Synnytyksen jälkeen olen tajunnut, miten paljon toiseen synnytykseen valmistautumisessa oli ensimmäisestä synnytyksestä toipumista. Olin raskausaikana valmistautunut huolella ja perusteellisesti - mutta ennen kaikkea olin valmistautunut käymään läpi esikoisen synnytyksen toistamiseen. Uskoin täysin kokevani samalla lailla etenevän synnytyksen, hieman nopeutettuna ehkä, mutta en sellaisena kiitorataversiona, joka siitä lopulta tuli.
Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.
Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.
Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kivunlievitys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kivunlievitys. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
maanantai 19. joulukuuta 2011
Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona
Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Kotisynnytyskassi
Näihin aikoihin monet alkavat pakata sairaalakassia. Minä olen alkanut koota tarvikkeita kotisynnytystä varten. En tosin kassiin, vaan isoon muovilaatikkoon. Tavaraa on luonnollisesti vähän enemmän, mutta ei loppujen lopuksi kovin paljoa.
Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).
Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.
Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.
Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:
X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten
Mahdollisesti muuta tarvittavaa:
X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa
Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).
Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.
Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.
Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:
X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten
Mahdollisesti muuta tarvittavaa:
X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa
Erona sairaalasynnytykseen valmistautumiseen on omalta kannaltani lähinnä se, että kotiin täytyy hankkia ja laittaa valmiiksi kaikki ensipäivien hoitotarvikkeet, jotka sairaalan lapsivuodeosastolta löytyvät. (Tosin kävelymatkan päässä on vuorokauden ympäri auki oleva Alepa, joten mitään valtavaa hätää ei pääse tulemaan.) Lisäksi tarvitaan roskapusseja sekä pyyhkeitä ym. suojaamaan huonekaluja ja tavaroita likaantumiselta. Kivunlievitykseen pitää panostaa, koska käytettävissä ei ole lääkkeellisiä menetelmiä. Mutta muuten tässä ei mitään ihmeempiä hankintoja ole tarvinnut tehdä.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
keskiviikko 28. syyskuuta 2011
Synnytyskirja-ale
Vielä pari päivää syyskuun loppuun saakka on Bebesillä ale -15% kaikista synnytysaiheisista kirjoista verkkokaupassa ja myymälässä. Pari suomenkielistä kirjaa löytyy ja ainakin verkkokaupasta on saatavilla hyviä klassikoita. Sheila Kitzingerin kirjat ovat olleet hyviä lukukokemuksia aktiivisesta synnyttämisestä, ja löytyy tuolta ihan ensimmäisiä klassikoitakin kuten Leboyerin Birth Without Violence ja Lamaze-synnytysopas. Jos raskaus ei ole toiveissa (tai vaikka olisikin), niin saatavilla on Taking Charge of your Fertility -opus, joka on aivan mahtava teos luonnonmukaisesta ehkäisystä ja auttaa ylipäänsä ymmärtämään naisruumiin toimintaa. Suosittelen! Kampissa on muuten loppuviikon alepäivät, joten muitakin tarjouksia löytyy.
Noniin lopetan mainoksen tähän. Asioin Bebesissä aina vähän hammasta kiristellen, koska siellä on niin kallista, mutta se on Helsingissä ainoa hyvällä paikalla sijaitseva äitiysvaatekauppa. Jos on ollut pakko nopeasti hankkia joku imetysasia, niin olen tottunut käymään siellä. Nyt pitäisi kysyäkin sieltä synnytysaltaasta. Haluan ehdottomasti ammeen käyttööni synnytyksessä, mutta en vielä ole päättänyt, millaisen ja olisiko se paras ostaa, vuokrata, lainata vai mitä.
Noniin lopetan mainoksen tähän. Asioin Bebesissä aina vähän hammasta kiristellen, koska siellä on niin kallista, mutta se on Helsingissä ainoa hyvällä paikalla sijaitseva äitiysvaatekauppa. Jos on ollut pakko nopeasti hankkia joku imetysasia, niin olen tottunut käymään siellä. Nyt pitäisi kysyäkin sieltä synnytysaltaasta. Haluan ehdottomasti ammeen käyttööni synnytyksessä, mutta en vielä ole päättänyt, millaisen ja olisiko se paras ostaa, vuokrata, lainata vai mitä.
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
Miten turvallista on synnyttää kotona?
Sairaala on turvallisin paikka synnyttää, ja vielä parempi, jos vastasyntyneiden tehohoito on heti saatavilla. Suunnilleen tällaisia ensiajatuksia mielessäni liittyi synnyttämiseen ekan raskauden alkuvaiheessa. Turvallisuus on tietysti tärkeää - tuskin synnytyskään menee kovin hyvin, jos sen aikana pitää pelätä vauvan tai oman turvallisuuden puolesta. Kuitenkin mitä enemmän otan asioista selvää, sitä enemmän näen juuri sairaalasynnytykseen liittyviä riskejä ja kotisynnytys alkaa vaikuttaa omalla kohdallani paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta.
Tässä kohtaa täytyy huomioida muutamia taustatekijöiltä. Meiltä on synnytyssairaalaan matkaa vain parisen kilometriä. Edellinen raskaus ja synnytys sujuivat ilman komplikaatioita, ja kotisynnytykseen päätyminen vaatii tälläkin kertaa, että raskaus sujuu normaalisti. Riskiraskaudet ovat asia erikseen. Tästä olen koonnut vähän enemmän asiaa tuonne blogin kotisynnytys-välilehdelle. Kotona synnyttäminen tuntuu ajatuksena meille sopivalta, se ei ole mikään ulkopuolelta tuleva pakko vaan suunniteltu synnytystapa, jossa on läsnä koulutettu ja kokenut kätilö. Suunnittelematon kotisynnytys, jossa lapsi syntyy kotona, koska sairaalaan ei ehditä tms. on aivan eri asia kuin raskauden aikana valmisteltu ja suunniteltu kotisynnytys.
Synnytykseen, turvallisuuteen ja riskeihin liittyy voimakkaita kulttuurisia käsityksiä siitä, että synnyttäminen on lähtökohtaisesti aina vaarallinen tapahtuma, jossa voi tapahtua milloin vain mitä tahansa yllättävää. Tällä logiikalla on tärkeää, että hätäsektio- ja tehohoitomahdollisuus on joka hetki saatavilla. Tai ainakin sairaalatekniikan ajatellaan automaattisesti lisäävän turvallisuutta. Miksi tämä sitten on minusta vääränlainen ajattelutapa?
Ensinnäkin on äärimmäisen epätodennäköistä, että vauvalla olisi jokin sellainen sairaus tai vamma, joka tulisi ilmi vasta lapsen synnyttyä (olettaen, että raskauden aikaiset ultratutkimukset on tehty eikä ole muutenkaan mitään epäilyä mistään poikkeavasta raskauden aikana) JA joka vaatisi minuuteista kiinni olevaa tehohoitoa. Meiltä pääsee tarvittaessa hyvin nopeasti ambulanssilla sairaalaan.
Toiseksi, (etenkin kun takana on yksi normaali alatiesynnytys) synnytyksen aikana ei käytännössä tapahdu mitään niin yllättävää, että hätäsektio olisi toteutettava aivan puun takaa ilman mitään ennakkovaroitusmerkkejä. Hätäsektio on siis eri asia kuin kiireellinen sektio (päivystyssektio). Hätäsektiossa vauva on saatava ulos heti, minuuteissa, kun taas kiireellisessä sektiossa vauva syntyy 30-60 minuuttia leikkauspäätöksen tekemisestä. Kotisynnytyksessä kätilö on koko ajan paikalla, ja jos ilmenee mitään merkkejä siitä, että synnytykseen tarvitaan jotain lääketieteellistä puuttumista, sairaalaan pääsee hyvin nopeasti.
Kotisynnytyksessä on itse asiassa monia tekijöitä, jotka tekevät siitä tavalliselle uudelleensynnyttäjälle hyvin turvallisen synnytystapavaihtoehdon. Paikalla on koko ajan kätilö, mahdollisesti kaksi. Sairaalassa yhden kätilön ei ole yleensä mahdollista seurata yhden synnyttäjän ja vauvan vointia niin keskittyneesti kuin kotona. Kätilö tietää etukäteen, mitä valmiuksia minulla on ja mitä voi ehdottaa, esimerkiksi erilaisia synnytyksen edistymiseen vaikuttavia asentoja, miten minua voi auttaa rentoutumaan, miten ottaa huomioon lantioni fysiologia jne. Kätilö voi siis toiminnallaan aktiivisesti edistää synnytyksen etenemistä ja toisaalta huomata mahdolliset merkit siitä, että jotain saattaa olla menossa pieleen.
Sairaalasynnytyksessä on mahdollisuudet lääketieteelliseen kivunlievitykseen. Kotona ei ole (lisää aiheesta esim. postauksessa Kivuton synnytys?). Tämä ei ole pelkästään rajoittava tekijä. Esimerkiksi epiduraali lisää synnytyksen etenemiseen liittyviä riskejä, jotka voivat vaatia esimerkiksi imukuppiulosauttoa tai sektiota. Verenpaine voi laskea (laitetaan suolaliuostippa käteen), vauvan sydänäänet voivat heikentyä (vaaditaan jatkuvaa elektronista seurantaa), supistukset voivat lakata (oksitosiinitippa), lantionpohjan lihasten toimintakyky katoaa (vauva voi joutua lantiossa virheasentoon). En ole lainkaan sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi ottaa epiduraalia! Sen hyödyt voivat hyvinkin ylittää mahdolliset haitat. Yritän sanoa, että lääketieteellinen puuttuminen synnytykseen aiheuttaa sen, että synnytys vaatii sairaalaseurantaa ja todennäköisemmin lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ilman puudutteita ja voimakkaita kipulääkkeitä ei ole ainakaan niiden aiheuttamia riskejä vauvan voinnin äkillisestä heikentymisestä tai synnytyksen pysähtymisestä. Monet synnytykseen mielikuvissa liitetyt riskit liittyväkin siis lähinnä lääketieteellisesti hoidettuun synnytykseen. (Jos joku nyt ihmettelee, että miten ihmeessä aion selvitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä, niin lisää aiheesta täällä.)
