Mikään ei muuttua saa

Edellisen postauksen jälkeen jäin miettimään, että tietynlainen "pellolta saunaan ja illalla lypsylle" -ihanne tuntuu vieläkin elävän synnyttämisen suhteen. Ja jos ei nyt varsinaisesti arvostuksen kohteena olisikaan nopea paluu kotitöiden ääreen, niin ainakin siihen normaaliin elämään, mitä se kullakin on. Nyt kun mietin omaa synnytyksen jälkeistä ahdistustani, niin ehkä se olisi ollut lievempää, jos olisin voinut hyväksyä oman rajallisuuteni. Siinä tilanteessa tietysti mietin, että tätäkö tämä nyt on, hamaan tulevaisuuteen asti. Tällä kertaa tiedän, että kaksi viikkoa, kuukausi, kaksi kuukautta on häviävän lyhyt aika. Jos siinä ajassa en pääse istumaan kahviloihin, kuljeskelemaan kaupungilla, lueskelemaan kirjoja - onhan se tietysti menetys, mutta pian olosuhteet ovatkin aivan toiset. Vuosikin on lopulta lyhyt aika elämässä, vaikka se ei siltä tunnu silloin, kun vaikeimmat hetket ovat käsillä.

Hilkka Helsti kuvaa tutkimuksessaan synnytyskulttuurin muutoksista ennen sairaalasynnytysten yleistymistä 1950-60-luvulla, kuinka vanhan kirkottamisperinteen aikana synnyttäneet naiset eivät saaneet osallistua töihin ennen papin suorittamaa puhdistautumisriittiä. Käytännössä synnyttäjä saattoi levätä viikkojakin, ja muut lähipiirin naiset ja osaltaan mies hoitivat työt. Merkittävää kyllä, kirkottamisperinne alkoi murtua pitkälti naisten oman vastustuksen seurauksena. Käsitys synnyttäneen naisen saastaisuudesta ja eristämisen tarpeesta haastettiin korostamalla työnteon arvostusta. Helsti liittää esimerkiksi kiertävät kertomukset pellon laidalla ja lypsyn aikana synnyttäneistä naisista juuri kirkottamisperinteen purkamiseen. Kertomukset korostavat positiivisina naisen työteliäisyyttä ja vahvuutta: synnyttäminen ei tehnyt naisesta heikkoa, saastaista ja töihin kykenemätöntä, vaan hyvä emäntä synnytti muiden töiden lomassa. Se ei tarkoita, että synnytykset olisivat järjestään olleet helpompia ja toipuminen nopeampaa kuin nykyään. Olennaista on, minkälaisia kertomuksia on haluttu kertoa eteenpäin. Toisenlaisista kokemuksista on vaiettu.

Synnytyskulttuurin muutokseen liittyi naisten kannalta positiivisia asioita - eihän pakkoeristys ja saastaisena pitäminen varsinaisesti ketään houkuta, vaikka toisaalta tarjosikin mahdollisuuden lepoon. Toisaalta työteliäisyyden ihanne asetti taas omat vaatimuksensa, ja oli varmasti fyysisesti kuormittavaa. Synnyttämiseen liittyvät fyysiset vaivat olivat yleisiä etenkin useamman lapsen synnyttäneillä.

En varmaan ole ainut, joka on nykyäänkin kuullut keskusteluissa viittauksia "entisajan naisiin", joiden työntäyteisiä arkirutiineja synnytys ei ikinä juuri hetkauttanut. Harvemmin samassa yhteydessä puhutaan siitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia työnteon ihanteesta/vaatimuksesta on ollut. Paitsi synnyttäjän fyysisen toipumisen ja synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden kannalta, myös vauvanhoitotavat ovat olleet aika erilaisia. Pienetkin vauvat on jätetty töiden ajaksi isompien sisarusten tai vanhusten hoitoon, tai yksin. Maitoa saatettiin juottaa lehmänsarvesta, ja lapsikuolleisuus oli korkea.

Nykyään tuskin kukaan joutuu tekemään yhtä raskasta työtä kuin agraari-Suomessa, ainakaan heti synnytyksen jälkeen. Kuitenkin samanlaisia ihanteita tuntuu elävän nykyäänkin, hieman eri muodoissa vain. Harva tietenkään paheksuu tai ihmettelee, jos vastasyntyneen kanssa haluaa olla pari-kolme viikkoa rauhassa. (Tosin jos tänä aikana jättää kaikki siivoamiset, ruoanlaitot ja muut tekemättä, niin saattaa tulla jo enemmän ihmettelyjä, ainakin joiltain tahoilta.) Jollain lailla olen itsekin sisäistänyt toiveen ja ajatuksen siitä, että paluu normaalielämään tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.

