Nopea synnytys on helppo synnytys?

Esikoisen syntymään meni ensimmäisistä supistuksista suunnilleen vuorokausi. Se tuntui pitkältä ajalta, ja supistukset olivat pitkään voimakkaita ja kivuliaita eikä minulla ollut keinoja lievittää kipua ja levätä supistusten välissä. Toinen synnytys kesti noin yhdeksän tuntia, josta voimakkaita supistuksia oli ainoastaan kaksi tuntia. Synnytys ei ollut erityisen kivulias, ainoastaan todella intensiivinen ja voimakas kokemus.

Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.

En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.

Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.

Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.

Lapsi mukaan synnytykseen?

Voisiko lapsi seurata synnytystä? Esikoisen kohdalla tällaista ei tullut juuri mietittyä. Netissä asiaa tuntuvat pähkäilevät ne, joilla vanhempien lasten hoitajan järjestäminen on hankalaa. Kotisynnytyksessä lapsen läsnäolo täytyy myös miettiä etukäteen.

Meillä onneksi on anoppini lapselle mahdollisena hoitajana kodin ulkopuolella, jonka luokse kaksivuotiaan esikoisen voi tarvittaessa viedä synnytyksen ajaksi. Paljon riippuu synnytyksen ajankohdasta. On mahdollista, että esikoinen nukkuu koko synnytyksen ajan, emmekä ala keskellä yötä herättelemään ja siirtämään lasta. Arkipäivisin lapsi on joka tapauksessa päiväkodissa. Lapsen isä voi hoitaa hoitokuvioiden järjestelyn, viemiset ja hakemiset tarpeen tullen. On tietysti mahdollista, että lapsen mummo on vaikka sairaana eikä voi hoitaa lasta. Silloin esikoinen jää isän hoidettavaksi, eikä isä voi niin hyvin osallistua synnytykseen.

Kotona lapsi on tietysti omassa turvallisessa ympäristössään. Luulen, että kotisynnytyksen seuraaminen on lapselle erilaista kuin synnytys sairaalassa olisi. Ihmettelen silti hieman sitä kielteistä kantaa, joka esimerkiksi tästä artikkelista välittyy: Vau.fi: Lapsi mukaan synnytykseen. Minusta synnyttäjän omat tuntemukset ovat avainasemassa. Jos äiti on hermostunut ja jännittynyt, niin varmasti lapsikin ahdistuu toisin kuin jos äiti on supistuksista huolimatta rento, hyvällä mielellä ja kokee hallitsevansa tilanteen.

Ehkä eniten tuosta artikkelista kuvastuu kuitenkin tyypillinen näkemys synnytyksestä arvaamattomana, riskialttiina ja pelottavana tapahtumana. Synnytys ei sovi lapsille, koska "synnytyssalissa tehdään paljon toimenpiteitä" ja "synnytykseen liittyy äidin huono vointi, kivut, äänet ja veri. On myös mahdollista, että äidille tehdään jokin kiireellinen toimenpide, jonka näkeminen olisi lapselle traumaattista". On kuitenkin täysin mahdollista, että synnytys sujuu rauhallisesti alusta loppuun asti ilman mitään ongelmia ja toimenpiteitä ja että synnyttäjäkin voi hyvin koko ajan.

Eri asia tietysti on, miten häiritsevää lapsen läsnäolo on synnyttäjälle itselleen synnytyksen eri vaiheissa. Avautumisvaiheen loppupuolella monet (etenkin ilman puudutteita synnyttäneet) kuvaavat päätyneensä jonkinlaiseen synnytyskuplaan tai -transsiin, jossa ulkomaailma lakkaa olemasta ja jossa keskittyy vain ja ainoastaan synnyttämiseen. Tapahtui synnytys sitten sairaalassa tai kotona, niin lapsella pitäisi olla seuranaan ihminen, joka tarvittaessa voi viedä lapsen sivummalle tai ulos. Tällöin lapsen hoitaja ei voi samalla tukea synnyttäjää.

Miten turvallista on synnyttää kotona?