Ehkä tärkein turvallisuustekijä on kuitenkin se, että kotisynnytys on oma valintani ja se lisää omaa turvallisuudentunnettani. Minulla on oma henkilökohtainen kätilö ja olen tutussa ympäristössä. Joillekin muille kotisynnytys herättäisi huolia ja pelkoja, ja silloin se ei tietenkään ole hyvä valinta. Koettu turvallisuus ei ole yksinomaan fiilisjuttu, vaan sillä on myös vaikutusta synnytyksen etenemiseen. Moni on esimerkiksi kokenut, miten hyvin alkaneet supistukset laantuvat sairaalaan saapuessa. Se ei ole mikään Murphyn laki, vaan johtuu tunteiden vaikutuksesta ihmisen hormonitoimintaan. Hormonit säätelevät synnytystä, ja jännitys, varuillaanolo ja pelko todella voivat pysäyttää avautumisvaiheen etenemisen tai hidastaa sitä. Tämä taas lisää lääketieteellisen puuttumisen tarvetta.
Parhaimmillaan kotisynnytys tarjoaa hyvät puitteet synnytyksen etenemiselle niin kuin sen kuuluukin edetä. Minä pysyn rentona ja rauhallisena, jolloin vauva saa hyvin happea ja pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa. Synnytykseen vaikuttavat hormonit toimivat niin kuin pitää ja pitävät supistukset käynnissä eikä synnytys pitkity. Pärjään saamani tuen ansiosta kivun kanssa niin ettei siitä tule sietämätöntä, enkä siksi tarvitse järeitä sairaalan kivunlievityskeinoja.
Ei ole kiinni yksinomaan tuurista, että synnytys menee hyvin ja ilman komplikaatioita. Synnytyksen kulkuun voi vaikuttaa. Sen tiedostaminen ei ole sama asia kuin luulo siitä, että kaikkeen voisi vaikuttaa. Lisäksi kaikki ei ole synnyttäjän hallittavissa, vaan muilla synnytykseen osallistuvilla on paljon merkitystä. En vapaaehtoisesti synnyttäisi yksin kotona ilman kätilön apua ja etukäteissuunnittelua. Minulle on myös tärkeää, että sairaala on tarvittaessa hyvin lähellä, jolloin sinne ehditään nopeastikin. Sairaalaan päätyminen on mahdollista, eikä se tarkoita epäonnistumista.
Sairaalasynnytykseen ja suunnitelma Beehen liittyen varasin ajan Haikaranpesän synnytyskeskusteluun, joka on parin viikon kuluttua. Saa nähdä, tuleeko siitä parempi kokemus kuin synnytyspelkopolista, ainakaan sieltä en anna kenenkään heittää minua ulos... En nyt sitten tiedä, olisiko Haikaranpesään mahdollista päästä vielä erikseen keskustelemaan synnytystoiveista, jos se tuntuu vielä tarpeelliselta. Luulen vain, että voin hyvin käyttää ajan pelkästään edellisen synnytyksen läpikäymiseen ja sitä koskeviin kysymyksiin. Haluaisin, että osastolla olisi hyvät paperit myös siitä, mitä toivoisin seuraavaan synnytykseen osallistuvilta kätilöiltä. Ehkä pitää varalta koettaa kirjoittaa synnytystoivelista hyvin jo etukäteen.
Tässä kohtaa täytyy huomioida muutamia taustatekijöiltä. Meiltä on synnytyssairaalaan matkaa vain parisen kilometriä. Edellinen raskaus ja synnytys sujuivat ilman komplikaatioita, ja kotisynnytykseen päätyminen vaatii tälläkin kertaa, että raskaus sujuu normaalisti. Riskiraskaudet ovat asia erikseen. Tästä olen koonnut vähän enemmän asiaa tuonne blogin kotisynnytys-välilehdelle. Kotona synnyttäminen tuntuu ajatuksena meille sopivalta, se ei ole mikään ulkopuolelta tuleva pakko vaan suunniteltu synnytystapa, jossa on läsnä koulutettu ja kokenut kätilö. Suunnittelematon kotisynnytys, jossa lapsi syntyy kotona, koska sairaalaan ei ehditä tms. on aivan eri asia kuin raskauden aikana valmisteltu ja suunniteltu kotisynnytys.
Synnytykseen, turvallisuuteen ja riskeihin liittyy voimakkaita kulttuurisia käsityksiä siitä, että synnyttäminen on lähtökohtaisesti aina vaarallinen tapahtuma, jossa voi tapahtua milloin vain mitä tahansa yllättävää. Tällä logiikalla on tärkeää, että hätäsektio- ja tehohoitomahdollisuus on joka hetki saatavilla. Tai ainakin sairaalatekniikan ajatellaan automaattisesti lisäävän turvallisuutta. Miksi tämä sitten on minusta vääränlainen ajattelutapa?
Ensinnäkin on äärimmäisen epätodennäköistä, että vauvalla olisi jokin sellainen sairaus tai vamma, joka tulisi ilmi vasta lapsen synnyttyä (olettaen, että raskauden aikaiset ultratutkimukset on tehty eikä ole muutenkaan mitään epäilyä mistään poikkeavasta raskauden aikana) JA joka vaatisi minuuteista kiinni olevaa tehohoitoa. Meiltä pääsee tarvittaessa hyvin nopeasti ambulanssilla sairaalaan.
Toiseksi, (etenkin kun takana on yksi normaali alatiesynnytys) synnytyksen aikana ei käytännössä tapahdu mitään niin yllättävää, että hätäsektio olisi toteutettava aivan puun takaa ilman mitään ennakkovaroitusmerkkejä. Hätäsektio on siis eri asia kuin kiireellinen sektio (päivystyssektio). Hätäsektiossa vauva on saatava ulos heti, minuuteissa, kun taas kiireellisessä sektiossa vauva syntyy 30-60 minuuttia leikkauspäätöksen tekemisestä. Kotisynnytyksessä kätilö on koko ajan paikalla, ja jos ilmenee mitään merkkejä siitä, että synnytykseen tarvitaan jotain lääketieteellistä puuttumista, sairaalaan pääsee hyvin nopeasti.
Kotisynnytyksessä on itse asiassa monia tekijöitä, jotka tekevät siitä tavalliselle uudelleensynnyttäjälle hyvin turvallisen synnytystapavaihtoehdon. Paikalla on koko ajan kätilö, mahdollisesti kaksi. Sairaalassa yhden kätilön ei ole yleensä mahdollista seurata yhden synnyttäjän ja vauvan vointia niin keskittyneesti kuin kotona. Kätilö tietää etukäteen, mitä valmiuksia minulla on ja mitä voi ehdottaa, esimerkiksi erilaisia synnytyksen edistymiseen vaikuttavia asentoja, miten minua voi auttaa rentoutumaan, miten ottaa huomioon lantioni fysiologia jne. Kätilö voi siis toiminnallaan aktiivisesti edistää synnytyksen etenemistä ja toisaalta huomata mahdolliset merkit siitä, että jotain saattaa olla menossa pieleen.
Sairaalasynnytyksessä on mahdollisuudet lääketieteelliseen kivunlievitykseen. Kotona ei ole (lisää aiheesta esim. postauksessa Kivuton synnytys?). Tämä ei ole pelkästään rajoittava tekijä. Esimerkiksi epiduraali lisää synnytyksen etenemiseen liittyviä riskejä, jotka voivat vaatia esimerkiksi imukuppiulosauttoa tai sektiota. Verenpaine voi laskea (laitetaan suolaliuostippa käteen), vauvan sydänäänet voivat heikentyä (vaaditaan jatkuvaa elektronista seurantaa), supistukset voivat lakata (oksitosiinitippa), lantionpohjan lihasten toimintakyky katoaa (vauva voi joutua lantiossa virheasentoon). En ole lainkaan sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi ottaa epiduraalia! Sen hyödyt voivat hyvinkin ylittää mahdolliset haitat. Yritän sanoa, että lääketieteellinen puuttuminen synnytykseen aiheuttaa sen, että synnytys vaatii sairaalaseurantaa ja todennäköisemmin lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ilman puudutteita ja voimakkaita kipulääkkeitä ei ole ainakaan niiden aiheuttamia riskejä vauvan voinnin äkillisestä heikentymisestä tai synnytyksen pysähtymisestä. Monet synnytykseen mielikuvissa liitetyt riskit liittyväkin siis lähinnä lääketieteellisesti hoidettuun synnytykseen. (Jos joku nyt ihmettelee, että miten ihmeessä aion selvitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä, niin lisää aiheesta täällä.)
Ehkä tärkein turvallisuustekijä on kuitenkin se, että kotisynnytys on oma valintani ja se lisää omaa turvallisuudentunnettani. Minulla on oma henkilökohtainen kätilö ja olen tutussa ympäristössä. Joillekin muille kotisynnytys herättäisi huolia ja pelkoja, ja silloin se ei tietenkään ole hyvä valinta. Koettu turvallisuus ei ole yksinomaan fiilisjuttu, vaan sillä on myös vaikutusta synnytyksen etenemiseen. Moni on esimerkiksi kokenut, miten hyvin alkaneet supistukset laantuvat sairaalaan saapuessa. Se ei ole mikään Murphyn laki, vaan johtuu tunteiden vaikutuksesta ihmisen hormonitoimintaan. Hormonit säätelevät synnytystä, ja jännitys, varuillaanolo ja pelko todella voivat pysäyttää avautumisvaiheen etenemisen tai hidastaa sitä. Tämä taas lisää lääketieteellisen puuttumisen tarvetta.
