Doulakoulutuksia ja kursseja doulille Helsingissä järjestää mm.
Doulakka
Heket
Jaga
sunnuntai 8. tammikuuta 2012
lauantai 7. tammikuuta 2012
Synnytyskeskusteluillat alkavat taas
Ylihuomenna alkavat taas Aksyn Helsingin kuukausittaiset keskusteluillat! Kotisynnytyksistä on jälleen keskustelua toukokuussa.
Aktiivinen synnytys ry:n Helsingin keskusteluillat ovat suosittuja ilmaisia iltoja, joissa jaetaan synnytystarinoita, keskustellaan synnytykseen liittyvistä aiheista ja juodaan teetä hyvässä seurassa. Tapaamiset toimivat vertaistukiryhmänä ja mukaan ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia raskauteen, synnytykseen ja vauvanhoitoon liittyvistä aiheista tai vain kuunnella toisten kokemuksia. Mukana keskustelemassa doulat Veera Gindonis ja Kerttuli Jaroma.
KEVÄÄN 2012 illat järjestetään vanhaan tapaan kerran kuukaudessa klo 18-20 seuraavasti:
Ma 9.1 Synnytyskokemuksia. Tule kertomaan oma kokemuksesi tai kuuntelemaan muiden kokemuksia.
Ma 6.2 Synnytykseen valmistautuminen
Ma 5.3 Synnytyspelot. Mukana psykologi Maiju Tokola.
Ma 2.4 Tukihenkilö synnytyksessä.
Ma 7.5 Koti- ja pikasynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen.
Ma 4.6 Imetyksen alku.
Paikka: Mäkitorpan leikkipuiston tilat, Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä.
Lisätietoja: Kerttulilta: kjaroma [at] hotmail.com
http://www.aktiivinensynnytys.fi/index.php/ajankohtaista/93-jasenille/paikallistoimintaa/107
Aktiivinen synnytys ry:n Helsingin keskusteluillat ovat suosittuja ilmaisia iltoja, joissa jaetaan synnytystarinoita, keskustellaan synnytykseen liittyvistä aiheista ja juodaan teetä hyvässä seurassa. Tapaamiset toimivat vertaistukiryhmänä ja mukaan ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia raskauteen, synnytykseen ja vauvanhoitoon liittyvistä aiheista tai vain kuunnella toisten kokemuksia. Mukana keskustelemassa doulat Veera Gindonis ja Kerttuli Jaroma.
KEVÄÄN 2012 illat järjestetään vanhaan tapaan kerran kuukaudessa klo 18-20 seuraavasti:
Ma 9.1 Synnytyskokemuksia. Tule kertomaan oma kokemuksesi tai kuuntelemaan muiden kokemuksia.
Ma 6.2 Synnytykseen valmistautuminen
Ma 5.3 Synnytyspelot. Mukana psykologi Maiju Tokola.
Ma 2.4 Tukihenkilö synnytyksessä.
Ma 7.5 Koti- ja pikasynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen.
Ma 4.6 Imetyksen alku.
Paikka: Mäkitorpan leikkipuiston tilat, Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä.
Lisätietoja: Kerttulilta: kjaroma [at] hotmail.com
http://www.aktiivinensynnytys.fi/index.php/ajankohtaista/93-jasenille/paikallistoimintaa/107
Uusi kotisynnytysblogi
Tämän blogin tahti tulee harvenemaan ja ehkä jossain vaiheessa pysähtymään kokonaan. Joitakin tekstejä on vielä luonnoksina, ja ne koetan saada julkaistua. Ehkä jotain uusiakin ajatuksia synnyttämiseen liittyen saattaa tulla, mutta muuten synnytys alkaa jäädä yhä enemmän taakse ja täällä keskitytään vauvaelämään.
Suosittelen tutustumaan uuteen kotisynnytysblogiin Minun kotisynnytykseni! Blogin linkkivälilehdeltä löytyy myös tutustumisen arvoisia sivustoja ja yhteystahoja.
Suosittelen tutustumaan uuteen kotisynnytysblogiin Minun kotisynnytykseni! Blogin linkkivälilehdeltä löytyy myös tutustumisen arvoisia sivustoja ja yhteystahoja.
torstai 5. tammikuuta 2012
Lapsi mukana synnytyksessä
Muutama kuukausi sitten pohdin esikoisen hoitojärjestelyjä ja ylipäänsä lasten osallistumista synnytykseen. Suunnitelmat menivät synnytyksen aikana lopulta täysin uusiksi, ja parivuotias esikoinen seurasi parin metrin päästä, kun ponnistin pikkusisaruksen maailmaan.
