuota Bebesinfoa yhtään, koska ovat törmänneet siellä muutamiin tökeröihin teksteihin. Voisi kirjoittaa joskus enemmänkin aiheesta mikä vauva/synnytys/kasvatusoppaissa ja -lehdissä ärsyttää... sitä on nimittäin aika paljon!

Yllä olevasta lainauksesta voisi huomauttaa, ettei stressi aina ole epäedullinen olotila. Lyhytkestoinen stressitila voi olla tietyissä tilanteissa olla paikallaan ja adrenaliini saa toimimaan tehokkaasti. ("Lyhytaikainen" tarkoittaa muuten max. muutamaa tuntia, ei muutamaa päivää tai viikkoa!) Synnytyksen alussa avautumisvaiheessa adrenaliinista on kuitenkin haittaa, sillä se estää elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini ja endorfiini yhdessä pitävät synnytyksen käynnissä ja lievittävät kipua. Ilman niitä synnytys hidastuu, supistukset saattavat loppua kokonaan, tai niistä tulee kivuliaampia.

Omassa unelmasynnytyksessäni, josta kirjoitin pari postausta sitten, haluaisin päästä kokemaan, miten synnytys voisi edistyä omalla painollaan ilman stressiä, jännitystä ja (niistä seuraavaa) tarvetta puuttua synnytyksen kulkuun. Miltä tuntuisi, jos elimistön oma kivunlievitysjärjestelmä pääsisi toimimaan ja synnytys edistyisi omassa tahdissaan (jonka uskon olevan paljon nopeampi kuin viimeksi, edellinen synnytyskokemus löytyy blogista heinäkuulta otsikolla Synnytyskertomus: Haikaranpesä 2009). Jos synnytys olisi muutakin kuin vain pahimmasta selviytymistä...

perjantai 12. elokuuta 2011

Synnytyspelkopolia, supisteluja ja sokerirasitusta...

Viikko sitten neuvolassa terkkari kirjoitti lähetteen synnytyspelkopolille Kättärille, ja sieltä tuli nyt postissa ilmoitus ajanvarauksesta kolmen viikon päähän. Pitäisi varmaan koettaa siirtää aikaa, sillä töissä on siihen aikaan aina viikkopalaveri, ja joudun raskauden takia muutenkin juoksemaan koko ajan jossain. Tai siltä se välillä tuntuu. Neuvolassa kaikki oli mallillaan, mutta supistelujen syitä lähdettiin selvittämään tarkemmin. Niitä on nimittäin paljon, etenkin kävellessä ja iltaisella levossakin. Välillä on koko maha niin kipeä, että on pakko pysähtyä huilaamaan. Kävin labrassa, ei tulehduksia eikä mitään. Sitten tk-lääkärille, joka totesi kohdunsuun olevan normaalisti kiinni, mutta joka silti määräsi vielä yhden näytteen.

Itse luulen, että supistelua ja kipuja yllyttää lantion löystyminen ja liitoskivut. Lihakset ovat kovilla, kun tuki on normaalia heikompi, ja kohtuhan on myös lihas, kai se siihenkin vaikuttaa. Tärkeintä on, ettei kohdunsuulla ole tapahtunut mitään. Ja hyvä tietysti, että tutkitaan, mutta en aio stressata tästä yhtään. On tietysti hankalaa kestää taas kerran oman toimintakyvyn rajoittumista, kun ei pääsekään enää kävelemään entiseen tahtiin tai juoksemaan bussiin. Synnytykseen on kuitenkin mahdollisesti vielä neljä kuukautta! Eikä toipuminen senkään jälkeen käy ihan hetkessä. Välillä on kyllä vähän vaikea löytää hyvä tasapaino liikkumisen ja lepäämisen suhteen. Toisaalta pitäisi levätä kun siltä tuntuu, toisaalta haluan pysyä hyvässä kunnossa (tai hyvässä ja hyvässä, niin hyvässä kuin nyt on mahdollista) kunnossa mahdollisimman pitkään. Jos liikkumistaan alkaa kovasti rajoittaa, niin se myös nopeasti rajoittuu, huomasin ekan raskauden aikana.