Parhaimmillaan kotisynnytys tarjoaa hyvät puitteet synnytyksen etenemiselle niin kuin sen kuuluukin edetä. Minä pysyn rentona ja rauhallisena, jolloin vauva saa hyvin happea ja pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa. Synnytykseen vaikuttavat hormonit toimivat niin kuin pitää ja pitävät supistukset käynnissä eikä synnytys pitkity. Pärjään saamani tuen ansiosta kivun kanssa niin ettei siitä tule sietämätöntä, enkä siksi tarvitse järeitä sairaalan kivunlievityskeinoja.
Ei ole kiinni yksinomaan tuurista, että synnytys menee hyvin ja ilman komplikaatioita. Synnytyksen kulkuun voi vaikuttaa. Sen tiedostaminen ei ole sama asia kuin luulo siitä, että kaikkeen voisi vaikuttaa. Lisäksi kaikki ei ole synnyttäjän hallittavissa, vaan muilla synnytykseen osallistuvilla on paljon merkitystä. En vapaaehtoisesti synnyttäisi yksin kotona ilman kätilön apua ja etukäteissuunnittelua. Minulle on myös tärkeää, että sairaala on tarvittaessa hyvin lähellä, jolloin sinne ehditään nopeastikin. Sairaalaan päätyminen on mahdollista, eikä se tarkoita epäonnistumista.
Sairaalasynnytykseen ja suunnitelma Beehen liittyen varasin ajan Haikaranpesän synnytyskeskusteluun, joka on parin viikon kuluttua. Saa nähdä, tuleeko siitä parempi kokemus kuin synnytyspelkopolista, ainakaan sieltä en anna kenenkään heittää minua ulos... En nyt sitten tiedä, olisiko Haikaranpesään mahdollista päästä vielä erikseen keskustelemaan synnytystoiveista, jos se tuntuu vielä tarpeelliselta. Luulen vain, että voin hyvin käyttää ajan pelkästään edellisen synnytyksen läpikäymiseen ja sitä koskeviin kysymyksiin. Haluaisin, että osastolla olisi hyvät paperit myös siitä, mitä toivoisin seuraavaan synnytykseen osallistuvilta kätilöiltä. Ehkä pitää varalta koettaa kirjoittaa synnytystoivelista hyvin jo etukäteen.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
Lääkkeetön kivunlievitys synnytyksessä
Muitakin varmaan kiinnostaa, miten tehokkaita lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät synnytyksessä ovat ja mihin niiden teho perustuu. Löysin artikkelin, jossa tarkastellaan menetelmistä tehtyjä tutkimuksia ja erityisesti sitä, miten tehokkaiksi erilaiset lääkkeettömät kivunlievitystavat on koettu synnytyskivun lieventämisessä ja positiivisen synnytyskokemuksen kannalta.
Klikkaamalla allaolevaa kuvaa pitäisi avautua suomentamani taulukko, josta näkyy eri kivunlievitystapojen oletetut vaikutustavat.
Tutkimusaineiston perusteella tehokkaimpia lääkkeettömiä tapoja lievittää kivun kokemusta synnytyksessä ovat järjestyksessä: läpi synnytyksen jatkuva emotionaalinen tuki, synnytysamme, aquarakkulat sekä liike ja optimaaliset asennot. Akupunktio, hypnoosi, TENS ja hieronta vaikuttavat myös lievittävän kipua, mutta niiden tehokkuuden osoittaminen vaatii lisää tutkimuksia. Aromaterapia, lämpö- ja kylmäpakkaukset, synnytysvalmennus, tietoinen hengitys ja rentoutuminen sekä musiikki ovat tehokkuudeltaan kiistanalaisia, sillä menetelmiä ei ole tutkittu tarpeeksi tai niistä saadut tulokset ovat vaihtelevia.
Vasemmanpuoleisimman sarakkeen alimmassa laatikossa pitäisi muuten mieluummin lukea rytmittää hengitystä ja liikettä - kuvaan eksynyt muotoilu on harvinaisen epäselvä.
Koetan ehtiessäni vielä myöhemmin tarkentaa eri menetelmien käyttötapoja. Kiinnostavaa artikkelissa oli esimerkiksi se, että emotionaalinen tuki oli kaikista tehokkain menetelmä, ja se koettiin tehokkaimmaksi silloin, kun sen tarjoaja oli yksinomaan yhden synnyttäjän tukemiseen keskittynyt henkilö, ei sairaalan hoitovastuussa olevaa henkilökuntaa ja muu kuin synnyttäjän kumppani tai lapsen isä. (Kumppanin tarjoamaa tukea ei aineistossa tutkittu.) Tukihenkilön tehtäviin kuuluu jatkuva läsnäolo, emotionaalinen tuki (kannustus, rohkaisu ja neuvonta), fyysinen huolenpito (erilaisten lääkkettömien kivunlievitysmenetelmien käyttö ja avustaminen), synnyttäjän toiveiden kuuntelu ja tiedonvälitys henkilökunnan ja synnyttäjän välillä. Ehkä ei olekaan kovin yllättävää, että tukihenkilön tai doulan läsnäolo koettiin tehokkaaksi. Koska lääkkeettömillä menetelmillä ei ole tarkoituskaan saada kipua kokonaan pois vaan tehdä siitä siedettävää, psykologiset tekijät korostuvat ja puhtaasti teknisillä seikoilla ei ole niin paljon vaikutusta.
Huomenna on käynti Kätilöopiston synnytyspelkopolilla. Pitäisi varmaan koota listaa mielessä liikkuvista asioista, muuten kuitenkin unohtuu kysyä jotain tärkeää.
Klikkaamalla allaolevaa kuvaa pitäisi avautua suomentamani taulukko, josta näkyy eri kivunlievitystapojen oletetut vaikutustavat.
 |
| Alkuper. lähde: Simkin, P. & Bolding, A.: Update on Nonpharmalogic Approaches to Relieve Labor Pain and Prevent Suffering. Journal of Midwifery & Women's Health. Vol. 49 nro 6. 489-504. 2004. |
Vasemmanpuoleisimman sarakkeen alimmassa laatikossa pitäisi muuten mieluummin lukea rytmittää hengitystä ja liikettä - kuvaan eksynyt muotoilu on harvinaisen epäselvä.
Koetan ehtiessäni vielä myöhemmin tarkentaa eri menetelmien käyttötapoja. Kiinnostavaa artikkelissa oli esimerkiksi se, että emotionaalinen tuki oli kaikista tehokkain menetelmä, ja se koettiin tehokkaimmaksi silloin, kun sen tarjoaja oli yksinomaan yhden synnyttäjän tukemiseen keskittynyt henkilö, ei sairaalan hoitovastuussa olevaa henkilökuntaa ja muu kuin synnyttäjän kumppani tai lapsen isä. (Kumppanin tarjoamaa tukea ei aineistossa tutkittu.) Tukihenkilön tehtäviin kuuluu jatkuva läsnäolo, emotionaalinen tuki (kannustus, rohkaisu ja neuvonta), fyysinen huolenpito (erilaisten lääkkettömien kivunlievitysmenetelmien käyttö ja avustaminen), synnyttäjän toiveiden kuuntelu ja tiedonvälitys henkilökunnan ja synnyttäjän välillä. Ehkä ei olekaan kovin yllättävää, että tukihenkilön tai doulan läsnäolo koettiin tehokkaaksi. Koska lääkkeettömillä menetelmillä ei ole tarkoituskaan saada kipua kokonaan pois vaan tehdä siitä siedettävää, psykologiset tekijät korostuvat ja puhtaasti teknisillä seikoilla ei ole niin paljon vaikutusta.
Huomenna on käynti Kätilöopiston synnytyspelkopolilla. Pitäisi varmaan koota listaa mielessä liikkuvista asioista, muuten kuitenkin unohtuu kysyä jotain tärkeää.
tiistai 30. elokuuta 2011
Kivuton synnytys?
Synnyttäminen täysin ilman kipua on houkutteleva ajatus. Tuleva synnyttäjä saa kuulla ja lukea, miten synnytyskipu on pahinta mahdollista kipua, jota ei voi verrata mihinkään ja jonka veroista muutoin harva elämässään kokee. Ei kai kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti kieltäydy kivunlievityksestä?
Kotisynnytyksessä ei ole käytettävissä sairaaloiden tarjoamaa lääkkeellistä kivunlievitystä kuten epiduraalia tai opiaatteja. En silti kuvittele olevani mikään supersynnyttäjä, joka selviää ilman mitään kivunlievitystä - todellakaan! Kipu on monimutkainen juttu ja synnytyskipu vielä monimutkaisempi. Pari yleisesti toistuvaa väitettä on auttanut minua pääsemään paremmin sisälle siihen, mistä kaikesta kivussa on kyse.
1. ”Synnytyskipua pitää lievittää niin kuin mitä tahansa muuta kovaa kipua eli mieluiten poistaa se kokonaan.”
Kipu ei jalosta ketään. Synnytyskipu ei ole mikään poikkeus. Kipua pitää hoitaa - mutta mitä kivun hoitaminen oikeastaan tarkoittaa? Jos menen polvileikkaukseen, on selvää, että haluan kivun kokonaan pois ja nykylääketieteen avulla se onnistuukin melkoisen hyvin, eikä täysi puudutus vaikuta leikkauksen etenemiseen. Vammasta tai leikkauksesta aiheutuva kipu on syytäkin lievittää täysin, koska lievityksestä on pelkästään hyötyä verrattuna kivun hoitamatta jättämiseen. Ihmiset osaavat kyllä yleensä antaa vahingoittuneen kehonosan levätä ja parantua ilman massiivista kipuakin. Synnytyskipu on kuitenkin erilaista kipua kuin vaikka murtuneen jalan kipu. Synnytys on kehon normaali prosessi, jossa kipu liittyy kohtulihaksen toimintaan kohdunsuun avautuessa ja työntäessä vauvaa ulos maailmaan. Supistuskipu saa oman mielihyvä- ja kivunlievityshormonitoiminnan liikkeelle, ja samalla hormonieritys edistää synnytystä. Parhaat kivunlievitystavat helpottavat kipua, mutta eivät häiritse synnytyksen etenemistä.
