tiistai 18. lokakuuta 2011

Neuvolakuulumisia

Tänään neuvolassa kerroin terkkarille kotisynnytyssuunnitelmistani. Vastaanotto oli hyvin asiallinen. Toisaalta epäilen, että vakkariterkkarini on treenannut naaman pitämistä peruslukemilla kaikista hulluimpien asiakkaiden ja kysymysten edessä... Totesi vain, että on hyvä juttu löytää itselle sopiva ratkaisu. Mainitsin, että synnytyspelkokeskustelu Kättärillä ei ollut vaikuttanut toivotusti ja että kärsin sairaalapelosta, eikä siinä sitten muuta.

Ainoastaan lähete vastasyntyneen napaverinäytettä varten jäi saamatta... Terkkarin kollega tiesi kertoa, ettei lähetteen kirjoittaminen ole neuvolan vaan sairaalan asia. Kuitenkin tiedän, että TSH-lähetteitä on Helsingissäkin neuvolasta kirjoitettu, mutta hankala siitä on ruveta vänkäämään. Toinen sanoo toista ja toinen toista, ja epäilen kyllä kovasti, ettei sairaalasta ainakaan sitä lähetettä kirjoiteta. Vähän sama keskustelu kuin taannoin sokerirasituskokeen tarpeellisuuden kanssa, jonne jätin sitten lopulta menemättä. Nyt vaan olisi todella hyvä saada se lähete järjestettyä. Pitää selvitellä asiaa vielä ja palata sitten uudestaan neuvolaan.

Muuten kaikki oli normaalisti. Painoa tullut kohtuullisesti, nyt noin 6 kiloa lisää lähtöpainoon. Vähän ahdistaa tuo painonnousu, koska viimeksi loppuraskaudessa oli niin tukala olo. Painan nyt aavistuksen vähemmän kuin viimeksi näillä viikoilla, jolloin painoa alkoi tulla melkein kilo viikossa. Tosin kertyi myös turvotusta ja ehkä se teki elämästä niin ikävää eikä paino. Pitäähän sitä painoa tullakin, enkä aio ainakaan syömisiä nipistää yhtään. Liikkua voisi enemmän sitten kun äitiysloma pian alkaa. Hemoglobiini oli 119 eli sen lisäraudan voi onneksi hyvillä mielin unohtaa. Sf-mitta oli 29 - viime raskaudessa tässä vaiheessa se oli jo 31, mutta mittaajasta riippuen heittoa voi tulla ja toisaalta vauva majailee jotenkin niin kompaktisti pää alaspäin, että sekin ehkä vaikuttaa.

Toisessa raskaudessa neuvolakäyntejä on kyllä selvästi vähemmän. Kolmen viikon päästä on neuvolalääkäri ja siitä kahden viikon päästä neuvola. Silloin onkin jo rv 38, melkein rv 39. Ehkä sitä käyntiä ei edes ehdi tulla? Mutta minusta tarkemmalle seurannalle ei ole tarvettakaan, kun kerran mitään erityistä seurattavaa ei ole. Ylimääräisen ajan saa kuitenkin tarvittaessa varattua.

maanantai 17. lokakuuta 2011

Helppo loppuraskaus?

Uskaltaakohan tätä sanoa ääneen... Äkillisen romahduksenkin uhalla totean, että olotilani on ollut jo jonkin viikon ajan varsin siedettävä. Keskiraskauden infernaaliset liitoskivut ovat lähes kadonneet. En ole ainakaan kuukauteen käyttänyt tukivyötä, mikä on helpotus, sillä se tuntuu painavan alavatsaa etenkin istuessa. Pystyn kävelemään normaalin ihmisen vauhtia ja ottamaan välillä jopa pari juoksuaskelta. Vessassa pitää käydä aika usein, koska pää painaa rakkoa, mutta se on aika pientä. Ja raskautta on jäljellä enää kuukausi tai korkeintaan kaksi!