Sairaala on turvallisin paikka synnyttää, ja vielä parempi, jos vastasyntyneiden tehohoito on heti saatavilla. Suunnilleen tällaisia ensiajatuksia mielessäni liittyi synnyttämiseen ekan raskauden alkuvaiheessa. Turvallisuus on tietysti tärkeää - tuskin synnytyskään menee kovin hyvin, jos sen aikana pitää pelätä vauvan tai oman turvallisuuden puolesta. Kuitenkin mitä enemmän otan asioista selvää, sitä enemmän näen juuri sairaalasynnytykseen liittyviä riskejä ja kotisynnytys alkaa vaikuttaa omalla kohdallani paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Tässä kohtaa täytyy huomioida muutamia taustatekijöiltä. Meiltä on synnytyssairaalaan matkaa vain parisen kilometriä. Edellinen raskaus ja synnytys sujuivat ilman komplikaatioita, ja kotisynnytykseen päätyminen vaatii tälläkin kertaa, että raskaus sujuu normaalisti. Riskiraskaudet ovat asia erikseen. Tästä olen koonnut vähän enemmän asiaa tuonne blogin kotisynnytys-välilehdelle. Kotona synnyttäminen tuntuu ajatuksena meille sopivalta, se ei ole mikään ulkopuolelta tuleva pakko vaan suunniteltu synnytystapa, jossa on läsnä koulutettu ja kokenut kätilö. Suunnittelematon kotisynnytys, jossa lapsi syntyy kotona, koska sairaalaan ei ehditä tms. on aivan eri asia kuin raskauden aikana valmisteltu ja suunniteltu kotisynnytys.

Synnytykseen, turvallisuuteen ja riskeihin liittyy voimakkaita kulttuurisia käsityksiä siitä, että synnyttäminen on lähtökohtaisesti aina vaarallinen tapahtuma, jossa voi tapahtua milloin vain mitä tahansa yllättävää. Tällä logiikalla on tärkeää, että hätäsektio- ja tehohoitomahdollisuus on joka hetki saatavilla. Tai ainakin sairaalatekniikan ajatellaan automaattisesti lisäävän turvallisuutta. Miksi tämä sitten on minusta vääränlainen ajattelutapa?

Ensinnäkin on äärimmäisen epätodennäköistä, että vauvalla olisi jokin sellainen sairaus tai vamma, joka tulisi ilmi vasta lapsen synnyttyä (olettaen, että raskauden aikaiset ultratutkimukset on tehty eikä ole muutenkaan mitään epäilyä mistään poikkeavasta raskauden aikana) JA joka vaatisi minuuteista kiinni olevaa tehohoitoa. Meiltä pääsee tarvittaessa hyvin nopeasti ambulanssilla sairaalaan.

Toiseksi, (etenkin kun takana on yksi normaali alatiesynnytys) synnytyksen aikana ei käytännössä tapahdu mitään niin yllättävää, että hätäsektio olisi toteutettava aivan puun takaa ilman mitään ennakkovaroitusmerkkejä. Hätäsektio on siis eri asia kuin kiireellinen sektio (päivystyssektio). Hätäsektiossa vauva on saatava ulos heti, minuuteissa, kun taas kiireellisessä sektiossa vauva syntyy 30-60 minuuttia leikkauspäätöksen tekemisestä. Kotisynnytyksessä kätilö on koko ajan paikalla, ja jos ilmenee mitään merkkejä siitä, että synnytykseen tarvitaan jotain lääketieteellistä puuttumista, sairaalaan pääsee hyvin nopeasti.

Kotisynnytyksessä on itse asiassa monia tekijöitä, jotka tekevät siitä tavalliselle uudelleensynnyttäjälle hyvin turvallisen synnytystapavaihtoehdon. Paikalla on koko ajan kätilö, mahdollisesti kaksi. Sairaalassa yhden kätilön ei ole yleensä mahdollista seurata yhden synnyttäjän ja vauvan vointia niin keskittyneesti kuin kotona. Kätilö tietää etukäteen, mitä valmiuksia minulla on ja mitä voi ehdottaa, esimerkiksi erilaisia synnytyksen edistymiseen vaikuttavia asentoja, miten minua voi auttaa rentoutumaan, miten ottaa huomioon lantioni fysiologia jne. Kätilö voi siis toiminnallaan aktiivisesti edistää synnytyksen etenemistä ja toisaalta huomata mahdolliset merkit siitä, että jotain saattaa olla menossa pieleen.