Tehokkaimmat synnytyskivun lievitystavat kuten epiduraali- ja spinaalipuudutus vievät kivun yleensä kokonaan pois, mutta ne voivat myös olla liiallisia ja vaikuttaa negatiivisesti synnytyksen kulkuun. Kipua ei tunnu, mutta supistukset voivat heikentyä, verenpaine laskea ja virtsaaminen vaikeutua. Lantionpohjan lihasten kyky ohjata vauvaa optimaaliseen asentoon heikentyy, jolloin vauva voi jäädä virheasentoon tai kokonaan jumiin. Puudutteiden ongelmiin on hoitokeinoja: oksitosiinitippa tehostamaan supistuksia, katetrointi, vauvan ja synnyttäjän voinnin elektroninen valvonta, ponnistuksen avustaminen imukupilla (ja joissain tapauksissa kiireellinen/hätäsektio). Vauva saadaan kyllä ulos, mutta usein tarvitaan enemmän toimenpiteitä ja ompeleita. Puudutteilla on paikkansa - ekassa synnytyksessä epiduraali tuli todella tarpeeseen - eikä kaikissa tapauksissa esiinny mitään haittavaikutuksia. Ihanteellisinta minusta kuitenkin olisi, jos synnytystä hoidettaisiin niin, ettei näihin kovempiin keinoihin tarvitsisi turvautua.
2. ”Kipu on aina kamalaa kärsimystä.”
Vaikka ihmisten sanotaan ”kärsivän kivusta”, niin kipu ja kärsimys ovat eri asioita. Olen törmännyt sellaiseenkin määritelmään, että kipu on fyysinen ja kärsimys emotionaalinen tuntemus. Ihminen voi kärsiä tuntematta kipua - ja myös tuntea kipua ilman kärsimystä. Kivusta tekee kärsimystä pelko, yksinäisyys, turvattomuus, ahdistus, välinpitämätön kohtelu ja tunne siitä, että on menettänyt täysin tilanteen hallinnan.
Kivun hoito synnytyksessä on minusta lähtökohtaisesti eri asia kuin kivun poistaminen kokonaan. En todellakaan vähättele fyysisen supistuskivun voimakkuutta yhden hyvin kivuliaan synnytyksen kokeneena, mutta kipua voidaan hoitaa tavoilla, jotka pitävät sen siedettävissä rajoissa. Lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät voivat olla tarpeeksi tehokkaita. Ne eivät vie kipua pois, mutta ne voivat olla juuri riittäviä, jottei kipu muutu kärsimykseksi. Eikä lääkkeettömistä menetelmistä tule haitallisia sivuvaikutuksia. Synnytys pääsee etenemään, supistukset vievät synnytystä kohti syntymää, kun vauva pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa.
Kipu ei tietenkään saa olla sietokyvyn ylittävää. Jos kivulta ei pysty yhtään rentoutumaan, hengittämään ja koko maailma tuntuu kaatuvan, synnytyskin etenee varmasti paremmin, kun kipu on saatu kuriin vaikka epiduraalin avulla. Hyvä synnytyskokemus ei läheskään aina riipu yksinomaan tehtyjen toimenpiteiden määrästä, vaan psyykkisistä tekijöistä, kuten siitä miten hyvin tilanne tuntuu olevan synnyttäjän hallinnassa. Synnytyskokemus voi olla positiivinen, vaikka se olisi päätynyt imukuppiin ja repeämiin. Silti toivon ainakin omalla kohdallani, että puuttumiselta synnytyksen kulkuun voitaisiin välttyä.
Lääkkeettömien kivunlievitystapojen ongelma on lähinnä se, että ne vaativat valmistautumista. Rentoutuminen ja hengittäminen supistuksen aikana on helpommin sanottu kuin tehty. Tietoinen lihasten rentouttaminen vaatii ainakin minulta paljon harjoittelua, samoin äänenkäyttö vaatii totuttelua. Erilaisiin synnytystä helpottaviin asentoihin on hankala hakeutua, jos ne eivät ole ennalta tuttuja eikä kukaan niihin synnytyksen aikana ohjaa. Asentoharjoitukset ovat tehokkaimmillaan jo raskauden aikana, jotta vauva olisi hyvässä tarjonnassa heti synnytyksen alussa. Suihku yleensä on synnytyksessä saatavilla, mutta usein tehokkaampi synnytysamme ei ole kaikkien käytössä, ellei sitä ole älynnyt toivoa tai hankkia. TENS-laite pitää vuokrata tai hankkia itse ennen synnytystä. Valmistautumatta etukäteen käytössä on melkoisen rajattu määrä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Tietysti jos synnytys on lyhyt, niin vähemmälläkin saattaa pärjätä hyvin.
On mielenkiintoista, että niin suurella osalla ihmisistä (jotka eivät edes ole itse synnyttäneet) on sellainen käsitys, että synnyttäminen on äärimmäisen kivuliasta ja riskialtista. Minusta on huono lähtökohta, jos odottaa synnytyksen aikana kokevansa pahinta mahdollista kipua. Silloin sitä oikein psyykkaa itseään siihen, että kipu tulee olemaan hirveää. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän uskon, ettei synnytyskipu automaattisesti ole niin hirvittävää kipua, ettei siitä voisi selvitä lääkkeettömän kivunlievityksen avulla. Lääkkeettömillä menetelmillä ei ole samanlaisia mahdollisia haittavaikutuksia kuin puudutteilla ja kipulääkkeillä. Toisaalta lääkkeetön kivunlievitys vaatii toimiakseen (etenkin pidemmässä synnytyksessä) valmistautumista ja kätilön tai ainakin tukihenkilön tukea synnytyksen aikana.
Pitää varmaan lisätä vielä tähän loppuun, että ajattelen tätä kirjoittaessa lähinnä spontaanisti käynnistyvää alatiesynnytystä. Jos synnytyksen käynnistämiseen tai synnytyksen aikana käytetään keinotekoista oksitosiinia, supistukset ovat yleensä kivuliaampia kuin tavallisesti. Se johtuu paitsi niiden voimakkuudesta, myös siitä että oksitosiinitippa ei saa kehon omia kivunlievityshormoneja liikkeelle. En ole yhtään niin varma, että käynnistetystä synnytyksestä voisi selvitä lääkkeettömästi, ellei synnytys sitten ole todella nopea. Toivottavasti käynnistykseen ei tarvitse tälläkään kertaa päätyä…
Kotisynnytyksessä ei ole käytettävissä sairaaloiden tarjoamaa lääkkeellistä kivunlievitystä kuten epiduraalia tai opiaatteja. En silti kuvittele olevani mikään supersynnyttäjä, joka selviää ilman mitään kivunlievitystä - todellakaan! Kipu on monimutkainen juttu ja synnytyskipu vielä monimutkaisempi. Pari yleisesti toistuvaa väitettä on auttanut minua pääsemään paremmin sisälle siihen, mistä kaikesta kivussa on kyse.
1. ”Synnytyskipua pitää lievittää niin kuin mitä tahansa muuta kovaa kipua eli mieluiten poistaa se kokonaan.”
Kipu ei jalosta ketään. Synnytyskipu ei ole mikään poikkeus. Kipua pitää hoitaa - mutta mitä kivun hoitaminen oikeastaan tarkoittaa? Jos menen polvileikkaukseen, on selvää, että haluan kivun kokonaan pois ja nykylääketieteen avulla se onnistuukin melkoisen hyvin, eikä täysi puudutus vaikuta leikkauksen etenemiseen. Vammasta tai leikkauksesta aiheutuva kipu on syytäkin lievittää täysin, koska lievityksestä on pelkästään hyötyä verrattuna kivun hoitamatta jättämiseen. Ihmiset osaavat kyllä yleensä antaa vahingoittuneen kehonosan levätä ja parantua ilman massiivista kipuakin. Synnytyskipu on kuitenkin erilaista kipua kuin vaikka murtuneen jalan kipu. Synnytys on kehon normaali prosessi, jossa kipu liittyy kohtulihaksen toimintaan kohdunsuun avautuessa ja työntäessä vauvaa ulos maailmaan. Supistuskipu saa oman mielihyvä- ja kivunlievityshormonitoiminnan liikkeelle, ja samalla hormonieritys edistää synnytystä. Parhaat kivunlievitystavat helpottavat kipua, mutta eivät häiritse synnytyksen etenemistä.
Tehokkaimmat synnytyskivun lievitystavat kuten epiduraali- ja spinaalipuudutus vievät kivun yleensä kokonaan pois, mutta ne voivat myös olla liiallisia ja vaikuttaa negatiivisesti synnytyksen kulkuun. Kipua ei tunnu, mutta supistukset voivat heikentyä, verenpaine laskea ja virtsaaminen vaikeutua. Lantionpohjan lihasten kyky ohjata vauvaa optimaaliseen asentoon heikentyy, jolloin vauva voi jäädä virheasentoon tai kokonaan jumiin. Puudutteiden ongelmiin on hoitokeinoja: oksitosiinitippa tehostamaan supistuksia, katetrointi, vauvan ja synnyttäjän voinnin elektroninen valvonta, ponnistuksen avustaminen imukupilla (ja joissain tapauksissa kiireellinen/hätäsektio). Vauva saadaan kyllä ulos, mutta usein tarvitaan enemmän toimenpiteitä ja ompeleita. Puudutteilla on paikkansa - ekassa synnytyksessä epiduraali tuli todella tarpeeseen - eikä kaikissa tapauksissa esiinny mitään haittavaikutuksia. Ihanteellisinta minusta kuitenkin olisi, jos synnytystä hoidettaisiin niin, ettei näihin kovempiin keinoihin tarvitsisi turvautua.