Kun herättelin muuta perhettä aamuseitsemän aikoihin, en osannut aavistaakaan, että tunnin päästä vauva olisi jo syntynyt. Isä ja lapsi alkoivat herättyään nopeasti valmistautua lähtemään tarhaan. Varmistelivat vielä, että minulle puolen tunnin edestakainen tarhareissu on ok, vaikka kätilö ei olekaan vielä paikalla. Ja olihan se, koin pärjääväni supistusten kanssa tosi hyvin. Lapsi naureskeli aamupalan jälkeen eteisessä, kun minä päästelin hassuja ääniä olohuoneessa aina supistusten aikana. Kymmenisen minuuttia myöhemmin haalarit oli puettu, mutta supistusten intensiivisyys olikin siinä vaiheessa sitä luokkaa, että tajusin yksinjäämisen olevan mahdotonta.
Kiipesin futonsohvalle kontilleni hengittelemään ja pidättelemään ponnistamista, soitin kätilölle ja olimme kaikki aika pöllämystyneitä yhtäkkisestä käänteestä. Supistusten välissä patistelin esikoista riisumaan haalaria ja puolisoa soittamaan mummoa viemään lasta tarhaan. Mummo lopulta ehti paikalle 20 minuuttia vauvan syntymän jälkeen... Kätilö onneksi tuli aiemmin. Lapselle laitettiin koneelta pyörimään Muumia olohuoneen toiseen päähän. Ponnistusvaihe oli kuitenkin sen verran intensiivinen, että lapsi kuulemma näytti kiinnostuneemmalta synnytyksestä kuin ohjelmasta. Esikoinen seurasi lopulta isän sylissä vierestä, kun minä ponnistin seisaallani ja kätilö otti vastaan vauvan lattialla.
Lapsi vaikutti tilanteesta lähinnä hämmentyneeltä, mutta ei erityisen pelästyneeltä. Kaksivuotias on kuitenkin sen verran pieni, että toisen vanhemman turvallinen syli riitti rauhoittamaan tilanteen. Synnytyksessä oli rauhallinen tunnelma, minä pärjäsin hyvin ja olimme kaikki kotona tutussa paikassa. Vaikutti lisäksi siltä, että syntynyt vauva oli niin kiinnostava, että itse synnytys unohtui pian. Kätilöstä (myös myöhemmin paikalle ennättäneestä varakätilöstä) lapsi oli myös hyvin innoissaan ja kiinnostunut, ja kätilöiden käynnit ensipäivien aikana olivat varsinainen ilon aihe.
Ikävintä ponnistusvaiheessa oli oikeastaan se, että minä jäin ilman tukea, vaikka löysin onneksi silti hyvän asennon seisaaltani. En usko, että lapsi kärsi synnytyksen seuraamisesta, vaikka läsnäolo ei tarkoituksena ollutkaan. Esikoinen lähti puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen mielellään tarhaan, ja pystyimme olemaan muutaman tunnin rauhassa keskittyen ihmettelemään vauvaa. Sekään ei olisi ollut täysin välttämätöntä, sillä tunsin olevani hyvissä voimissa. Oli kuitenkin mukavaa myös olla ihan rauhassa eikä esikoisen päivärutiinikaan järkkynyt.
Tämän kokemuksen perusteella voisin antaa lapsen olla suunnitellusti mukana synnytyksessä, jos mukana on tarpeeksi muitakin tukihenkilöitä, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua ja lähteä lapsen kanssa pois. Luulen, että synnytyksen pelottavuus on enemmän aikuisten kuin lasten käsitys. En tietenkään pakottaisi lasta olemaan mukana, jos vaihtoehtoja on. Isompien lasten kohdalla lapsen tulisi itse haluta osallistua. Sairaalasynnytyksen suhteen miettisin vielä tarkemmin kuin kotisynnytyksen, sillä sairaala on kuitenkin vieras ja turvattomampi paikka kuin oma koti, jossa lapsi ja muutkin perheenjäsenet ovat omalla maaperällään.
Kun herättelin muuta perhettä aamuseitsemän aikoihin, en osannut aavistaakaan, että tunnin päästä vauva olisi jo syntynyt. Isä ja lapsi alkoivat herättyään nopeasti valmistautua lähtemään tarhaan. Varmistelivat vielä, että minulle puolen tunnin edestakainen tarhareissu on ok, vaikka kätilö ei olekaan vielä paikalla. Ja olihan se, koin pärjääväni supistusten kanssa tosi hyvin. Lapsi naureskeli aamupalan jälkeen eteisessä, kun minä päästelin hassuja ääniä olohuoneessa aina supistusten aikana. Kymmenisen minuuttia myöhemmin haalarit oli puettu, mutta supistusten intensiivisyys olikin siinä vaiheessa sitä luokkaa, että tajusin yksinjäämisen olevan mahdotonta.