Viime raskaudessa kävelin tässä vaiheessa jo kuin etana. Liitoskivut tekivät kaikesta liikkumisesta hidasta ja tukalaa. Alaselkä oli aivan jumissa ja särky oli usein kammottavaa. Sormet ja jalat alkoivat turvota. Odotin kuumeisesti, että pääsisin mahasta eroon (enkä osannut aavistaakaan, miten kauan toipumiseen vielä menisi synnytyksen jälkeen).

Vauva painaa jo pari kiloa, ja tietysti lisääntynyt paino keskivartalossa tekee liikkumisesta raskaampaa. Alaselkä kipeytyy helposti, kun vatsan paino vetää sitä notkolle. Täytyy koko ajan muistaa ottaa rauhallisesti, koska vatsalihakset ovat niin poissa pelistä ja äkkiliikkeet tuntuvat heti selässä. Istumatyö saa takapuolen puutumaan, ja viime viikolla hankinkin tällaisen:

Viralliselta nimeltään tasapainotyyny. Nystyrät ylöspäin alkaa kihelmöidä takamusta niin, että on säännöllisin väliajoin noustava jaloittelemaan. Pitäisi myös aktivoida syviä lihaksia.

Raskaus tuntuu kyllä, mutta ei yhtään niin mahdottomalta kuin pelkäsin. Pystyn ja jaksan paljon asioita, saan nukuttua suht hyvin, ei väsytä. Mahtavaa! Täytyy muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kauan kuin tätä kestää.

Huomenna on pitkästä aikaa neuvola, edellisestä on varmaan jo yli kuukausi. Siellä pitää ainakin tulla ulos näiden kotisynnytyssuunnitelmien kanssa, sillä tarvitsen lähetteen vastasyntyneen napaverinäytettä varten. Kotikätilö ottaa näytteen, mutta labraa varten tarvitaan lähete. Saa nähdä, millaista palautetta neuvolan suunnalta tulee.

torstai 13. lokakuuta 2011

Jokainen synnytys voi olla mahtava kokemus

Mitä jos kääntäisi vallitsevan ajatuksen synnytyksestä potentiaalisesti (ja todennäköisesti) elämän kivuliampana ja pelottavimpana kokemuksena päälaelleen? Jos emme valmistautuisi kohtaamaan kaikista pahimpaa vaan parasta ikinä? Synnytys voi olla mahtava kokemus. Vaikka en yleisesti pidä urheilumetaforista, niin onnistunutta synnytyskokemusta voi ehkä verrata johonkin suureen ponnistukseen kuten maratonin juoksemiseen (mieluummin ainakin kuin polvileikkaukseen - kirurgiset metaforat vasta kamalia ovatkin). Maratoniinkin liittyy matkan varrella kipua, endorfiinia ja kenties yllättäviä tilanteita, ja (voin kuvitella) matkan päätteeksi onnellisuus siitä, mihin oma keho ja mieli pystyvät.

Synnytys voi olla kaikille synnyttäjille hyvä kokemus. Ja sen pitäisi olla ehdottomasti tavoitteena! Olisihan sillä vaikutusta, jos yleinen asenne ja odotukset olisivat, että synnyttäminen on ja sen pitää olla hieno kokemus, jossa synnyttäjän toiveet ja tarpeet tulevat kuulluiksi, jossa saa paljon tukea ja kannustusta ja joka ei missään vaiheessa karkaa synnyttäjän hallinnasta.