2. ”Kipu on aina kamalaa kärsimystä.”
Vaikka ihmisten sanotaan ”kärsivän kivusta”, niin kipu ja kärsimys ovat eri asioita. Olen törmännyt sellaiseenkin määritelmään, että kipu on fyysinen ja kärsimys emotionaalinen tuntemus. Ihminen voi kärsiä tuntematta kipua - ja myös tuntea kipua ilman kärsimystä. Kivusta tekee kärsimystä pelko, yksinäisyys, turvattomuus, ahdistus, välinpitämätön kohtelu ja tunne siitä, että on menettänyt täysin tilanteen hallinnan.
Kivun hoito synnytyksessä on minusta lähtökohtaisesti eri asia kuin kivun poistaminen kokonaan. En todellakaan vähättele fyysisen supistuskivun voimakkuutta yhden hyvin kivuliaan synnytyksen kokeneena, mutta kipua voidaan hoitaa tavoilla, jotka pitävät sen siedettävissä rajoissa. Lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät voivat olla tarpeeksi tehokkaita. Ne eivät vie kipua pois, mutta ne voivat olla juuri riittäviä, jottei kipu muutu kärsimykseksi. Eikä lääkkeettömistä menetelmistä tule haitallisia sivuvaikutuksia. Synnytys pääsee etenemään, supistukset vievät synnytystä kohti syntymää, kun vauva pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa.
Kipu ei tietenkään saa olla sietokyvyn ylittävää. Jos kivulta ei pysty yhtään rentoutumaan, hengittämään ja koko maailma tuntuu kaatuvan, synnytyskin etenee varmasti paremmin, kun kipu on saatu kuriin vaikka epiduraalin avulla. Hyvä synnytyskokemus ei läheskään aina riipu yksinomaan tehtyjen toimenpiteiden määrästä, vaan psyykkisistä tekijöistä, kuten siitä miten hyvin tilanne tuntuu olevan synnyttäjän hallinnassa. Synnytyskokemus voi olla positiivinen, vaikka se olisi päätynyt imukuppiin ja repeämiin. Silti toivon ainakin omalla kohdallani, että puuttumiselta synnytyksen kulkuun voitaisiin välttyä.
Lääkkeettömien kivunlievitystapojen ongelma on lähinnä se, että ne vaativat valmistautumista. Rentoutuminen ja hengittäminen supistuksen aikana on helpommin sanottu kuin tehty. Tietoinen lihasten rentouttaminen vaatii ainakin minulta paljon harjoittelua, samoin äänenkäyttö vaatii totuttelua. Erilaisiin synnytystä helpottaviin asentoihin on hankala hakeutua, jos ne eivät ole ennalta tuttuja eikä kukaan niihin synnytyksen aikana ohjaa. Asentoharjoitukset ovat tehokkaimmillaan jo raskauden aikana, jotta vauva olisi hyvässä tarjonnassa heti synnytyksen alussa. Suihku yleensä on synnytyksessä saatavilla, mutta usein tehokkaampi synnytysamme ei ole kaikkien käytössä, ellei sitä ole älynnyt toivoa tai hankkia. TENS-laite pitää vuokrata tai hankkia itse ennen synnytystä. Valmistautumatta etukäteen käytössä on melkoisen rajattu määrä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Tietysti jos synnytys on lyhyt, niin vähemmälläkin saattaa pärjätä hyvin.
On mielenkiintoista, että niin suurella osalla ihmisistä (jotka eivät edes ole itse synnyttäneet) on sellainen käsitys, että synnyttäminen on äärimmäisen kivuliasta ja riskialtista. Minusta on huono lähtökohta, jos odottaa synnytyksen aikana kokevansa pahinta mahdollista kipua. Silloin sitä oikein psyykkaa itseään siihen, että kipu tulee olemaan hirveää. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän uskon, ettei synnytyskipu automaattisesti ole niin hirvittävää kipua, ettei siitä voisi selvitä lääkkeettömän kivunlievityksen avulla. Lääkkeettömillä menetelmillä ei ole samanlaisia mahdollisia haittavaikutuksia kuin puudutteilla ja kipulääkkeillä. Toisaalta lääkkeetön kivunlievitys vaatii toimiakseen (etenkin pidemmässä synnytyksessä) valmistautumista ja kätilön tai ainakin tukihenkilön tukea synnytyksen aikana.
Pitää varmaan lisätä vielä tähän loppuun, että ajattelen tätä kirjoittaessa lähinnä spontaanisti käynnistyvää alatiesynnytystä. Jos synnytyksen käynnistämiseen tai synnytyksen aikana käytetään keinotekoista oksitosiinia, supistukset ovat yleensä kivuliaampia kuin tavallisesti. Se johtuu paitsi niiden voimakkuudesta, myös siitä että oksitosiinitippa ei saa kehon omia kivunlievityshormoneja liikkeelle. En ole yhtään niin varma, että käynnistetystä synnytyksestä voisi selvitä lääkkeettömästi, ellei synnytys sitten ole todella nopea. Toivottavasti käynnistykseen ei tarvitse tälläkään kertaa päätyä…
maanantai 29. elokuuta 2011
Miksi haluan synnyttää kotona
Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?
Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.
Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.
Mikä sairaalassa sitten pelottaa?
Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).
Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.
Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").
Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.
Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.
Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.
Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.
Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.
Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.
Mikä sairaalassa sitten pelottaa?
Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).
Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.
Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").
Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.
Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.
Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.
Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.
tiistai 23. elokuuta 2011
Vaikea synnytys ja vauvan asento
Uusi oivallus sarjassa miksi en tiennyt tätä ennen ensimmäistä synnytystä... Viime viikolla tapasimme mahdollista tulevaa kotikätilöä (siitä lisää, kunhan ehdin!). Sain hyvinkin mahdollisen selityksen sille, miksi eka synnytys eteni niin hitaasti ja kivuliaasti: vauvan hankala tarjonta ja lantion virheasennot. Joskus sitä täytyy ilmeisesti kuulla periaatteessa tututkin asiat jonkun toisen suusta, ennen kuin ne menevät jakeluun.
Olen lueskellut tekstejä, joissa puhutaan vauvan optimaalisesta tarjonnasta ja vauvan asennon vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Yksinkertainen periaate on, että laskeutuakseen mahdollisimman helposti synnytyskanavan läpi vauvan kannattaisi kiinnittyä oikeanlaiseen tarjontaan viimeistään synnytyksen alussa. Jos tarjonta on huono, niin matka on pidempi, jolloin synnytys pitenee ja on kivuliaampi. Ja tärkeintä kaikesta: tarjontaan voi itse vaikuttaa raskauden aikana ja etenkin loppuvaiheessa tehtävillä harjoituksilla! Tämä pointti minulle on valjennut vasta ihan hetki sitten.
Vauvan huono tarjonta tulee todennäköisemmäksi, jos lantion alueella on virheasentoja ja lihasjännitystä. Minulta on esimerkiksi murtunut joskus vuosia sitten häntäluu ja lantioni on hieman vinossa niin että oikea puoli on aavistuksen ylempänä. Virheasentoja on usein mahdoton itse huomata, mutta hyvä fysioterapeutti, osteopaatti tai muu asiantuntija kiinnittää niihin kyllä huomiota. Lantion ja alaselän alueen kivut, särky ja jäykkyys ennen raskautta ja raskauden aikana voivat kertoa siitä, että alueella on epätasapainoa.
Ekassa synnytyksessäni oli pitkä avautumisvaihe, jossa supistukset tuntuivat kipuna myös selässä ja reisissä, ja kipu säteili selän puolelle myös supistusten välissä niin voimakkaasti, että ne tuntuivat jatkuvan tauotta. Tämä viittaisi ns. avosuiseen tarjontaan, josta vauva joutuu kääntymään pidemmän kierroksen päätyäkseen optimaaliseen raivotarjontaan. Vauva syntyi käsittääkseni raivotarjonnassa, mutta nyrkki poskella. Sitä en tiedä, olisiko tämä ollut estettävissä, mutta avautumisvaiheen kannalta erilaisista loppuraskauden harjoituksista olisi voinut olla apua.
Haluaisin kovasti, että synnytyksessä olisi jo valmistautumisvaiheessa mukana ihminen, joka osaisi tunnistaa mahdolliset ongelmat vauvan asennossa ja toimia tiedon mukaisesti. Neuvoloissa ja sairaaloissa tällaista tietoa ja osaamista ei tunnu olevan. Ensin ihmettelin kovasti, miksei ole - olisihan tässä yksinkertainen keino helpottaa monia synnytyksiä ja joissain tapauksissa välttää päätymistä keisarinleikkaukseen kesken synnytyksen. Syitä on varmaan monia. Ehkä menetelmistä ei ole tehty tarpeeksi laajaa tieteellistä tutkimusta, jotta niitä sisällytettäisiin kätilöiden ja äitiysneuvolan terkkareiden koulutukseen. Ennen synnytystä synnytysvalmennusta ei muutenkaan juuri ole tarjolla. Synnytyksen aikana kontakti kätilöön voi jäädä melko pinnalliseksi, sillä yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan, eikä aikaa ole keskittyä tutkimaan ja tukemaan yhtä ihmistä. Moni synnyttäjä tulee sairaalaan valmistautuneena pyytämään epiduraalin heti kun mahdollista, jolloin kätilön ei tarvitse tai kannata ehdottaa mitään muuta. Kaikissa raskauksissa ja synnytyksissä ongelmia ei tietenkään ole, vaan vauva kiinnittyy itsekseen hyvään asentoon. Ja ehkä vielä se, että keisarinleikkausta virhetarjonnan tai avautumisen pysähtymisen takia pidetään normaalina ja ainoana vaihtoehtona, eikä mitään muuta kokeilla. (Enkä vähättele tällaisissa tapauksissa kiireellisen tai hätäsektion tarvetta, mutta kenties joissain tapauksissa sektioon päätyminen olisi voitu välttää.)