Sairaalasynnytyksessä on mahdollisuudet lääketieteelliseen kivunlievitykseen. Kotona ei ole (lisää aiheesta esim. postauksessa Kivuton synnytys?). Tämä ei ole pelkästään rajoittava tekijä. Esimerkiksi epiduraali lisää synnytyksen etenemiseen liittyviä riskejä, jotka voivat vaatia esimerkiksi imukuppiulosauttoa tai sektiota. Verenpaine voi laskea (laitetaan suolaliuostippa käteen), vauvan sydänäänet voivat heikentyä (vaaditaan jatkuvaa elektronista seurantaa), supistukset voivat lakata (oksitosiinitippa), lantionpohjan lihasten toimintakyky katoaa (vauva voi joutua lantiossa virheasentoon). En ole lainkaan sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi ottaa epiduraalia! Sen hyödyt voivat hyvinkin ylittää mahdolliset haitat. Yritän sanoa, että lääketieteellinen puuttuminen synnytykseen aiheuttaa sen, että synnytys vaatii sairaalaseurantaa ja todennäköisemmin lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ilman puudutteita ja voimakkaita kipulääkkeitä ei ole ainakaan niiden aiheuttamia riskejä vauvan voinnin äkillisestä heikentymisestä tai synnytyksen pysähtymisestä. Monet synnytykseen mielikuvissa liitetyt riskit liittyväkin siis lähinnä lääketieteellisesti hoidettuun synnytykseen. (Jos joku nyt ihmettelee, että miten ihmeessä aion selvitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä, niin lisää aiheesta täällä.)

Ehkä tärkein turvallisuustekijä on kuitenkin se, että kotisynnytys on oma valintani ja se lisää omaa turvallisuudentunnettani. Minulla on oma henkilökohtainen kätilö ja olen tutussa ympäristössä. Joillekin muille kotisynnytys herättäisi huolia ja pelkoja, ja silloin se ei tietenkään ole hyvä valinta. Koettu turvallisuus ei ole yksinomaan fiilisjuttu, vaan sillä on myös vaikutusta synnytyksen etenemiseen. Moni on esimerkiksi kokenut, miten hyvin alkaneet supistukset laantuvat sairaalaan saapuessa. Se ei ole mikään Murphyn laki, vaan johtuu tunteiden vaikutuksesta ihmisen hormonitoimintaan. Hormonit säätelevät synnytystä, ja jännitys, varuillaanolo ja pelko todella voivat pysäyttää avautumisvaiheen etenemisen tai hidastaa sitä. Tämä taas lisää lääketieteellisen puuttumisen tarvetta.

Parhaimmillaan kotisynnytys tarjoaa hyvät puitteet synnytyksen etenemiselle niin kuin sen kuuluukin edetä. Minä pysyn rentona ja rauhallisena, jolloin vauva saa hyvin happea ja pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa. Synnytykseen vaikuttavat hormonit toimivat niin kuin pitää ja pitävät supistukset käynnissä eikä synnytys pitkity. Pärjään saamani tuen ansiosta kivun kanssa niin ettei siitä tule sietämätöntä, enkä siksi tarvitse järeitä sairaalan kivunlievityskeinoja.

Ei ole kiinni yksinomaan tuurista, että synnytys menee hyvin ja ilman komplikaatioita. Synnytyksen kulkuun voi vaikuttaa. Sen tiedostaminen ei ole sama asia kuin luulo siitä, että kaikkeen voisi vaikuttaa. Lisäksi kaikki ei ole synnyttäjän hallittavissa, vaan muilla synnytykseen osallistuvilla on paljon merkitystä. En vapaaehtoisesti synnyttäisi yksin kotona ilman kätilön apua ja etukäteissuunnittelua. Minulle on myös tärkeää, että sairaala on tarvittaessa hyvin lähellä, jolloin sinne ehditään nopeastikin. Sairaalaan päätyminen on mahdollista, eikä se tarkoita epäonnistumista.