Enkä nyt tarkoita, että puoli vuotta pitäisi hengailla kotioloissa. Pitää vain miettiä, syntyvätkö ne tarpeet ja halut ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käsityksistä siitä, millaista elämä vauvan kanssa on, vai siitä, mikä on itselle missäkin tilanteessa paras tapa toimia. Ja tietysti jos joutuu viettämään päivät pitkät ainoana aikuisena, niin on aika ymmärrettävää, että aktiviteetteja tahtoo järjestää. Nykyään yleisin asetelma vauvan ja lastenhoidon suhteen on kyllä ehkä yksi huonoimmista, jonka voin kuvitella. Yksi aikuinen (lähes aina lapsen synnyttänyt naispuoleinen henkilö) on päävastuussa lapsen tai lapsien hoidosta, pääosan ajasta täysin yksin. Kaksi viidestä isyysvapaaseen oikeutetusta ei käytä lainkaan vapaita, ja vain kolmannes käyttää koko kolmen viikon isyysvapaan. Aika harvalla on asuinympäristössään tiivistä sosiaalista verkostoa. Ihmiset asuvat maalla, hajallaan lähiöissä tai muuten kaukana toisistaan. Ainakin Helsingissä asuminen on niin kallista, että useimpien on mahdotonta tehdä vapaata valintaa asuinpaikkansa suhteen. Käytännössä hyvin suuressa osassa lapsiperheistä arki pyörii yhden aikuisen ja lapsen/lasten muodostaman yksikön ympärillä. Toinen vaihtoehto on, että lapset ovat omissa yhteisöissään päivähoidossa ja aikuiset omissaan.

Ihanteellinen asetelma olisi minusta sellainen, jossa lapset ja aikuiset voisivat järjestää arkensa ja aikansa itse valitsemissaan yhteisöissä. Olisi esimerkiksi joukko samassa talossa tai muuten lähekkäin asuvia perheitä, jotka voisivat jakaa lastenhoitoa, ruoanlaittoa ja muita vastuita. Jokaisella säilyisi oma yksityisyytensä, mutta arjen pyörittäminen olisi yhteistä. Ehkä olen täysin kerettiläinen, mutta minusta on monin tavoin ongelmallista ja riskialtista, että yksi aikuinen (lähes aina äiti) pyörittää jatkuvasti koko showta. Sekä aikuisen henkisen ja fyysisen jaksamisen (etenkin, jos yksikään lapsista on tavallista vaativampi) että lasten sosiaalistumisen kannalta. Anna Wahlgren kirjoittaa Perhekirjassa minusta hyvin siitä, miten aikuisten ei pitäisi mennä osaksi lasten maailmaa vaan ottaa lapset mukaan osallistumaan aikuisten maailmaan, kaikkeen siihen mitä aikuiset kotona ja kodin ulkopuolella tekevät. Mutta mikä se kodin ulkopuolinen aikuisten maailma tässä yhteiskunnassa on työpaikkojen ulkopuolella? Se pitää itse luoda.

Synnytyksestä toipuminen

Neuvolan fysioterapeutti sanoi, ettei synnytyksestä palautumista voi nopeuttaa. Minun on vähän vaikea uskoa, ettei mitään olisi tehtävissä. On tietysti totta, että lantionpohjan palautumiseen menee joka tapauksessa jonkin aikaa. Vaikka mitään ompeleita ei olisi tarvittu, niin venyminen on synnytyksen aikana niin äärimmäistä (ja tietysti muutokset ovat alkaneet jo raskauden aikana), että palautuminen kestää. Pinnalliset vatsalihakset ovat eriytyneet raskausaikana kauas toisistaan ja syvät lihaksetkaan eivät välttämättä ole kovin hyvässä kunnossa. Sitten on tietysti kaikki mahdolliset ompeleet ja hermotuksen palautuminen. Mutta vaikka toipuminen varmasti on yksilöllistä, niin varmasti jotenkin voi itse edesauttaa sitä.

Kuten jokin aika sitten kirjoitin, minua ahdistaa tällä hetkellä enemmän mahdollinen synnytyksen jälkeinen toimintakyvyttömyys, joka tuli yllätyksenä ekan synnytyksen jälkeen, kuin itse synnytys. Olen metsästänyt tietoa siitä, miten lantionpohjan vaurioita voi raskaudessa ja synnytyksessä ehkäistä. Tietoa on löytynyt myös siitä, mitä synnytyksen jälkeen voi tehdä toipumisen edistämiseksi.