Niin mitä sitten voi tehdä? Oma kartoituksenikin on vielä hieman kesken, mutta koetan saada jotain kasaan piakkoin. Alkuun pääsee lukemalla tekstin Optimaalinen vauvan asento synnytyksessä. Spinning babies -sivustolla ja blogissa on vielä paljon enemmän tietoa ja tekniikoita. Tämän blogin linkkisivulla on koottuna erilaisia asiantuntijoita Helsingin alueella, joista on varmasti apua.
(Täytyy vielä avautua taas hieman tuosta Bebesinfon tekstistä... En itse tekisi tekstin alussa samanlaista mutkat suoriksi -vastakkainasettelua entisajan ja nykyajan synnyttäjien välille. Kyllä ennenkin oli vaikeita synnytyksiä ja ahtaita lantioita. Ja nykyään ongelmia aiheuttavat peruskoulusta asti jatkuva istumatyö - ja joissain tapauksissa ehkä myös vääränlainen urheilu/kuntosalitreenaus - ja monet muutkin asiat kuin sohvalla löhöily. Puolustan sohvalla löhöilyä!)
Päivän hyvä uutinen on se, että tällainen työpaikan määräaikainen pohjasakkakin on oikeutettu liikuntaseteleihin! Saamani 45 euron yllätyksen aion varmaan käyttää Joogasali Asanan tai Manipuran tunteihin. Asanan sunnuntai-iltojen lempeää joogaa voin muutenkin suositella kovasti. Raskaana ollessakin siellä voi hyvin käydä ainakin toisen kolmanneksen loppuun (luulen että oma mahani alkaa sen jälkeen kaivata äitiysjoogaa), etenkin jos on aiemmin joogannut jonkin verran. Muuten aikaisempaa joogakokemusta ei tarvita.
Olen lueskellut tekstejä, joissa puhutaan vauvan optimaalisesta tarjonnasta ja vauvan asennon vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Yksinkertainen periaate on, että laskeutuakseen mahdollisimman helposti synnytyskanavan läpi vauvan kannattaisi kiinnittyä oikeanlaiseen tarjontaan viimeistään synnytyksen alussa. Jos tarjonta on huono, niin matka on pidempi, jolloin synnytys pitenee ja on kivuliaampi. Ja tärkeintä kaikesta: tarjontaan voi itse vaikuttaa raskauden aikana ja etenkin loppuvaiheessa tehtävillä harjoituksilla! Tämä pointti minulle on valjennut vasta ihan hetki sitten.
Vauvan huono tarjonta tulee todennäköisemmäksi, jos lantion alueella on virheasentoja ja lihasjännitystä. Minulta on esimerkiksi murtunut joskus vuosia sitten häntäluu ja lantioni on hieman vinossa niin että oikea puoli on aavistuksen ylempänä. Virheasentoja on usein mahdoton itse huomata, mutta hyvä fysioterapeutti, osteopaatti tai muu asiantuntija kiinnittää niihin kyllä huomiota. Lantion ja alaselän alueen kivut, särky ja jäykkyys ennen raskautta ja raskauden aikana voivat kertoa siitä, että alueella on epätasapainoa.
Ekassa synnytyksessäni oli pitkä avautumisvaihe, jossa supistukset tuntuivat kipuna myös selässä ja reisissä, ja kipu säteili selän puolelle myös supistusten välissä niin voimakkaasti, että ne tuntuivat jatkuvan tauotta. Tämä viittaisi ns. avosuiseen tarjontaan, josta vauva joutuu kääntymään pidemmän kierroksen päätyäkseen optimaaliseen raivotarjontaan. Vauva syntyi käsittääkseni raivotarjonnassa, mutta nyrkki poskella. Sitä en tiedä, olisiko tämä ollut estettävissä, mutta avautumisvaiheen kannalta erilaisista loppuraskauden harjoituksista olisi voinut olla apua.
Haluaisin kovasti, että synnytyksessä olisi jo valmistautumisvaiheessa mukana ihminen, joka osaisi tunnistaa mahdolliset ongelmat vauvan asennossa ja toimia tiedon mukaisesti. Neuvoloissa ja sairaaloissa tällaista tietoa ja osaamista ei tunnu olevan. Ensin ihmettelin kovasti, miksei ole - olisihan tässä yksinkertainen keino helpottaa monia synnytyksiä ja joissain tapauksissa välttää päätymistä keisarinleikkaukseen kesken synnytyksen. Syitä on varmaan monia. Ehkä menetelmistä ei ole tehty tarpeeksi laajaa tieteellistä tutkimusta, jotta niitä sisällytettäisiin kätilöiden ja äitiysneuvolan terkkareiden koulutukseen. Ennen synnytystä synnytysvalmennusta ei muutenkaan juuri ole tarjolla. Synnytyksen aikana kontakti kätilöön voi jäädä melko pinnalliseksi, sillä yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan, eikä aikaa ole keskittyä tutkimaan ja tukemaan yhtä ihmistä. Moni synnyttäjä tulee sairaalaan valmistautuneena pyytämään epiduraalin heti kun mahdollista, jolloin kätilön ei tarvitse tai kannata ehdottaa mitään muuta. Kaikissa raskauksissa ja synnytyksissä ongelmia ei tietenkään ole, vaan vauva kiinnittyy itsekseen hyvään asentoon. Ja ehkä vielä se, että keisarinleikkausta virhetarjonnan tai avautumisen pysähtymisen takia pidetään normaalina ja ainoana vaihtoehtona, eikä mitään muuta kokeilla. (Enkä vähättele tällaisissa tapauksissa kiireellisen tai hätäsektion tarvetta, mutta kenties joissain tapauksissa sektioon päätyminen olisi voitu välttää.)
Niin mitä sitten voi tehdä? Oma kartoituksenikin on vielä hieman kesken, mutta koetan saada jotain kasaan piakkoin. Alkuun pääsee lukemalla tekstin Optimaalinen vauvan asento synnytyksessä. Spinning babies -sivustolla ja blogissa on vielä paljon enemmän tietoa ja tekniikoita. Tämän blogin linkkisivulla on koottuna erilaisia asiantuntijoita Helsingin alueella, joista on varmasti apua.
(Täytyy vielä avautua taas hieman tuosta Bebesinfon tekstistä... En itse tekisi tekstin alussa samanlaista mutkat suoriksi -vastakkainasettelua entisajan ja nykyajan synnyttäjien välille. Kyllä ennenkin oli vaikeita synnytyksiä ja ahtaita lantioita. Ja nykyään ongelmia aiheuttavat peruskoulusta asti jatkuva istumatyö - ja joissain tapauksissa ehkä myös vääränlainen urheilu/kuntosalitreenaus - ja monet muutkin asiat kuin sohvalla löhöily. Puolustan sohvalla löhöilyä!)
Päivän hyvä uutinen on se, että tällainen työpaikan määräaikainen pohjasakkakin on oikeutettu liikuntaseteleihin! Saamani 45 euron yllätyksen aion varmaan käyttää Joogasali Asanan tai Manipuran tunteihin. Asanan sunnuntai-iltojen lempeää joogaa voin muutenkin suositella kovasti. Raskaana ollessakin siellä voi hyvin käydä ainakin toisen kolmanneksen loppuun (luulen että oma mahani alkaa sen jälkeen kaivata äitiysjoogaa), etenkin jos on aiemmin joogannut jonkin verran. Muuten aikaisempaa joogakokemusta ei tarvita.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Mielikuvat synnytyksessä
Tässä artikkeli erilaisten mielikuvien ja affirmaatioiden käytöstä synnytyskivun lievittämiseksi: Mielikuvista apua synnytykseen.
sunnuntai 14. elokuuta 2011
Hyvä synnytyskokemus
Mikäs ihanampaa kuin herätä sunnuntaiaamuna aikaisin muiden vielä nukkuessa... no ehkä saada nukkua kerrankin pitkään. Toisaalta rauhallinen aamu yksin omassa seurassa on aivan mahtavaa. Voi esimerkiksi istua keinutuoliin ja raapustella joitakin polveilevia ajatuksia.
On vaikea ymmärtää, miten "vakavien terveysriskien" tietoisuus voisi olla ihanteellinen mielentila synnytyksessä. Kuka meistä tuntee olonsa luottavaiseksi ja rennoksi ollessaan kaiken aikaa tietoinen vaanivista vaaroista? Ihminen on rakennettu niin, että pelon tunne käynnistää elimistössä stressireaktion. Tällöin lihakset jännittyvät, ääreisverenkierto heikkenee ja adrenaliinituotanto kiihtyy.
Kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että stressi on epäedullinen olotila. Etenkin synnytyksessä olisi kaikin tavoin pyrittävä siihen, että äiti rentoutuu ja muistaa hengittää rauhallisesti. Kun stressi pysyy poissa, synnyttäjän elimistö tuottaa synnytykselle tärkeitä hormoneja; synnytys edistyy, kivunsieto lisääntyy ja hapekasta vertaa virtaa istukan kautta myös sikiöön (3). Jo sikiön hyvinvoinnin vuoksi äidin mielialaa olisi pyrittävä suojelemaan pelolta ja stressiltä.
Aktiivinen synnytys ry :n sivuilla, joilta Hirvosen artikkelikin löytyy, on joitakin myös melkoisen vieraannuttavia tekstejä. Siksi selaaminen on aiemmin jäänyt kesken, vaikka joukossa on paljon hyviäkin juttuja. Sivuja ei artikkelien ja tekstien osalta ilmeisesti päivitetä kovin paljoa, koska monet ovat 10-15 vuoden takaa, mikä on harmi. Toinen kattava aktiivisen synnytyksen tietopankki Bebesinfo taas saa minut välillä ärsyyntymään tosi pahasti, välillä taas löytyy paljon hyvää tietoa. Inhoan sitä, kun vedetään mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan asioita, joilla on monta puolta. Tekstit voivat olla tiiviitä olematta yksisilmäisiä. Tiedän ihmisiä, jotka eivät suostu lukemaan vaikka tuota Bebesinfoa yhtään, koska ovat törmänneet siellä muutamiin tökeröihin teksteihin. Voisi kirjoittaa joskus enemmänkin aiheesta mikä vauva/synnytys/kasvatusoppaissa ja -lehdissä ärsyttää... sitä on nimittäin aika paljon!