Sairaalasynnytykseen ja suunnitelma Beehen liittyen varasin ajan Haikaranpesän synnytyskeskusteluun, joka on parin viikon kuluttua. Saa nähdä, tuleeko siitä parempi kokemus kuin synnytyspelkopolista, ainakaan sieltä en anna kenenkään heittää minua ulos... En nyt sitten tiedä, olisiko Haikaranpesään mahdollista päästä vielä erikseen keskustelemaan synnytystoiveista, jos se tuntuu vielä tarpeelliselta. Luulen vain, että voin hyvin käyttää ajan pelkästään edellisen synnytyksen läpikäymiseen ja sitä koskeviin kysymyksiin. Haluaisin, että osastolla olisi hyvät paperit myös siitä, mitä toivoisin seuraavaan synnytykseen osallistuvilta kätilöiltä. Ehkä pitää varalta koettaa kirjoittaa synnytystoivelista hyvin jo etukäteen.

Miksi haluan synnyttää kotona

Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.

Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.

Mikä sairaalassa sitten pelottaa?

Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).

Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.

Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").

Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.

Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.

Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.

Yksin synnyttämässä

Toisen synnytyksen lähestyessä hitaasti mutta vääjäämättömästi olen vähitellen alkanut käsittää, minkä perustavanlaatuisen virheen tein viimeksi. Ensimmäisen raskauden aikana olin kyllä valmistautunut: olin ottanut selvää synnytyksen etenemisestä, käytettävistä kivunlievityksistä, harjoitellut hieman hengittämistä ja rentoutumista (joskaan en kovin perusteellisesti), käynyt Haikaranpesän valmennuksissa ja äitiysjoogassa. Ongelma olikin se, että valmistauduin selviämään yksin. Haikaranpesän synnytystoivelistaan kirjoitin, että haluaisin olla mahdollisimman rauhassa. En juurikaan osallistanut kumppania synnytykseen valmistautumiseen. Ylipäänsä ajattelin, että pärjään parhaiten itse. Tietysti paikalla olisi muitakin, en olisi fyysisesti synnyttämässä yksin, mutta kumppani ja kätilöt olisivat ulkopuolisia, jotka eivät aktiivisesti ottaisi osaa synnytyksen etenemiseen.

Enpähän pärjännytkään kovin hyvin. Tunsin oloni turvattomaksi, jännitin, en tiennyt, mitä tapahtuu, hermoilin (turhaan) vauvan hyvinvoinnin puolesta, katosin kivun keskelle. Jotta olisin voinut keskittyä rauhassa ilman huolia vain itseeni, rentoutumiseen ja synnytykseen, minun olisi pitänyt voida luottaa siihen, että joku toinen olisi pitänyt huolen kaikesta muusta. Minun ei synnytyksen aikana tarvitse tietää mitään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja ennen kaikkea joku varmaotteinen ja osaava ihminen olisi konkreettisesti kannustanut, ottanut osaa kipuun ja ehdottanut eri asentoja tai kivunlievitystapoja.

Jotkut synnyttävät onnellisesti yksin eivätkä koe tarvitsevansa juurikaan muiden tukea. Minä olin kuitenkin pohjimmiltani hyvin epävarma ensisynnyttäjä, vieraassa sairaalaympäristössä, jota kammosin. Tavallaan halusin synnyttää sairaalan anonyymissä ympäristössä ja olin valmis ottamaan vastuun itselleni, koska olen tottunut selviämään yksin. Tosipaikan tullen se oli kuitenkin omalla kohdallani huonosti toimiva suunnitelma.