Sen sijaan hyvin monilla on käsitys, että synnytys on lähtökohtaisesti kamalaa, ohjat synnytyksen etenemisestä ovat sairaalahenkilökunnalla, mutta epäonnistumisen taakan kantaa synnyttäjä. Kuinka moni huonon tai neutraalinkin synnytyskokemuksen saanut pitää lopulta omana vikanaan sitä, että sai huonoa hoitoa? Minä en kestänyt kipua, minua pelotti ja ahdisti, minun ruumiini ei pystynyt synnyttämään, minä en osannut ponnistaa, minä en pystynyt makaamaan sängyllä, minä en osannut kyseenalaistaa ja vaatia... Niin paljon riippuu siitä, minkälaista hoitoa saa. Tietysti osittain myös omasta valmistautumisesta ja odotuksista, sillä jos odotukset ovat hyvin negatiivisia, niin se vaikuttaa tutkimustenkin mukaan synnytyskokemukseen ja konkreettisesti synnytyksen pituuteen ja kulkuun. Kuitenkin minusta pääpaino on hoidolla, sillä jos sekä erittäin hyviä että huonoja synnytyskokemuksia lähtee purkamaan, niin taustalta löytyvät kohtaamiset ja kohtelut muiden synnytykseen osallistuvien ja synnyttäjää hoitavien ihmisten kanssa.

Tätä ajatuskulkua ovat inspiroineet ainakin eilen mainitsemani Hesarin juttu, Aktiivinen synnytys ry:n viime viikon keskusteluilta synnytyspeloista ja Speaking as a mother. Palasin myös elokuun alussa kirjoittamaani kuvaukseen unelmasynnytyksestä. Se pitäisi nyt palautella loppusuoralla taas mieleen ja jalostaa sitä vielä entisestään. Tavoitteet korkealla!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Hesari synnytystraumasta

Huomasin vasta, että maanantain Hesarissa oli D-osan etusivulla iso juttu "Synnytyksestä säikähtäneet". Harmi kyllä sitä ei löydy maksuttomasta nettihesarista. Artikkelissa oli minusta paljon hyviä pointteja. Siinä esimerkiksi huomioidaan, että trauman voi saada myös tavallisessa synnytyksessä, jos äiti kokee, ettei häntä ole kuunneltu ja että traumoja voidaan ehkäistä pitämällä äiti ajan tasalla synnytyksen vaiheista. "Tieto ei synnytyksessä lisää tuskaa, vaan päinvastoin." Turvattomuus, luottamuksen puute hoitavaan kätilöön, kätilöiden jatkuva vaihtuminen ja epäkunnioittava kohtelu tulevat kertomuksista esiin synnytyskokemukseen negatiivisesti vaikuttavina tekijöinä. Yksi haastatelluista kertoo myös voimaannuttavasta toisesta synnytyksestä, jossa apuna oli doula.

Toisaalta tällaiset jutut ruokkivat entuudestaan sitä mielikuvaa, että synnytyksessä mikä vain voi mennä pieleen. Ne ovat viihdettä, johon ei sisälly tarkempaa analyysiä siitä, mitkä kaikki tekijät synnytyksen kulkuun ja synnytyskokemukseen vaikuttavat. Jokainen lukee niitä omista taustaoletuksistaan käsin, ja olen varma, että monet poimivat sieltä aivan eri asiat ja tulkinnat kuin minä. Tällöin kauhukertomukset vain ruokkivat ennestäänkin tässä kulttuurissa voimakasta synnytyspelkoa eivätkä tarjoa mitään ratkaisuja tai voimavaroja tuleville synnyttäjille.

edit. Nyt löytyy myös Hesarin ilmaisversiosta!

tiistai 11. lokakuuta 2011

Kantovälineistä teemaviikon kunniaksi

Nyt on meneillään International Babywearing Week. Babywearing on niin hauska sana, siitä tulee mieleen lähinnä vauva asusteena. Kantoliina kuulostaa jotenkin aivan turhan maanläheiseltä ja kantaminen raskaalta työltä. No, teemaviikon kunniaksi ajattelin esitellä meiltä löytyvän kantovälinevalikoiman. Sen laajuus on nimittäin aika hupaisa, etenkin kun ottaa huomioon, miten vähän lasta on lopulta kannettu. Tajusin vähän aikaa sitten, että vaikka olen oikeastaan käsitellyt mielessäni hyvin esikoisen synnytyksen, niin paljon vaikeita asioita liittyy vielä synnytyksen jälkeiseen aikaan. Ja yhä jatkuva taipumukseni hamstrata kantovälineitä liittyy olennaisesti tähän traumaan.