Yllä olevasta lainauksesta voisi huomauttaa, ettei stressi aina ole epäedullinen olotila. Lyhytkestoinen stressitila voi olla tietyissä tilanteissa olla paikallaan ja adrenaliini saa toimimaan tehokkaasti. ("Lyhytaikainen" tarkoittaa muuten max. muutamaa tuntia, ei muutamaa päivää tai viikkoa!) Synnytyksen alussa avautumisvaiheessa adrenaliinista on kuitenkin haittaa, sillä se estää elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini ja endorfiini yhdessä pitävät synnytyksen käynnissä ja lievittävät kipua. Ilman niitä synnytys hidastuu, supistukset saattavat loppua kokonaan, tai niistä tulee kivuliaampia.
Omassa unelmasynnytyksessäni, josta kirjoitin pari postausta sitten, haluaisin päästä kokemaan, miten synnytys voisi edistyä omalla painollaan ilman stressiä, jännitystä ja (niistä seuraavaa) tarvetta puuttua synnytyksen kulkuun. Miltä tuntuisi, jos elimistön oma kivunlievitysjärjestelmä pääsisi toimimaan ja synnytys edistyisi omassa tahdissaan (jonka uskon olevan paljon nopeampi kuin viimeksi, edellinen synnytyskokemus löytyy blogista heinäkuulta otsikolla Synnytyskertomus: Haikaranpesä 2009). Jos synnytys olisi muutakin kuin vain pahimmasta selviytymistä...
torstai 28. heinäkuuta 2011
Epiduraali ei ole aktiivisen synnytyksen maailmanloppu
Ekan raskauden aikana kävin Manipurassa kolmen päivän mittaisen synnytysvalmennuskurssin. Yksi asia jäi kurssilta erityisesti mieleen, ehkä sen takia, että se pitkälti pelasti synnytyskokemukseni...
Kattava teksti epiduraalin hyödyistä ja haitoista on jo olemassa (sivun lopussa tiivistelmä), joten en ala kirjoittaa samoja asioita uudestaan. Yksi tärkeä pointti jää kuitenkin usein mainitsematta: epiduraalin ei tarvitse sitoa synnyttäjää sänkyyn, ja puudutuksesta huolimatta synnytyksessä voi hyödyntää liikettä ja pystyasentoa. Vaikka epiduraalin laittamisen yhteydessä saa kämmenselkään tippakanyylin, sikiön päähän usein kiinnitetään scalp-anturi ja puudutuksen laiton jälkeen pitää hetki makoilla paikoillaan, mikään ei välttämättä estä nousemasta synnytyssängyltä vielä seisomaan, sängylle konttausasentoon tai synnytysjakkaralle ponnistamaan. Yleensä puudutus ei vaikuta jalkojen lihasvoimaan, ja jos seisominen tuntuu huteralta, niin synnytyssängylle voi nostaa säkkituolin tai tyynyjä, joita vasten voi nojailla etukumarassa.
Painovoima on tärkeä apu synnytyksen edistämisessä, sillä se auttaa niin avautumisvaiheessa kuin ponnistaessa vauvaa laskeutumaan oikeaan suuntaan. Huonoimmat mahdolliset asennot ponnistaessa ovat selinmakuu tai takakenossa istuminen sängyllä niin että paino on häntäluun päällä. Silloin joutuu ponnistamaan kuin ylämäkeen, lantio ei pääse avautumaan eikä häntäluu joustamaan niin kuin kyykkyasennossa synnytysjakkaralla tai konttausasennossa/polviseisonnassa. Jos ponnistusvaihe etenee liian nopeasti, kylkimakuu voi olla pystyasentoa parempi asento.
Valitettavasti kätilöt eivät välttämättä ohjaa epiduraalin jälkeen vaihtamaan asentoa, joten siitä kannattaa mainita synnytystoivelistassa ja erikseen vielä kätilölle jo ennen epiduraalin laittoa. Vaikka makuulta nousu tuntuisi työläältä, niin sitä kannattaa ainakin kokeilla. Toivon, ettei kukaan saa osakseen kätilöä, joka suhtautuu negatiivisesti asennon vaihtamiseen, koska useimmiten makuuasennolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta. Kannattaa valmentaa tukihenkilöä tällaisen tilanteen varalle, koska synnyttäjä ei välttämättä ole siinä tilassa, että pystyy kyseenalaistamaan kätilön ohjeita.
Kattava teksti epiduraalin hyödyistä ja haitoista on jo olemassa (sivun lopussa tiivistelmä), joten en ala kirjoittaa samoja asioita uudestaan. Yksi tärkeä pointti jää kuitenkin usein mainitsematta: epiduraalin ei tarvitse sitoa synnyttäjää sänkyyn, ja puudutuksesta huolimatta synnytyksessä voi hyödyntää liikettä ja pystyasentoa. Vaikka epiduraalin laittamisen yhteydessä saa kämmenselkään tippakanyylin, sikiön päähän usein kiinnitetään scalp-anturi ja puudutuksen laiton jälkeen pitää hetki makoilla paikoillaan, mikään ei välttämättä estä nousemasta synnytyssängyltä vielä seisomaan, sängylle konttausasentoon tai synnytysjakkaralle ponnistamaan. Yleensä puudutus ei vaikuta jalkojen lihasvoimaan, ja jos seisominen tuntuu huteralta, niin synnytyssängylle voi nostaa säkkituolin tai tyynyjä, joita vasten voi nojailla etukumarassa.
Painovoima on tärkeä apu synnytyksen edistämisessä, sillä se auttaa niin avautumisvaiheessa kuin ponnistaessa vauvaa laskeutumaan oikeaan suuntaan. Huonoimmat mahdolliset asennot ponnistaessa ovat selinmakuu tai takakenossa istuminen sängyllä niin että paino on häntäluun päällä. Silloin joutuu ponnistamaan kuin ylämäkeen, lantio ei pääse avautumaan eikä häntäluu joustamaan niin kuin kyykkyasennossa synnytysjakkaralla tai konttausasennossa/polviseisonnassa. Jos ponnistusvaihe etenee liian nopeasti, kylkimakuu voi olla pystyasentoa parempi asento.
Valitettavasti kätilöt eivät välttämättä ohjaa epiduraalin jälkeen vaihtamaan asentoa, joten siitä kannattaa mainita synnytystoivelistassa ja erikseen vielä kätilölle jo ennen epiduraalin laittoa. Vaikka makuulta nousu tuntuisi työläältä, niin sitä kannattaa ainakin kokeilla. Toivon, ettei kukaan saa osakseen kätilöä, joka suhtautuu negatiivisesti asennon vaihtamiseen, koska useimmiten makuuasennolle ei ole mitään lääketieteellistä perustetta. Kannattaa valmentaa tukihenkilöä tällaisen tilanteen varalle, koska synnyttäjä ei välttämättä ole siinä tilassa, että pystyy kyseenalaistamaan kätilön ohjeita.
lauantai 23. heinäkuuta 2011
Saako ensisynnyttäjää pelotella?
Tärkein ensin: Kenellekään synnyttämään valmistautuvalle ei pitäisi sanoa mitään sellaista, joka horjuttaa itsetuntoa ja uskoa omiin kykyihin synnytyksessä. Kaikenlainen vähättely ("kyllä sitten tosipaikan tullen huomaat, että..."), riskien ja pahimpaan mahdolliseen varautumisen korostaminen ja yksinomaan negatiivisiin asioihin keskittyminen ei palvele tulevaa synnyttäjää yhtään.
Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kaikenlainen valmistautuminen ainoastaan luo paineita. Mutta eikö valmistautuminen tapahdu kuitenkin itseä varten, jotta omasta synnytyksestä tulisi mahdollisimman hyvä kokemus? Tärkeintä on sisäistää, että synnytyksessä ei ole tarkoitus pyrkiä hyvään suoritukseen ("selvisin ilman puudutuksia", "en huutanut yhtään"). Ei tarvitse olla hyvä synnyttäjä kenenkään toisen silmissä - ei kätilön, tukihenkilön, oman äidin tai minkään kuvitteellisen yleisön edessä.
Minulle valmistautuminen on tärkeää. Odottaessa esikoista synnytyspelkoa helpotti jo hieman se, että otin selvää siitä, mitä synnytyksessä missäkin vaiheessa tapahtuu ja minkälaisia erilaisia kivunlievitysmahdollisuuksia eri vaiheissa on - ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat synnytyksen etenemiseen. Minulle oli tärkeää tietää myös mahdollisista haittavaikutuksista. Synnytyksen kulkuun puuttuminen, puudutteet ja erilaiset toimenpiteet johtavat herkästi uusiin toimenpiteisiin: sikiötä täytyy seurata tarkemmin, synnytys saattaa hidastua ja supistuksia pitää tehostaa, ponnistaminen voi vaikeutua ja pitkittyä. Olen törmännyt sellaiseenkin näkemykseen, ettei lääketieteellisten toimenpiteiden mahdollisista haittavaikutuksista tai synnytyssairaalojen ongelmista kannata puhua ollenkaan, sillä on synnyttäjän kannalta vastuutonta ruokkia epäluottamusta synnytystä hoitavaa henkilökuntaa kohtaan. Yleensä hyvän synnytyskokemuksen tekee kuitenkin tunne siitä, että on pystynyt jollain lailla vaikuttamaan asioihin ja tekemään ratkaisuja, mikä vaatii tarpeeksi tietoa. Joskus se voi vaatia myös omiin tuntemuksiin luottamista ja kätilön mielipiteiden kyseenalaistamista. Avuttomuus, voimattomuus, yksinäisyys ja tunne toisten armoilla olemisesta voivat tehdä synnytyskokemuksesta hyvinkin traumaattisen.