Tällä kertaa tiedän, että en pärjää yksin. Sitä on silti vaikea sisäistää. On tietysti paljon päänsisäistä työtä, joka juuri minun on tehtävä, ja ihan fyysistä valmentautumista - haluan olla loppuraskaudesta paremmassa kunnossa kuin viimeksi ja harjoitella rentoutumaan tietoisesti. En voi kuitenkaan vain sulkeutua itseeni. Oikeastaan minun pitää valmentaa itselleni sellainen tukijoukko, johon voin synnytyksessä luottaa. Kumppani eli lapsen isä osallistuu tietysti synnytykseen, ja tällä kertaa tiedän paremmin, millaista tukea haluan ja tarvitsen, mistä meidän pitäisikin puhua enemmän. Hän ei kuitenkaan ole siinä mielessä asiantuntija, että tietäisi synnytyksen etenemisen yksityiskohdista. Haluaisin synnyttää kotona ehkä juuri siksi, että silloin minulla olisi oma ennestään tuttu kätilö avustamassa aktiivisesti alusta loppuun saakka. Sairaalasynnytyksessä vaihtoehtona olisi doula, jolla olisi tarvittavaa kokemusta, varmuutta ja taitoja. Harmittaa, ettei ystäväpiiristäni löydy tällaista ihmistä, joka olisi saatavilla. Sinänsä synnytyksessä ei tarvitse olla läsnä paljon porukkaa, ihmiset sinänsä eivät tee siitä turvallisemman tuntuista kokemusta, vaan paikalla pitäisi olla juuri ne oikeat ihmiset. Niiden löytäminen on iso tehtävä, ja sitten pitää vielä osata avoimesti kertoa ja muotoilla omat toiveensa ja lähtökohtansa.

Pian edessä on mahdollisen kotikätilön ensi tapaaminen, saa nähdä, mihin suuntaan asiat siitä lähtevät etenemään...

Kutsu Haikaranpesään

Eilen kolahti postiluukusta kutsu Haikaranpesän valmennuksiin. Pakollista synnytysvalmennusryhmää ei meille vanhoille asiakkaille ole. Vapaaehtoisia valmennuksia on kolme: seksuaalisuus raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen, mielialat ja äitien rentoutusryhmä/äänenkäyttö synnytyksessä. Viime raskaudessa osallistuimme ainoastaan pakollisiin kahteen valmennukseen ja synnytyssuunnitelmakeskusteluun. Oli tietysti kiva käydä tutustumassa paikkoihin useampaankin otteeseen, mutta kokemukseni perusteella en jättäisi valmistautumista ainoastaan sairaalan synnytysvalmennuksen varaan - vaikka se Haikaranpesässä onkin paljon runsaampaa kuin muilla osastoilla. Minusta Haikaranpesän valmennusten verran pitäisi olla joka synnytysosastolla tarjota. Niissä käytiin läpi lähinnä hyvin yleisesti synnytyksen ja vastasyntyneen ensipäivien kulkua ja osaston resursseja sekä katseltiin paikkoja. En tiedä, millaisia kokemuksia muilla on, ehkä valmennusten sisältö ja ilmapiiri riippuu hieman kätilöstäkin.

Tällä kertaa yritän päästä osallistumaan ainakin rentoutusryhmään. Viimeksi olin kyllä lukenut kaikenlaista rentoutumisesta, hengittämisestä ja äänenkäytöstä synnytyksessä, mutta en tajunnut, että oikeasti tarvittaisiin paljon käytännön harjoittelua. Jos vain ajatuksen tasolla valmistautuu kohtaamaan supistukset rentona ja hengittäen, tosipaikan tullen keho ei välttämättä kuitenkaan osaa toimia jännittymättä. Haikaranpesän valmennuskerta maksaa ainoastaan viisi euroa (ja muut ryhmät ovat ilmaisia), joten kannattaa ne senkin takia käydä. Toivon, että Aktiivinen synnytys ry järjestää myös syksyllä keskusteluiltoja, koska kaikki kaupallinen synnytysvalmennus, jooga ja liikunta on joko melkoisen tai aivan järjettömän kallista...