Aiheesta turhia tutkimuksia vielä... Olen saanut nyt jo kaksi lähetettä labraan sokerirasituskokeeseen. Se kuulemma tehdään nykyään "lähes kaikille". Ekassa raskaudessa koko sokerirasituksesta ei puhuttu mitään, eikä mitään raskausdiabetekseen liittyvää ollut. Sokerirasitus on kuitenkin melkoisen aikaavievä koe, enkä jaksaisi yhtään sitäkään rumbaa. Ensin yö paastolla ja aamusta menee pari tuntia, milloin nekin työtunnit sitten tekee sisään? No, kaypahoito.fi kertoo sokerirasituksesta:

Koetta ei tarvita, jos kyseessä on alle 25–vuotias ensisynnyttäjä, joka on normaalipainoinen (painoindeksi 18.5–25) raskauden alkuvaiheessa eikä hänen lähisukulaisillaan ole tyypin 2 diabetesta. Sokerirasituskoetta ei myöskään tarvita silloin, kun alle 40–vuotiaalla uudelleensynnyttäjällä ei ole aiemman raskauden aikana ollut raskausdiabetesta ja lapsi on painanut alle 4 500 g ja painoindeksi on alle 25 uusimman raskauden alkaessa.

Tällä perusteella en sinne aio mennä, toivottavasti neuvolassakin löytävät paperin ja lakkaavat painostamasta...

torstai 11. elokuuta 2011

Unelmasynnytys

Usein kuulee sanottavan, ettei synnytystä voi eikä pidä suunnitella etukäteen. Olisiko kuitenkin mahdollista, että poikkeuksien ja yllätysten kohtaaminen on helpompaa, jos on miettinyt, missä ja millä tavoin haluaa synnyttää, millaiseksi haluaa tuntea olonsa? Jos mielikuvilla, ajatuksilla ja visualisoinnilla on vaikutusta, niin positiiviset, vahvat ajatukset toimivat varmasti paremmin kuin epämääräiset "mitä vain voi tapahtua" -ajatukset. Tietysti synnytyksessä mitä vaan voi tapahtua, mutta minulla ainakin epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen keskittyminen vain lisää ahdistusta.

Millainen olisi oma unelmasynnytykseni? Olen miettinyt paljon sitä, mitä pelkään ja mikä ahdistaa. Entä jos kaikki menisikin aivan nappiin, millaista se olisi? Tässä skenaariossa on ehkä mukana hitunen yltiöpositiivista liioittelua, mutta se on kuitenkin täysin mahdollinen.

Supistukset alkavat aamulla hyvin levätyn yön jälkeen. Viritän TENS-laitteen elektrodit selkään, ja se auttaa hyvin. Pystyn puuhailemaan kaikenlaista, liikkumaan ja lepäilemään. Supistukset tulevat säännöllisesti ja alkavat vähitellen muuttua kipeämmiksi. Olen rauhallinen ja iloinen siitä, että synnytys on käynnissä. Tuntuu, että tiedän, mitä tapahtuu ja kipu pysyy TENSin, lämpöpakkauksen, liikkumisen, hieronnan, äänenkäytön ja hengittämisen avulla hyvin aisoissa. Pysyn rentona myös supistusten aikana. Kun supistukset yltyvät, alan valmistautua siirtymään ammeeseen. Lämmin vesi ja painottomuus auttavat rentoutumaan ja vievät kivulta pahimman terän pois. Kätilö ja kumppanini muistuttavat, että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs. Rentoutan tietoisesti lantionpohjan lihakset, reidet ja vatsan ja hengitän hyviä hengityksiä. Maailma tuntuu vähitellen katoavan ympäriltä, ja keskityn ainostaan kohtaamaan supistukset, hengittämään ja rentoutumaan. Kipu on voimakasta, mutta kestettävää. Luotan, että muut pitävät huolen kaikesta tarvittavasta. Kätilö ja kumppanini ovat paikalla, jos heitä tarvitsen, he antavat minun olla halutessani rauhassa ja huolehtivat, että minulla on hyvä olla. Olen rento ja keskittynyt ja tunnen oloni turvalliseksi ja varmaksi. Kun supistukset alkavat tuntua kestämättömiltä, onkin jo aika ponnistaa. Olen joko ammeessa tai kuivalla maallla polviseisonnassa tai synnytysjakkaralla. Tuntuu kuin kehoni ponnistaisi itsestään, minun tarvitsee vain rentouttaa lantionpohjan lihakset ja antaa mennä. Kuvittelen, miten maa vetää vauvaa puoleensa joka supistuksella. Muutaman ponnistuksen jälkeen syntyy ensin pää ja sitten hartiat. Saan vauvan syliin ja rinnalle. Muutaman kymmenen minuutin kuluessa syntyy istukka, ja napanuora leikataan, kun se on lakannut sykkimästä. On rauhallista ja onnellista.