Valmistautuminen on erityisen tärkeää, jos haluaa käyttää lääkkeettömiä kivunlievitystapoja supistusten kohtaamiseen. Lääkkeettömillä kivunlievitystavoilla kivusta voi tulla hyvinkin kestettävää. Kivun kanssa pystyy olemaan loppuun saakka, se ei muutu sietämättömäksi kärsimykseksi. Synnytyksen etenemisen kannalta on alusta alkaen tärkeää pystyä rentoutumaan (ainakin supistusten välissä). Pystyasento sekä liikkuminen ohjaavat vauvaa laskeutumaan oikeaan suuntaan ja auttavat kohdunsuuta avautumaan. Lääkkeetön kivunlievitys ei rajoita synnyttäjän liikkumista eikä aiheuta epätoivottuja sivuvaikutuksia.
Rentoutuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan keholla on taipumus jännittää kipua vastaan. Mielikuvia, hengitystä tai omaa ääntä voi käyttää rentoutumisen apuna, mutta ne vaativat harjoittelua etukäteen (en tässä kirjoita muista lääkkeettömistä keinoista ja välineistä tämän enempää). Varsinkin, jos synnytys kestää yhtään kauemmin, rentoutuminen ja kivun kohtaaminen vaatii voimakasta luottamusta omaan kehoon JA paljon tukea ja kannustusta synnyttäjää hoitavalta henkilökunnalta sekä tukihenkilöltä. Painotan, että lääkkeellinen kivunlievitys on tärkeää vaikean synnytyskivun hoidossa. Jos synnyttäjä on hyvin kipeä ja väsynyt eikä pysty rentoutumaan supistusten välissä, lapsi ei pääse laskeutumaan tiukan lihasvastuksen läpi synnytyskanavaan ja alkaa ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. Puudutusten ja lääkkeiden mahdolliset haitat pitää siis suhteuttaa niistä saatavaan hyötyyn. Lääkkeettömyys ei ole synnytyksessä itseisarvoista.
Jos lähtee synnyttämään "avoimin mielin" luottaen ainoastaan hoitohenkilökunnan päätöksiin, on todennäköistä, että synnytys hoidetaan lääketieteellisesti. Kätilöt eivät välttämättä itse ehdota lääkkeettömiä kivunlievitystapoja, kannusta liikkumaan tai auta konkreettisesti rentoutumaan. Useimmiten yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan samanaikaisesti. On ihan tavallista, että kätilö käy avautumisvaiheen aikana vain välillä pistäytymässä ja kiirehtii eteenpäin. Kaikilla kätilöillä ei ole tietoa ja taitoja hyödyntää lääkkeettömiä menetelmiä. Monet synnyttäjät eivät ole valmistautuneita niiden käyttöön tai luota niiden tehoon, jolloin kätilöt tarjoavat sitä, mitä suurin osa synnyttäjistä haluaa .
Tässä blogissa kirjoitan paljon myös synnyttämiseen liittyvistä negatiivisista kokemuksista ja ongelmista, jotka mielestäni liittyvät synnytysten hoitokäytäntöihin sairaaloissa. Tarkoituksenani ei ole kylvää kauhua, ja jos jutut alkavat ahdistaa (ja olet menossa lähiaikoina synnyttämään), suosittelen lukemisen lopettamista! Kaikki synnytyskertomukset ovat yhden ihmisen henkilökohtaisia kokemuksia, joista ei voi päätellä, miten jokin muu synnytys tulee sujumaan. Ihmisillä on yleensä tarve käydä läpi juuri niitä kipeimpiä kokemuksia ja hyvät kokemukset ovat aliedustettuina etenkin internetin ihmeellisessä maailmassa.
Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kaikenlainen valmistautuminen ainoastaan luo paineita. Mutta eikö valmistautuminen tapahdu kuitenkin itseä varten, jotta omasta synnytyksestä tulisi mahdollisimman hyvä kokemus? Tärkeintä on sisäistää, että synnytyksessä ei ole tarkoitus pyrkiä hyvään suoritukseen ("selvisin ilman puudutuksia", "en huutanut yhtään"). Ei tarvitse olla hyvä synnyttäjä kenenkään toisen silmissä - ei kätilön, tukihenkilön, oman äidin tai minkään kuvitteellisen yleisön edessä.
Minulle valmistautuminen on tärkeää. Odottaessa esikoista synnytyspelkoa helpotti jo hieman se, että otin selvää siitä, mitä synnytyksessä missäkin vaiheessa tapahtuu ja minkälaisia erilaisia kivunlievitysmahdollisuuksia eri vaiheissa on - ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat synnytyksen etenemiseen. Minulle oli tärkeää tietää myös mahdollisista haittavaikutuksista. Synnytyksen kulkuun puuttuminen, puudutteet ja erilaiset toimenpiteet johtavat herkästi uusiin toimenpiteisiin: sikiötä täytyy seurata tarkemmin, synnytys saattaa hidastua ja supistuksia pitää tehostaa, ponnistaminen voi vaikeutua ja pitkittyä. Olen törmännyt sellaiseenkin näkemykseen, ettei lääketieteellisten toimenpiteiden mahdollisista haittavaikutuksista tai synnytyssairaalojen ongelmista kannata puhua ollenkaan, sillä on synnyttäjän kannalta vastuutonta ruokkia epäluottamusta synnytystä hoitavaa henkilökuntaa kohtaan. Yleensä hyvän synnytyskokemuksen tekee kuitenkin tunne siitä, että on pystynyt jollain lailla vaikuttamaan asioihin ja tekemään ratkaisuja, mikä vaatii tarpeeksi tietoa. Joskus se voi vaatia myös omiin tuntemuksiin luottamista ja kätilön mielipiteiden kyseenalaistamista. Avuttomuus, voimattomuus, yksinäisyys ja tunne toisten armoilla olemisesta voivat tehdä synnytyskokemuksesta hyvinkin traumaattisen.
Valmistautuminen on erityisen tärkeää, jos haluaa käyttää lääkkeettömiä kivunlievitystapoja supistusten kohtaamiseen. Lääkkeettömillä kivunlievitystavoilla kivusta voi tulla hyvinkin kestettävää. Kivun kanssa pystyy olemaan loppuun saakka, se ei muutu sietämättömäksi kärsimykseksi. Synnytyksen etenemisen kannalta on alusta alkaen tärkeää pystyä rentoutumaan (ainakin supistusten välissä). Pystyasento sekä liikkuminen ohjaavat vauvaa laskeutumaan oikeaan suuntaan ja auttavat kohdunsuuta avautumaan. Lääkkeetön kivunlievitys ei rajoita synnyttäjän liikkumista eikä aiheuta epätoivottuja sivuvaikutuksia.
Rentoutuminen ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan keholla on taipumus jännittää kipua vastaan. Mielikuvia, hengitystä tai omaa ääntä voi käyttää rentoutumisen apuna, mutta ne vaativat harjoittelua etukäteen (en tässä kirjoita muista lääkkeettömistä keinoista ja välineistä tämän enempää). Varsinkin, jos synnytys kestää yhtään kauemmin, rentoutuminen ja kivun kohtaaminen vaatii voimakasta luottamusta omaan kehoon JA paljon tukea ja kannustusta synnyttäjää hoitavalta henkilökunnalta sekä tukihenkilöltä. Painotan, että lääkkeellinen kivunlievitys on tärkeää vaikean synnytyskivun hoidossa. Jos synnyttäjä on hyvin kipeä ja väsynyt eikä pysty rentoutumaan supistusten välissä, lapsi ei pääse laskeutumaan tiukan lihasvastuksen läpi synnytyskanavaan ja alkaa ennemmin tai myöhemmin voida huonosti. Puudutusten ja lääkkeiden mahdolliset haitat pitää siis suhteuttaa niistä saatavaan hyötyyn. Lääkkeettömyys ei ole synnytyksessä itseisarvoista.
Jos lähtee synnyttämään "avoimin mielin" luottaen ainoastaan hoitohenkilökunnan päätöksiin, on todennäköistä, että synnytys hoidetaan lääketieteellisesti. Kätilöt eivät välttämättä itse ehdota lääkkeettömiä kivunlievitystapoja, kannusta liikkumaan tai auta konkreettisesti rentoutumaan. Useimmiten yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan samanaikaisesti. On ihan tavallista, että kätilö käy avautumisvaiheen aikana vain välillä pistäytymässä ja kiirehtii eteenpäin. Kaikilla kätilöillä ei ole tietoa ja taitoja hyödyntää lääkkeettömiä menetelmiä. Monet synnyttäjät eivät ole valmistautuneita niiden käyttöön tai luota niiden tehoon, jolloin kätilöt tarjoavat sitä, mitä suurin osa synnyttäjistä haluaa .
Tässä blogissa kirjoitan paljon myös synnyttämiseen liittyvistä negatiivisista kokemuksista ja ongelmista, jotka mielestäni liittyvät synnytysten hoitokäytäntöihin sairaaloissa. Tarkoituksenani ei ole kylvää kauhua, ja jos jutut alkavat ahdistaa (ja olet menossa lähiaikoina synnyttämään), suosittelen lukemisen lopettamista! Kaikki synnytyskertomukset ovat yhden ihmisen henkilökohtaisia kokemuksia, joista ei voi päätellä, miten jokin muu synnytys tulee sujumaan. Ihmisillä on yleensä tarve käydä läpi juuri niitä kipeimpiä kokemuksia ja hyvät kokemukset ovat aliedustettuina etenkin internetin ihmeellisessä maailmassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)