Olisi pitänyt ilmottautuessa kysyä, onko Haikaranpesässä samanlainen mahdollisuus polikliiniiniseen synnytykseen kuin muuallakin, eli voisi uudelleensynnyttäjänä päästä samana päivänä jo lähtemään kotiin. Postissa tulleessa esitteessa lukee ainoastaan, että Haikaranpesässä hoitoaika on synnytyksen jälkeen kaksi vuorokautta (no, viimeksi meni 5 yötä). Nettisivuilla mainitaan lisäksi, että uudelleensynnyttäjillä hoitoaika on yksi vuorokausi. Haluaisin kyllä tällä kertaa nopeasti kotiin, jos vointi sen sallii. Mikäli siis sairaalaan täytyy päätyä. Aion kyllä hyödyntää valmennukset, vaikka valmistautuisin samalla kotisynnytykseen.

Viimeinen viikko kesälomaa kahdestaan esikoisen kanssa... ikinä. Ensi viikolla päiväkoti aukeaa taas, ja ensi kesänä meillä onkin kaksi lasta! Leikki-ikäinen ja liikkumaan opetteleva vauva. Hurja ajatus.

Saako ensisynnyttäjää pelotella?

Tärkein ensin: Kenellekään synnyttämään valmistautuvalle ei pitäisi sanoa mitään sellaista, joka horjuttaa itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihin synnytyksessä. Kaikenlainen vähättely ("kyllä sitten tosipaikan tullen huomaat, että..."), riskien ja pahimpaan mahdolliseen varautumisen korostaminen ja yksinomaan negatiivisiin asioihin keskittyminen ei palvele tulevaa synnyttäjää yhtään.

Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kaikenlainen valmistautuminen ainoastaan luo paineita. Mutta eikö valmistautuminen tapahdu kuitenkin itseä varten, jotta omasta synnytyksestä tulisi mahdollisimman hyvä kokemus? Tärkeintä on sisäistää, että synnytyksessä ei ole tarkoitus pyrkiä hyvään suoritukseen ("selvisin ilman puudutuksia", "en huutanut yhtään"). Ei tarvitse olla hyvä synnyttäjä kenenkään toisen silmissä - ei kätilön, tukihenkilön, oman äidin tai minkään kuvitteellisen yleisön edessä.

Minulle valmistautuminen on tärkeää. Odottaessa esikoista synnytyspelkoa helpotti jo hieman se, että otin selvää siitä, mitä synnytyksessä missäkin vaiheessa tapahtuu ja minkälaisia erilaisia kivunlievitysmahdollisuuksia eri vaiheissa on - ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat synnytyksen etenemiseen. Minulle oli tärkeää tietää myös mahdollisista haittavaikutuksista. Synnytyksen kulkuun puuttuminen, puudutteet ja erilaiset toimenpiteet johtavat herkästi uusiin toimenpiteisiin: sikiötä täytyy seurata tarkemmin, synnytys saattaa hidastua ja supistuksia pitää tehostaa, ponnistaminen voi vaikeutua ja pitkittyä. Olen törmännyt sellaiseenkin näkemykseen, ettei lääketieteellisten toimenpiteiden mahdollisista haittavaikutuksista tai synnytyssairaalojen ongelmista kannata puhua ollenkaan, sillä on synnyttäjän kannalta vastuutonta ruokkia epäluottamusta synnytystä hoitavaa henkilökuntaa kohtaan. Yleensä hyvän synnytyskokemuksen tekee kuitenkin tunne siitä, että on pystynyt jollain lailla vaikuttamaan asioihin ja tekemään ratkaisuja, mikä vaatii tarpeeksi tietoa. Joskus se voi vaatia myös omiin tuntemuksiin luottamista ja kätilön mielipiteiden kyseenalaistamista. Avuttomuus, voimattomuus, yksinäisyys ja tunne toisten armoilla olemisesta voivat tehdä synnytyskokemuksesta hyvinkin traumaattisen.