Kuulostaapa ihanteelliselta! On muuten melkoisen hankalaa kirjoittaa ainoastaan myönteisiä lauseita ilman yhtäkään kieltosanaa. Helpommin sanoisin, mitä en halua ja en toivo tapahtuvan, mutta toimisiko se yhtä hyvin? Lapsen kanssa sen jo huomaa, että käskyt (tai kehoitukset) ovat tehokkaampia kuin kiellot. Kiellot joka tapauksessa kohdistavat huomion siihen, mitä kielletään. Kieltoihin ei sisälly yhtä voimakasta viestiä siitä, miten sitten pitäisi toimia.

Ja se edellisen postauksen tavoitekuva... Kuvan pitäisi olla jollain lailla vahvoja tunteita herättävä, joka toimii juuri minulle ja jonka saan helposti palautettua mieleeni. Voisin varmaan vielä selata esikoisen vauvakuvia, jos sieltä löytyisi joku äärimmäisen suloinen otos vastasyntyneestä. (Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!)

maanantai 8. elokuuta 2011

Ajatuksen voimalla?

Jos edellisestä postauksesta ei ihan käynyt ilmi, niin suhtaudun edelleen melkoisen kriittisesti kaikenlaisiin näin saat ystäviämenestystävaikutusvaltaa -opuksiin ja kurssituksiin. Siis sellaisiin, joissa tärkeintä on vain muuttaa omia ajatuksiaan ja kaikki muuttuu, tai siis minä muutun menestyjäksi, paremmaksi ihmiseksi, mitä ikinä. Olen suhtautunut ajatukseen keskusteluterapiastakin aika nuivasti, koska mihin asiat siitä loputtomasta keskustelusta sitten muuttuisivat. Edelleen olen sitä mieltä, ettei kaikkia ongelmia voi ratkaista keskustelemalla tai ajatusten voimalla. Usein on muutettava olosuhteita, tarvitaan tekoja ja toimintaa. Fyysinen valmentautuminen esimerkiksi nyt juuri synnytykseen on tärkeää, ja minun onkin ollut helppo motivoida itseni tekemään hengitysharjoituksia ja liikkumaan. Toisaalta olen alkanut uskoa, että molemmat yhdessä, mielensisäinen ajatustyö yhdistettynä fyysiseen harjoitukseen vie pisimmälle.

Olen tajunnut, että on eroa asioiden ja ajatusten vatvomisella ja niiden käsittelyllä. Joskus riittää, että ongelman ja hankalat tunteet ja tapahtumat käy läpi, joko mielessään, keskustellen, kirjoittamalla tai miten vaan. Siinä voi jo syntyä ajatus ratkaisuista, tai joskus on tarpeeksi, että asiat saa purettua auki. Mutta ei se aina riitä, viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa itsekin kyllästyä loputtomaan vatvomiseen, ja tuntuu, ettei varsinainen ongelma ole siitä mihinkään kadonnut, niin tarvitaan jotain muuta.