Kiipesin futonsohvalle kontilleni hengittelemään ja pidättelemään ponnistamista, soitin kätilölle ja olimme kaikki aika pöllämystyneitä yhtäkkisestä käänteestä. Supistusten välissä patistelin esikoista riisumaan haalaria ja puolisoa soittamaan mummoa viemään lasta tarhaan. Mummo lopulta ehti paikalle 20 minuuttia vauvan syntymän jälkeen... Kätilö onneksi tuli aiemmin. Lapselle laitettiin koneelta pyörimään Muumia olohuoneen toiseen päähän. Ponnistusvaihe oli kuitenkin sen verran intensiivinen, että lapsi kuulemma näytti kiinnostuneemmalta synnytyksestä kuin ohjelmasta. Esikoinen seurasi lopulta isän sylissä vierestä, kun minä ponnistin seisaallani ja kätilö otti vastaan vauvan lattialla.
Lapsi vaikutti tilanteesta lähinnä hämmentyneeltä, mutta ei erityisen pelästyneeltä. Kaksivuotias on kuitenkin sen verran pieni, että toisen vanhemman turvallinen syli riitti rauhoittamaan tilanteen. Synnytyksessä oli rauhallinen tunnelma, minä pärjäsin hyvin ja olimme kaikki kotona tutussa paikassa. Vaikutti lisäksi siltä, että syntynyt vauva oli niin kiinnostava, että itse synnytys unohtui pian. Kätilöstä (myös myöhemmin paikalle ennättäneestä varakätilöstä) lapsi oli myös hyvin innoissaan ja kiinnostunut, ja kätilöiden käynnit ensipäivien aikana olivat varsinainen ilon aihe.
Ikävintä ponnistusvaiheessa oli oikeastaan se, että minä jäin ilman tukea, vaikka löysin onneksi silti hyvän asennon seisaaltani. En usko, että lapsi kärsi synnytyksen seuraamisesta, vaikka läsnäolo ei tarkoituksena ollutkaan. Esikoinen lähti puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen mielellään tarhaan, ja pystyimme olemaan muutaman tunnin rauhassa keskittyen ihmettelemään vauvaa. Sekään ei olisi ollut täysin välttämätöntä, sillä tunsin olevani hyvissä voimissa. Oli kuitenkin mukavaa myös olla ihan rauhassa eikä esikoisen päivärutiinikaan järkkynyt.
Tämän kokemuksen perusteella voisin antaa lapsen olla suunnitellusti mukana synnytyksessä, jos mukana on tarpeeksi muitakin tukihenkilöitä, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua ja lähteä lapsen kanssa pois. Luulen, että synnytyksen pelottavuus on enemmän aikuisten kuin lasten käsitys. En tietenkään pakottaisi lasta olemaan mukana, jos vaihtoehtoja on. Isompien lasten kohdalla lapsen tulisi itse haluta osallistua. Sairaalasynnytyksen suhteen miettisin vielä tarkemmin kuin kotisynnytyksen, sillä sairaala on kuitenkin vieras ja turvattomampi paikka kuin oma koti, jossa lapsi ja muutkin perheenjäsenet ovat omalla maaperällään.
maanantai 2. tammikuuta 2012
Nopea synnytys on helppo synnytys?
Esikoisen syntymään meni ensimmäisistä supistuksista suunnilleen vuorokausi. Se tuntui pitkältä ajalta, ja supistukset olivat pitkään voimakkaita ja kivuliaita eikä minulla ollut keinoja lievittää kipua ja levätä supistusten välissä. Toinen synnytys kesti noin yhdeksän tuntia, josta voimakkaita supistuksia oli ainoastaan kaksi tuntia. Synnytys ei ollut erityisen kivulias, ainoastaan todella intensiivinen ja voimakas kokemus.
Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.
En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.
Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.
Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.
Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.
Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.
En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.
Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.
Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.
Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Ja kaikkihan meni toisin
Synnytyksen jälkeen olen tajunnut, miten paljon toiseen synnytykseen valmistautumisessa oli ensimmäisestä synnytyksestä toipumista. Olin raskausaikana valmistautunut huolella ja perusteellisesti - mutta ennen kaikkea olin valmistautunut käymään läpi esikoisen synnytyksen toistamiseen. Uskoin täysin kokevani samalla lailla etenevän synnytyksen, hieman nopeutettuna ehkä, mutta en sellaisena kiitorataversiona, joka siitä lopulta tuli.
Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.
Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.
Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.
Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.
Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.
Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona
Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)