Valmistautuminen on erityisen tärkeää, jos haluaa käyttää lääkkeettömiä kivunlievitystapoja supistusten kohtaamiseen. Lääkkeettömillä kivunlievitystavoilla kivusta voi tulla hyvinkin kestettävää. Kivun kanssa pystyy olemaan loppuun saakka, se ei muutu sietämättömäksi kärsimykseksi. Synnytyksen etenemisen kannalta on alusta alkaen tärkeää pystyä rentoutumaan (ainakin supistusten välissä). Pystyasento sekä liikkuminen ohjaavat vauvaa laskeutumaan oikeaan suuntaan ja auttavat kohdunsuuta avautumaan. Lääkkeetön kivunlievitys ei rajoita synnyttäjän liikkumista eikä aiheuta epätoivottuja sivuvaikutuksia.

Rentoutuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan keholla on taipumus jännittää kipua vastaan. Mielikuvia, hengitystä tai omaa ääntä voi käyttää rentoutumisen apuna, mutta ne vaativat harjoittelua etukäteen (en tässä kirjoita muista lääkkeettömistä keinoista ja välineistä tämän enempää). Varsinkin, jos synnytys kestää yhtään kauemmin, rentoutuminen ja kivun kohtaaminen vaatii voimakasta luottamusta omaan kehoon JA paljon tukea ja kannustusta synnyttäjää hoitavalta henkilökunnalta sekä tukihenkilöltä. Painotan, että lääkkeellinen kivunlievitys on tärkeää vaikean synnytyskivun hoidossa. Jos synnyttäjä on hyvin kipeä ja väsynyt eikä pysty rentoutumaan supistusten välissä, lapsi ei pääse laskeutumaan tiukan lihasvastuksen läpi synnytyskanavaan ja alkaa ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. Puudutusten ja lääkkeiden mahdolliset haitat pitää siis suhteuttaa niistä saatavaan hyötyyn. Lääkkeettömyys ei ole synnytyksessä itseisarvoista.

Jos lähtee synnyttämään "avoimin mielin" luottaen ainoastaan hoitohenkilökunnan päätöksiin, on todennäköistä, että synnytys hoidetaan lääketieteellisesti. Kätilöt eivät välttämättä itse ehdota lääkkeettömiä kivunlievitystapoja, kannusta liikkumaan tai auta konkreettisesti rentoutumaan. Useimmiten yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan samanaikaisesti. On ihan tavallista, että kätilö käy avautumisvaiheen aikana vain välillä pistäytymässä ja kiirehtii eteenpäin. Kaikilla kätilöillä ei ole tietoa ja taitoja hyödyntää lääkkeettömiä menetelmiä. Monet synnyttäjät eivät ole valmistautuneita niiden käyttöön tai luota niiden tehoon, jolloin kätilöt tarjoavat sitä, mitä suurin osa synnyttäjistä haluaa .

Tässä blogissa kirjoitan paljon myös synnyttämiseen liittyvistä negatiivisista kokemuksista ja ongelmista, jotka mielestäni liittyvät synnytysten hoitokäytäntöihin sairaaloissa. Tarkoituksenani ei ole kylvää kauhua, ja jos jutut alkavat ahdistaa (ja olet menossa lähiaikoina synnyttämään), suosittelen lukemisen lopettamista! Kaikki synnytyskertomukset ovat yhden ihmisen henkilökohtaisia kokemuksia, joista ei voi päätellä, miten jokin muu synnytys tulee sujumaan. Ihmisillä on yleensä tarve käydä läpi juuri niitä kipeimpiä kokemuksia ja hyvät kokemukset ovat aliedustettuina etenkin internetin ihmeellisessä maailmassa.

Suunnitelma B

Tänään soitin ja ilmoittauduin Haikaranpesään. Jos kotisynnytys jossain vaiheessa raskautta osoittautuu mahdottomaksi, niin sinne sitten. Haikaranpesälle plussaa tulee erityisesti henkilökohtaisesta synnytyssuunnitelmakeskustelusta ennen synnytystä. Uskon ainakin siihen, että suunnitelmaan kirjatut toiveet otetaan mielellään huomioon. Toiveet täytyy itse tietenkin osata muotoilla, mikä ei ennen ensimmäistä synnytystä ole ihan helppoa. Ja Haikaranpesässäkin kätilöillä voi olla kiire, eikä kaikkien kätilöiden kanssa välttämättä tule toimeen.