Anna Wilsby (josta kirjoitin pari postausta sitten) jakaa henkisen valmentautumiseen synnytykseen kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa on keskeistä itsetuntemuksen lisääminen, omien pelkojen, reaktioiden ja aikaisempien kokemusten läpi käyminen. Tämä on siis se vatvomisosio. Toisessa osassa laaditaan "matkasuunnitelma" mielikuvaharjoittelun avulla. Kolmanneksi mietitään keinoja suunnitelman toteuttamiseksi itse synnytyksessä. Alkaa tuntua, että olen kirjoittanut paljon synnytykseen liittyvistä peloista ja siitä, mikä ensimmäisessä synnytyksessä tuntui pahalta. Ehkä olisi aika siirtyä eteenpäin.

Eli mielikuvaharjoittelusta osa yksi. Piti ihan googlata, onko "tavoitekuva" (målbild) mikään sana. Tavoitekuva joka tapauksessa on jonkinlainen visuaalinen ajatus siitä, mihin on pyrkimässä, miltä asiat näyttävät, kun tavoite on saavutettu. Ihmisillä on taipumusta juuttua tavoitteen tiellä oleviin esteisiin ja ongelmiin, vaikka psykologisesti tehokkaampaa olisi keskittyä lopputulokseen. Toiseksi Wilsby väittää, että ihmiset yleensä alkavat jarruttaa juuri ennen tavoitteeseen pääsyä sen sijaan, että kiihdyttäisivät maalilinjan yli. Synnytyksen kannalta hyvä tavoitekuva auttaa keskittymään tavoitteeseen esteiden sijaan. Sen voi ottaa käyttöön heti synnytyksen alussa, ja kuvan palauttaminen mieleen auttaa keskittymään ja jaksamaan synnytyksen aikana. Tavoitekuvan pitäisi sijoittua tarpeeksi kauas synnytyksen jälkeen - jos jotain yllättävää tapahtuu synnytyksessä, niin mielikuva vauvasta turvakaukalossa matkalla kotiin on parempi kuin kuva vauvasta rinnalla heti syntymän jälkeen. Tavoitekuvan voi myös muotoilla lauseeksi. Wilsby ehdottaa, että hyviä lauseita voi kirjoittaa lapuille ja kiinnittää vaikka jääkaapin oveen (en kyllä ehkä kehtaa).

Ei se ota, jos ei annakaan... Periaatteessa uskon kyllä erilaisten psykologisten tekniikoiden toimivuuteen. Käytännössä menetelmät tuntuvat jotenkin... vierailta. Kai sitä voisi tehdä pienen ihmiskokeen. Seuraavaksi pitäisi pohtia, millainen olisi unelmasynnytykseni.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Halvempaa synnytysvalmennusta

En ole koskaan ollut ihminen, joka käy työväenopiston kursseilla tai lukee elämäntaito-oppaita. Olen myös hyvin sisäistänyt sellaisen kuntosalimentaliteetin, jossa fyysinen treenaus on olennaisinta ja kaikenlainen rentoutumisharjoittelu on jokseenkin turhaa. Ainakin sellainen, jossa vain ollaan ja (muka) rentoudutaan, eihän siitä edes tule mitään, ajatukset vaan pyörivät kahta kiivaammin.

Olen pienin askelin kääntämässä kelkkaani. Vauva- ja pikkulapsiaika on sekä tuonut jaksamiselle rutkasti haasteita että hankaloittanut vanhojen selvitytymiskeinojen hyödyntämistä (kuten alkoholi, kunnon yöunet, voimakkaat särkylääkkeet, pitkät iltakävelylenkit, oma aika, pako ulkomaille). Elämä on pitkälti arkea, joten arjen pitäisi olla mukavaa.