Mutta ensin esittelyt, hankintajärjestyksessä (noin suunnilleen):

1. Trikooliina, väriltään beige, merkki Ipanat. Jostain nettipoistomyynnistä hankkimani ensimmäinen liina vähän ennen esikoisen syntymää. Joustavaa, ohutta trikoota ja melko kapea, joten sopii pienen ja kevyen vauvan kantamiseen, mutta isommalla antaa periksi vähän liikaa. Tätä käytettiin kyllä alkuaikoina jonkin verran, ensin kietaisuristikakkosessa kehtoasennossa ja vähän myös pystyasennossa.

2. Bära barn -merkkinen lyhyt valko-ruskea kudottu liina, johon ompelin itse kantoliinarenkaat myös hieman ennen esikoisen syntymää, myös poistomyynnistä. Rengasliinaan en oppinut laittamaan pientä vauvaa, tätä on käytetty pari kertaa noin 6-10-kuisen lapsen kanssa, kun lapsi piti nostaa lonkalle ja saada kädet vapaaksi.

3. Pikku-ruun oliivinvihreä trikooliina. Saatiin kavereilta ja jäi käyttämättä. En tajunnut ajoissa, että tämä olisi ollut jämäkämpää trikoota kuin Ipanat-liina ja käynyt hyvin vähän isomman vauvan kantamiseen.

4. Musta Kozy Carrier -neliöliina hankittiin alesta, kun edessä oli lähtö matkalle ilman vaunuja kolmikuisen vauvan kanssa. Tuntui silloin helpommalta käyttää kuin trikooliina ja tukevammalta kokeilukäytössä kuin Manduca. Oli ahkerassa käytössä jokusen viikon matkan aikana, sen jälkeen lähinnä satunnaisesti.

5. Didymos valkoinen villaindio eli pitkä kudottu liina on tilattu Saksasta, oli nettikaupassa alessa. Tämän hankin käytyäni kantoliinainfossa, opettelin tuplaristisidonnan (joka oli paljon helpompi kuin trikooliinan kietaisuristi) ja parin talvikuukauden ajan kannoinkin vauvaa aina silloin tällöin. Jälkikäteen ajatellen tämä 4,6-metrinen liina oli liian pitkä, sillä tuplaristiin riittäisi hyvin lyhyempikin, jolloin ylimääräistä kangasta ei jäisi lantiolle. Villasekoiteliina ei oikein käy kesällä ja on muutenkin hieman paksu verrattuna vähän ohuempiin kudottuihin liinoihin, vaikka talvella olikin kiva.

6. Kantorepuista ensimmäisenä meille tuli Yamo lapsen ollessa tässä vaiheessa puolivuotias. Ajattelin, että reppu olisi kätevämpi ja Yamo vaikutti ergonomisista repuista siroimmalta ja sopivimmalta kapeaharteiselle. No joo, hyvää Yamossa on muistikuvieni mukaan ainakin pääntuki ja paneelin ohuus & kapeus. Kantaminen jäi kuitenkin repusta huolimatta melko satunnaiseksi.

7. Seuraavaksi meille taisi kotiutua beige Ergo ihan kokeilunhalusta. Sain sen huuto.netistä noin 40 eurolla ja ajattelin, että sen varmaan saa tarvittaessa samaan hintaan myytyä eteenpäin. Ja niinhän se sitten lähtikin (itse asiassa taisin päästä pari euroa voitolle), koska Ergossa kantaminen ei (yllätys!) ollutkaan sen mahtavampaa kuin muissa hamstraamissani kantovälineissä...