Minulla ei omakohtaista kokemusta ole muista synnytysosastoista, mutta vaikutelmani on, että osastot ovat ainakin pääkaupunkiseudulla sairaalasta riippumatta yleisesti melkoisen samanlaisia: kaikissa on yksi synnytysallashuone ja perhehuoneita sekä sisustusta on pyritty tekemään "kodinomaisemmaksi" ja vähemmän kliiniseksi (tosin sairaala on aina sairaala, ei Haikaranpesäkään minusta ole kovin viihtyisä paikka). Sairaaloissa noudatetaan Unicefin ja WHOn vauvamyönteisen sairaalan periaatteita. Varmaankin 15 vuotta sitten osastoa perustettaessa tilanne oli erilainen, ja synnytyksen ja vastasyntyneen hoitokäytännötkin ovat yleisesti muuttuneet tässä ajassa. Toisaalta myös Haikaranpesä on todennäköisesti kokenut muutoksia. Ainakin muutama vuosi sitten siihen yhdistettiin toinen saman kerroksen lapsivuodeosasto, joskaan en tiedä, miten muutokset ovat käytännössä vaikuttaneet.

Haikaranpesä asettaa joukon kriteerejä eli raskauden pitää olla täysiaikainen ja sujunut normaalisti. Ja lisäksi synnytyshetkellä osastolla pitää tietenkin olla tilaa. Täytyy siis varautua vielä suunnitelmaan C eli  päätymiseen jollekin muulle osastolle tai sairaalaan, jos Haikaranpesän kriteerit eivät täyty tai siellä on sulku päällä.

Puolivälissä

Tänään aamulla rakenneultrassa kaikki hyvin! Jännitin käyntiä yllättävän paljon. En ole saanut pariin yöhön nukuttua kunnolla, enkä ole hetkeen unohtanut olevani raskaana... ja kohta synnyttämässä. Tällä kertaa en oikeastaan edes pelännyt, että ultrassa selviäisi jotakin huolestuttavaa. Tuntuu, että asiat ovat sen suhteen asettuneet oikeisiin mittasuhteisiin: suurin osa raskauksista sujuu täysin ilman mitään poikkeamia, ja mitään on turha pelätä etukäteen, sillä suurinkaan pelko tuskin auttaa käsittelemään asiaa sen paremmin, jos pelko muuttuukin todeksi. Ahdistusta aiheutti enemmänkin itse toimenpide ja sen kohteena oleminen. Osa tuntemuksista varmasti on ollut myös silkkaa jännitystä, sillä onhan rakenneultra kuitenkin eräänlainen raskauden etenemisen merkkipaalu.

Oli suloista nähdä pienet varpaat ja sormet, koko vauva kippurassa kohdussa. Ultratutkimusten tarkoituksena sikiöseulonnan lisäksi varmaan onkin tehdä odotuksesta konkreettisempaa (ja motivoida siten odottajia terveellisempiin elämäntapoihin, esimerkiksi). Toisaalta kaikenlaiset asiantuntijoiden tekemät mittaukset, ultrat, sydänäänet, sf-mitat jne. saavat jotenkin tarkastelemaan sikiötä ulkoa päin. Klassinen esimerkki on tietysti sikiön sydänäänten ja supistusten rekisteröinti synnytyssalissa, hypnoottinen laite... Kohtuullinen seuranta on tärkeää ja tuo turvallisuutta. Paitsi silloin, jos jokin näyttääkin poikkeavalta. Mikään ei välttämättä ole oikeasti pielessä, mutta epävarmuus hiipii mieleen.

Aion ainakin ottaa selvää, mitä mahdollisuuksia minulla olisi synnyttää kotona. Suunniteltu kotisynnytys on Suomessa niin harvinainen vaihtoehto, että se vaatii paljon suunnittelua ja selvittelyä. Ensimmäiseksi pitäisi löytää oma kätilö, mikä voi jo kesälomien takia kestää. Valmistautuminen tuskin menee hukkaan, vaikka synnytys päätyisikin lopulta sairaalaan.