Joogatunnit ovat kalliita, ja vaikka niistä kuinka nautinkin, niin kyllä ne käyvät kukkarolle. Niin kuin edellisen postauksen äitiysjoogat. Tartuin ohimennen kirjastossa Helsingin työväenopiston syksyn ohjelmaan, ja vaikka sopivaa joogaa ei löytynyt, kurssivalikoima (nimenomaan ne pelottavat elämäntaitokurssit) yllätti positiivisesti. Hinnat ovat erittäin kohtuullisia ja vetäjätkin pikaisen googlailun perusteella vaikuttavat ihan päteviltä. Eivätkö nämä olekaan vain keski-ikäisiltä keski-ikäisille? Mainostekstit välillä kylmäävät, mutta suhtaudun avoimesti. Jollekin näistä aion ilmoittautua! Tässä muutamia poimintoja (joitakin kursseista järjestetään myös Espoon työväenopistossa ja Vantaan aikuisopistossa):

Naurujooga ma 12. ja 19.9.2011 klo 18.30-20, Kaapelitehdas
Hinta: 5,30 €
"Kaipaatko iloa elämääsi? Nauruharjoitteilla voimme tuoda iloa jokapäiväiseen elämään. Naurun avulla opit vapautumaan sisäisistä jännityksistä, parannat keskittymis- ja oppimiskykyäsi, voimistat endorfiinin tuotantoa ja vahvistat keuhkoja sekä sydäntä. Lopetamme naurusession aina ohjattuun rentoutukseen."

Johdatus tietoiseen läsnäoloon to 22.9.-1.12.2011 klo 18.30-20, Helsinginkatu 26, Kallio
Hinta: 26,30 €
"Tietoinen läsnäolo on paitsi tuhansia vuosia vanha elämänfilosofia, myös käytännöllinen stressinhallintamenetelmä. Stressin hallinnassa tietoisen läsnäolon tehokkuus on todistettu useissa tieteellisissä tutkimuksissa, ja sen suosio kasvaa jatkuvasti. Kurssilla perehdytään menetelmään erilaisten harjoitusten avulla ja tarjotaan tietoa menetelmän filosofiasta."

Täyttä elämää meditaatiolla la 24.9.2011 klo 10-16.30, Näyttelijäntie 14, Pohjois-Haaga
Hinta: 10,50 €
"Opi pysähtymään hetkeksi ja hallitsemaan ajatusten virtaa sekä vähentämään stressiä meditaation avulla. Käydään läpi perusmeditaatiotekniikoita ja hyväksyvän tietoisen läsnäolon keinoja, joita voi soveltaa arjessa jaksamiseen."

Rauhoitu itseesi 1.-2.10.2011 klo 10-16, Kaapelitehdas
Hinta: 21 €
"Stressi kehossa! Sinun tulee suoriutua siitä ja tästä, olla tehokas ja saatavilla. Tutustu kehosi tuntemuksiin, tapaasi hengittää ja suhtautua asioihin. Irrottaudu viikonlopuksi kiireestä. Vietä laatuaikaa keskittyen itseesi ryhmässä. Kurssilla käytämme rentoutusterapian, NLP:n ja kinesiologian menetelmiä. Löydät keinot kehosi rauhoittumisjärjestelmän aktivoimiseksi. Päivä koostuu tekemisen ja olemisen vuoropuhelusta."

Rentoutuminen kivun ja kiireen hallintakeinona ma 24.10-28.11.2011 klo 17-18.30, Laivalahdenkatu 2bA, Herttoniemi
Hinta: 15,80 €
"Rentoutumisen avulla voidaan ennalta ehkäistä ja hoitaa stressiä sekä erilaisia sairauksiin liittyviä oireita kuten uupumusta, jännityspäänsärkyä ja erilaisia kiputiloja. Samalla unen laatu kohenee. Kurssilla rauhoitutaan tekemään erilaisia rentoutusharjoituksia ja perehdytään rentoutumiseen itsehallintakeinona. Ihmisellä on myötäsyntyinen rentoutumisen taito. Se saattaa painua taka-alalle kiireisen elämänrytmin myötä. Rentoutumisen taidon voi opetella ja harjoitella uudestaan. Kurssilla tehdään rentoutusharjoituksia, joiden avulla rentoutetaan keho ja mieli. Tavoitteena on, että kurssilaiset saavat rentoutumisesta toimivan kivun, kiireen ja stressin hallintakeinon itselleen."

