Nopea synnytys on helppo synnytys?

Esikoisen syntymään meni ensimmäisistä supistuksista suunnilleen vuorokausi. Se tuntui pitkältä ajalta, ja supistukset olivat pitkään voimakkaita ja kivuliaita eikä minulla ollut keinoja lievittää kipua ja levätä supistusten välissä. Toinen synnytys kesti noin yhdeksän tuntia, josta voimakkaita supistuksia oli ainoastaan kaksi tuntia. Synnytys ei ollut erityisen kivulias, ainoastaan todella intensiivinen ja voimakas kokemus.

Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.

En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.

Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.

Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.

Ja kaikkihan meni toisin

Synnytyksen jälkeen olen tajunnut, miten paljon toiseen synnytykseen valmistautumisessa oli ensimmäisestä synnytyksestä toipumista. Olin raskausaikana valmistautunut huolella ja perusteellisesti - mutta ennen kaikkea olin valmistautunut käymään läpi esikoisen synnytyksen toistamiseen. Uskoin täysin kokevani samalla lailla etenevän synnytyksen, hieman nopeutettuna ehkä, mutta en sellaisena kiitorataversiona, joka siitä lopulta tuli.

Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.

Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.

Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.