8. Lapsen lähestyessä vuoden ikää, oikeastaan noin kymmenkuisena, edessä kantaminen alkoi tuntua mahdottoman raskaalta. Selkään heittäminen ei kuitenkaan ollut lainkaan mikään helppo juttu, etenkin kun kyseessä oli vielä vauva, joka ei edes seissyt itse tukea vasten. Olen yhä sitä mieltä, että helpointa lapsi on saada selkään neliöliinalla. Pitkät olkahihnat eivät karkaa ulottumattomiin niin kuin repun olkaimet ja opin melko hyvin ja nopeasti hivuttamaan vauvan edestä kyljen kautta selkäpuolelle. Mutta meidän Kozyssa ei ole pääntukea, joten edessä oli uuden neliöliinan hankkiminen, jotta vauva pystyisi myös nukkumaan kyydissä. Catbirdbaby Mei Tai olikin kaikin puolin kiva neliöliina. Tosin sen käyttö jäi myös aika vähäiseksi. Kantoreppuun verrattuna neliöliinan hihnojen kiristäminen ja löysääminen on kuitenkin vähän enemmän säätöä.

9. Ja sitten törmäsin netissä hyvää tarjoukseen kauniista limited edition -Manducasta. Jälleen hinta, josta ei myydessä jäisi juuri tappiolle... mitä siitä, ettei Manduca kuten Ergokaan oikein tunnu istuvan minulle hartioista. Manducassa on kuitenkin hyvää etenkin paneelin koon säätömahdollisuus, joten reppuun mahtui oikein hyvin vielä 1,5-vuotias ulkovaatteissa. Selkään laittaminen helpottui sen jälkeen, kun lapsi oppi kunnolla seisomaan ilman tukea. Lapsen saattoi laittaa tuolille oman selän taakse seisomaan niin että itse istuu reppu lantiovyöllä kiinnitettynä lapsen eteen ja kiepauttaa löysätyt olkaimet yksi kerrallaan omille harteille. Kaupungilla näkee paljon Manducoita, mutta minusta lähes poikkeuksetta edessä kannettaessa olkaimet näyttävät asettuvan huonosti kantajan harteille, ellei kantaja ole keskimittaista naista paljon leveäharteisempi. Selässä samanlaista ilmiötä ei ole. Manducalla olisinkin voinut kantaa isompaa taaperoa kauemminkin, ellei maha olisi alkanut kasvaa tielle...

10. Ei tämä tähän loppunut, vaikka loppukevään jälkeen en ole kantanut ketään. Meille on kotiutunut poistomyynnistä (hyvin halvalla, tämä on puolustus) Peanut Shell -kantopussi. Ihan vaan siltä varalta, että vastasyntyneen kantaminen kantopussissa olisi helppoa ja kivaa tällä kertaa. Ja tästäkin saa varmaan myydessä omat rahat pois.

11. Ja kun tosi halvalla kerran sai, niin pitäähän sitä olla myös ohuempi pitkä kudottu liina. Eli Ellaroo puuvillainen kantoliina Aloe-värisenä (eli vaaleanvihertävänä) kotiutui meille hiljattain. Ellaroon olen pakannut myös kokoamaani synnytyslaatikkoon, eli synnytyksessä mahdollisesti tarvittavien välineiden laatikkoon. Kantoliinaa voi käyttää synnytyksessä ainakin apuna roikkumisessa (viimeksi olisin mielelläni ripustautunut johonkin, jos vain olisi ollut mahdollisuus). Katso myös Terhin kirjoitus Rebozo-tekniikasta synnytyksessä.

12. Viimeisimpänä uutta vauvaa varten meille on löytänyt tiensä Close carrier... Tästä en sentään maksanut mitään. Close carrier on trikoota ja toimii aika lailla samoin kuin kietaisuristikakkossidonta trikooliinalla, paitsi että se on valmiiksi muotoiltu ja kangasta kiristetään renkaista eikä solmuista. Kuraisina talvikuukausina ei tarvitse kieputella ympärilleen viittä metriä trikoota ja liinan kiristäminenkin on toivottavasti yksinkertaista. Laitan toivoni tähän :D Ehkä tusinas kerta toden sanoo?