Energiapäivä su 20.11.2011 klo 10-16.30, Kaapelitehdas
Hinta: 10,50 €
"Rauhallinen kehohuollon kurssi etenee kehoon hautautuneen väsymyksen vapauttamisesta energiatason nostoon. Se antaa työkaluja stressin ja unettomuuden hoitoon sekä lisää keho- ja energiatietoisuutta. Kurssi on kokemuksellinen ja jokainen työskentelee yksikseen kehoaan ja itseään kuunnellen. Erilaisia kehotekniikoita käytetään laajasti mukaan lukien Chi Kungin itsehoidolliset harjoitukset sekä mielen hiljainen läsnäolo. Kehon stressijännityksiä sekä pysähtymisen ja hiljentymisen taitoa selvitetään teoreettisella tasolla harjoitusten lomassa."

Kalliolan kansalaisopistosta löytyy ainakin yksi tietoisen läsnäolon lyhytkurssi lokakuussa:

Tietoinen läsnäolo, Mindfulness la 22.10.2011 klo 11-14, Kalliolanrinne 5 (Kallio)
Hinta: 12 €
"Mindfulness-tekniikka on meditaatiomuoto, jossa kiinnitetään huomiota kaikkeen mikä tulee mieleen ja hyväksytään asiat sellaisina kuin ne ovat, ilman arvottamista. Kurssilla tutustutaan Mindfulnessin filosofiaan sekä erilaisiin tapoihin meditoida. Mindfulnessin avulla voidaan syventää itsetuntemusta, ja sitä voidaan käyttää myös stressin hallintaan ja rentoutumiseen."

Helsingin aikuisopiston kurssit ovat vähän kalliimpia. Ilmaisia esittelyluentoja syksyn hyvinvointikursseista voi mennä kuuntelemaan torstaina 1.9.2011. Nämä kurssit vaikuttivat ainakin hyödyllisiltä, muitakin on:

You can heal your life Louise L. Hayn mukaan
Hinta 68 €, useita kursseja syys- lokakuun aikana. Kurssipaikkana Töölöntullinkatu 8 tai Joogakoulu Shanti, Töölö
"Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi. Opi rakastamaan itseäsi ja tunnistamaan, miten ajatukset ja käsitykset heijastuvat elämääsi ja muovaavat kokemuksiasi. Tutustu, miten mieli ja keho kytkeytyvät toisiinsa ja miten voit muuttamalla ajatuksiasi parantaa paitsi elämäsi myös kehosi. Jokainen ajatus muovaa kokemustasi ja tulevaisuuttasi. Opi, miten vapautua pelosta ja menneen kahleista ja kokea sen sijaan iloa ja tasapainoa. Sinulle avautuu mahdollisuus rakentaa unelmiesi elämää. Louise L. Hay on tunnettu filosofiastaan ja kirjoistaan, joita on julkaistu 35 maassa. Kurssilukemistona on Louise L. Hayn kirja Muuta ajatuksesi, muutat elämäsi."

Johdatus Mindfulnessin maailmaan to 22.9.2011 17–20.15, Töölöntullinkatu 8
Hinta 16 €
"Mindfulnessia käytetään onnistuneesti stressin hallintaan ja rentoutumiseen. Se auttaa myös hyvän yöunen saannissa. Mindfulnessin juuret ovat zen-buddhalaisessa meditaatioharjoituksessa. Mindfulnessin avulla voimme syventää itsetuntemustamme, lisätä valintamahdollisuuksiamme ja kehittää kykyämme päästä tavoitteisiin. Jotkut meditaation muodot tähtäävät asioiden poissulkemiseen, mutta Mindfulness-tekniikan tavoite on päinvastainen: kiinnitetään huomiota kaikkeen mikä tulee mieleen ja hyväksytään asiat sellaisina kuin ne ovat, ilman arvottamista. Illan aikana tutustumme helppoon Mindfulness- meditaatioon ja kokeilemme eri aistien kautta meditointia. Käymme myös läpi Mindfulnessin filosofiaa."