Spinning Babies Blog korostaa lepäämistä. Synnytyksen jälkeen tulisi viettää 5 päivää välttäen kaikenlaista ei aivan pakollista kävelyä, portaita ja kantamista. Ei ruoanlaittoa, siivoamista tai ulkoilua. Ensimmäiset kaksi viikkoa pitäisi myös ottaa rauhassa. Toisen viikon aikana tai loppuvaiheessa voi lähteä ensimmäistä kertaa kävelylle. Seuraavien viikkojen aikana aina siihen asti, kun vauva on kuusiviikkoinen: yksi pidempi visiitti viikossa kodin ulkopuolelle. Ei edelleenkään raskasta siivousta, imurointia, asioiden poimimista lattialta tai vauvaa painavampia kantamuksia. Vauvaa olisi parempi kantaa kantoliinassa kuin esimerkiksi turvakaukalossa. Tänä aikana on myös hyvä tehdä lantionpohjaa vahvistavia harjoituksia, kevyttä joogaa tai muuta pientä syvien lihasten jumppaa joka päivä, tai ainakin tähdätä siihen ja tehdä niin monena päivänä kuin muistaa ja jaksaa. Liian aikainen kuormitus tai pinnallisiin vatsalihaksiin kohdistuva treeni voi enemmänkin hidastaa toipumista kuin nopeuttaa sitä.

Kuulostaako hurjalta? No joo. Toisaalta tämä on myös aavistuksen lohdullista. Synnytyksen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa mitään. Tietysti itselläni ja monella muullakin varmasti on ollut etenkin ekan lapsen syntymän jälkeen tarve todistaa itselleen ja muille, ettei mikään varsinaisesti ole muuttunut. Viikon päästä synnytyksestä voi jo käydä ulkona, shoppailemassa, juhlissa... Ja tietysti onkin tärkeää pitää huolta myös omasta henkisestä jaksamisesta. Jos pää meinaa hajota kotona lepäillessä, niin parempi varmasti lähteä ulos. Mutta lepääminen on myös ok, ja lantionpohjan kuormituksen vähentäminen minimiin voi tosiaan olla  eduksi. Ei ainakaan pitäisi olla mikään kunnia-asia näyttää, että minä kyllä pystyn ja jaksan ja ei tässä mitään.

Sitten on tietysti se, miten hyvin vaikka yksinhuoltajana tai useamman lapsen kanssa pystyy ottamaan rennosti. Jos ei kertakaikkiaan ole mahdollista saada auttavia käsiä ensi päivien ja viikkojen ajaksi, niin sitten ei ole. Silloin ei ole juuri vaihtoehtoja kuin jaksaa ja levätä sen verran kuin on mahdolllista. Toisaalta ehkä sitä apua voisi olla saatavilla, jos sitä oikeasti hyväksyisi ja yrittäisi järjestää - jos oman lepäämisen ja toipumisen priorisoi korkealle eikä ajattelisikaan hoitavansa kaiken itse. Olla siis terveen itsekäs.

Lantionpohjan kunto ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Minua jaksaa ärsyttää, miten siitä puhutaan lähinnä jonain seksielämän piristäjänä. Totuushan on, että aika moni ei synnytyksen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina jaksa olla kovin kiinnostunut silloisesta tai edes tulevasta seksielämästään. Ja lisäksi seksistä voi täysin nauttia, vaikkei lantionpohja olisi missään huippukunnossa. Joten seksi on ainakin synnytyksen jälkeen aika huono motivaation lähde. Heikko lantionpohja ja muut syvät lihakset ovat kuitenkin tärkeä syy selkäkipujen ja liitoskipujen taustalla, tai virtsankarkailun. Heikot syvät  lihakset ovat riski varsinkin selän satuttamiselle esim. nostaessa vauvaa tai äkillisissä liikkeissä. Lantionpohjan hermotukseen on saattanut tulla synnytyksessä vaurioita, ja lihasten harjoittaminen auttaa hermovaurioiden korjaantumisessa. Etenkin jos suunnittelee joskus tulevaisuudessa haluavansa useampia lapsia, niin lantionpohja kannattaa raskauksien välillä treenata kuntoon. Muuten seuraavassa raskaudessa voi tulla eteen uusia tai entistä pahempia ongelmia.

Tämän voisi allekirjoittaa nimimerkillä "kokemusta on"... Yksi harhaluulo on, että lantionpohja ja syvät lihakset palautuvat itsekseen. No ehkä nuoret parikymppiset (toisin kuin me vanhat parikymppiset) hyväkuntoiset ensisynnyttäjät ovat paremmassa asemassa. Varmasti on perinnöllisiä taipumuksia, ikään, raskauteen ja synnytykseen ja fyysiseen kuntoon liittyviä tekijöitä, joiden ansiosta jotkut todella toipuvat kuin itsestään. Toisaalta monesti halu jaksaa ja pystyä sumentaa hieman sitä oman kehon kuuntelua, jos se nyt ylipäänsä on (ollut) kovin hyvin hanskassa. Jos vauvajumpan ohjaaja sanoo, että tehkää omien tuntemuksien mukaan, niin puolet tekee niin paljon ja kovaa kuin vain suinkin jaksavat...