Joo. Yhden toimimattoman välineen olen onnistunut heivaamaan eteenpäin. Osa on ollut kavereilla lainassa. Mistään en ole tainnut maksaa ainakaan täyttä hintaa, joskaan nämä sijoitukset eivät kasva korkoakaan. Itsellenikin on ollut hieman mysteeri, miksi kaikki nämä kantovälineet ajautuvat meille. Entä jos ne jäävät toisen vauvan kanssa yhtä vähälle käytöllle kuin esikoisellakin? Alan kuitenkin ymmärtää itseäni. Jatkan seuraavaksi yhä Bloggerin luonnoksissa ties kuinka kauan roikkuneen tekstin työstämistä... Tiedän vastauksen, ehkä ratkaisukin tulee, mutta toisin kuin yleensä, kirjoittaminen ei nyt ole kovin mukavaa.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Lapsi mukaan synnytykseen?

Voisiko lapsi seurata synnytystä? Esikoisen kohdalla tällaista ei tullut juuri mietittyä. Netissä asiaa tuntuvat pähkäilevät ne, joilla vanhempien lasten hoitajan järjestäminen on hankalaa. Kotisynnytyksessä lapsen läsnäolo täytyy myös miettiä etukäteen.

Meillä onneksi on anoppini lapselle mahdollisena hoitajana kodin ulkopuolella, jonka luokse kaksivuotiaan esikoisen voi tarvittaessa viedä synnytyksen ajaksi. Paljon riippuu synnytyksen ajankohdasta. On mahdollista, että esikoinen nukkuu koko synnytyksen ajan, emmekä ala keskellä yötä herättelemään ja siirtämään lasta. Arkipäivisin lapsi on joka tapauksessa päiväkodissa. Lapsen isä voi hoitaa hoitokuvioiden järjestelyn, viemiset ja hakemiset tarpeen tullen. On tietysti mahdollista, että lapsen mummo on vaikka sairaana eikä voi hoitaa lasta. Silloin esikoinen jää isän hoidettavaksi, eikä isä voi niin hyvin osallistua synnytykseen.

Kotona lapsi on tietysti omassa turvallisessa ympäristössään. Luulen, että kotisynnytyksen seuraaminen on lapselle erilaista kuin synnytys sairaalassa olisi. Ihmettelen silti hieman sitä kielteistä kantaa, joka esimerkiksi tästä artikkelista välittyy: Vau.fi: Lapsi mukaan synnytykseen. Minusta synnyttäjän omat tuntemukset ovat avainasemassa. Jos äiti on hermostunut ja jännittynyt, niin varmasti lapsikin ahdistuu toisin kuin jos äiti on supistuksista huolimatta rento, hyvällä mielellä ja kokee hallitsevansa tilanteen.

Ehkä eniten tuosta artikkelista kuvastuu kuitenkin tyypillinen näkemys synnytyksestä arvaamattomana, riskialttiina ja pelottavana tapahtumana. Synnytys ei sovi lapsille, koska "synnytyssalissa tehdään paljon toimenpiteitä" ja "synnytykseen liittyy äidin huono vointi, kivut, äänet ja veri. On myös mahdollista, että äidille tehdään jokin kiireellinen toimenpide, jonka näkeminen olisi lapselle traumaattista". On kuitenkin täysin mahdollista, että synnytys sujuu rauhallisesti alusta loppuun asti ilman mitään ongelmia ja toimenpiteitä ja että synnyttäjäkin voi hyvin koko ajan.

Eri asia tietysti on, miten häiritsevää lapsen läsnäolo on synnyttäjälle itselleen synnytyksen eri vaiheissa. Avautumisvaiheen loppupuolella monet (etenkin ilman puudutteita synnyttäneet) kuvaavat päätyneensä jonkinlaiseen synnytyskuplaan tai -transsiin, jossa ulkomaailma lakkaa olemasta ja jossa keskittyy vain ja ainoastaan synnyttämiseen. Tapahtui synnytys sitten sairaalassa tai kotona, niin lapsella pitäisi olla seuranaan ihminen, joka tarvittaessa voi viedä lapsen sivummalle tai ulos. Tällöin lapsen hoitaja ei voi samalla tukea synnyttäjää.