Voimavaroja arkeen la 19.11.2011 9–16, Töölöntullinkatu 8
Hinta 33 €
"Tule löytöretkelle voimavarojesi lähteelle! Kurssilla opit käytännön harjoitusten avulla, kuinka arjen askareiden keskellä pidät huolta itsestäsi ja terveydestäsi. Lataat nopeasti ja huomaamattomasti lisää voimavaroja. Voit ehkäistä ennalta uupumusta ja masennusta. Kykenet olemaan rauhallinen ja keskittynyt, säästät aikaa ja vältyt virheiltä. Voit parantaa unesi laatua, muistiasi ja helpottaa kipuja. Löydät luovuutesi ja iloa elämään."

lauantai 6. elokuuta 2011

Mammajoogaa Helsingissä

Kokosin listan paikoista, joissa on tarjolla raskausajan joogaa / äitiysjoogaa / mammajoogaa / millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua. Helsingissä on aika hyvä tarjonta odotusajan liikuntaa. Runsaudenpula iskee! Ilmoittautuminen on monissa paikoissa käynnissä nyt, ja tunneille voi mennä missä vaiheessa raskautta tahansa.

Hamila
Hanna-Mari Nieminen vetää raskausjoogaa ja äiti-vauvajoogaa vuosien kokemuksella, aiemmin Manipurassa ja nykyään eri puolilla Helsingin keskustaa. Olen kokenut saavani asiantuntevinta ohjausta ja tunnit ovat myös ihanan rentouttavia. Jos on mitään selkävaivoja tms. kipuja tai ongelmia, niin ne osataan ottaa huomioon. Raskausjoogakurssiin sisältyy myös synnytysvalmennus. Inspiroiva, mutta jalat maassa, sopii myös niille, jotka suhtautuvat joogahörhöilyyn epäilevästi. Suosittelen ehdottomasti kokeilemaan!


Joogastudio Manipura, Kamppi

Manipura on toinen oma pitkäaikainen suosikkini. Kurssiin sisältyy myös tietoa synnytyksestä ja siihen valmistautumisesta. Manipuraa voin suositella. Poissaoloja kurssilta voi korvata muissa ryhmissä.

Joogakoulu Shanti, Töölö
Tarjolla on äitiysjoogaa neljä kertaa viikossa, tunteja myös kesällä. Shanti on tietääkseni ainoa paikka Helsingissä, jossa tunneille ei tarvitse ilmoittautua etukäteen. Käydä voi kertamaksulla tai vuoden voimassa olevalla 10 kerran kortilla. Hyvänä puolena joustavuus, mutta vaihtuva porukka asettaa omat haasteensa tuntien suunnittelulle. Sopii hyvin, jos joogan hengitystekniikat ja keskivartalon tuki ovat hyvin hallussa, muuten tunnit jäävät helposti pinnallisiksi ja jumppamaisiksi. Riippuu toki ohjaajasta.

Kirppanat
Olen käynyt täällä PhysioPilates -ryhmässä synnytyksen jälkeen ja kursseja on myös odottaville. Kirppanoilla on myös mammajoogakurssia, jonka vetäjistä minulla ei ole kokemusta.

Joogaohjaaja Sirpa Kuosmanen, Keskusta
Olen käynyt Sirpan Iyengar-tunneilla, mutta raskausjoogasta minulla ei ole enempää tietoa.

Onko näitä vielä muita? Muiden kokemuksia olisi myös kiva kuulla. Monet paikat järjestävät myös synnytyksen jälkeistä äiti-vauvajoogaa. Rahaahan näihin menee, jos vaihtoehtona on joogata kotona. Jostain syystä se vain on kovin hankalaa. Jos käy joogatunneilla, tulee muutenkin liikuttua ja harjoiteltua enemmän. Jos pitää taukoa, on hankalampi saada itseään kotiharjoitteluunkin. Ehkä pitäisi pistää jokaisesta kerrassa kymppi säästöpossuun... vaikka kuka oikeasti saa tehtyä kotona tunnin joogaharjoituksen?