Usein kuulee sanottavan, ettei synnytystä voi eikä pidä suunnitella etukäteen. Olisiko kuitenkin mahdollista, että poikkeuksien ja yllätysten kohtaaminen on helpompaa, jos on miettinyt, missä ja millä tavoin haluaa synnyttää, millaiseksi haluaa tuntea olonsa? Jos mielikuvilla, ajatuksilla ja visualisoinnilla on vaikutusta, niin positiiviset, vahvat ajatukset toimivat varmasti paremmin kuin epämääräiset "mitä vain voi tapahtua" -ajatukset. Tietysti synnytyksessä mitä vaan voi tapahtua, mutta minulla ainakin epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen keskittyminen vain lisää ahdistusta.
Millainen olisi oma unelmasynnytykseni? Olen miettinyt paljon sitä, mitä pelkään ja mikä ahdistaa. Entä jos kaikki menisikin aivan nappiin, millaista se olisi? Tässä skenaariossa on ehkä mukana hitunen yltiöpositiivista liioittelua, mutta se on kuitenkin täysin mahdollinen.
Supistukset alkavat aamulla hyvin levätyn yön jälkeen. Viritän TENS-laitteen elektrodit selkään, ja se auttaa hyvin. Pystyn puuhailemaan kaikenlaista, liikkumaan ja lepäilemään. Supistukset tulevat säännöllisesti ja alkavat vähitellen muuttua kipeämmiksi. Olen rauhallinen ja iloinen siitä, että synnytys on käynnissä. Tuntuu, että tiedän, mitä tapahtuu ja kipu pysyy TENSin, lämpöpakkauksen, liikkumisen, hieronnan, äänenkäytön ja hengittämisen avulla hyvin aisoissa. Pysyn rentona myös supistusten aikana. Kun supistukset yltyvät, alan valmistautua siirtymään ammeeseen. Lämmin vesi ja painottomuus auttavat rentoutumaan ja vievät kivulta pahimman terän pois. Kätilö ja kumppanini muistuttavat, että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs. Rentoutan tietoisesti lantionpohjan lihakset, reidet ja vatsan ja hengitän hyviä hengityksiä. Maailma tuntuu vähitellen katoavan ympäriltä, ja keskityn ainostaan kohtaamaan supistukset, hengittämään ja rentoutumaan. Kipu on voimakasta, mutta kestettävää. Luotan, että muut pitävät huolen kaikesta tarvittavasta. Kätilö ja kumppanini ovat paikalla, jos heitä tarvitsen, he antavat minun olla halutessani rauhassa ja huolehtivat, että minulla on hyvä olla. Olen rento ja keskittynyt ja tunnen oloni turvalliseksi ja varmaksi. Kun supistukset alkavat tuntua kestämättömiltä, onkin jo aika ponnistaa. Olen joko ammeessa tai kuivalla maallla polviseisonnassa tai synnytysjakkaralla. Tuntuu kuin kehoni ponnistaisi itsestään, minun tarvitsee vain rentouttaa lantionpohjan lihakset ja antaa mennä. Kuvittelen, miten maa vetää vauvaa puoleensa joka supistuksella. Muutaman ponnistuksen jälkeen syntyy ensin pää ja sitten hartiat. Saan vauvan syliin ja rinnalle. Muutaman kymmenen minuutin kuluessa syntyy istukka, ja napanuora leikataan, kun se on lakannut sykkimästä. On rauhallista ja onnellista.
Kuulostaapa ihanteelliselta! On muuten melkoisen hankalaa kirjoittaa ainoastaan myönteisiä lauseita ilman yhtäkään kieltosanaa. Helpommin sanoisin, mitä en halua ja en toivo tapahtuvan, mutta toimisiko se yhtä hyvin? Lapsen kanssa sen jo huomaa, että käskyt (tai kehoitukset) ovat tehokkaampia kuin kiellot. Kiellot joka tapauksessa kohdistavat huomion siihen, mitä kielletään. Kieltoihin ei sisälly yhtä voimakasta viestiä siitä, miten sitten pitäisi toimia.
Ja se edellisen postauksen tavoitekuva... Kuvan pitäisi olla jollain lailla vahvoja tunteita herättävä, joka toimii juuri minulle ja jonka saan helposti palautettua mieleeni. Voisin varmaan vielä selata esikoisen vauvakuvia, jos sieltä löytyisi joku äärimmäisen suloinen otos vastasyntyneestä. (Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti