Synnytyskeskusteluillat alkavat taas

Ylihuomenna alkavat taas Aksyn Helsingin kuukausittaiset keskusteluillat! Kotisynnytyksistä on jälleen keskustelua toukokuussa.

Aktiivinen synnytys ry:n Helsingin keskusteluillat ovat suosittuja ilmaisia iltoja, joissa jaetaan synnytystarinoita, keskustellaan synnytykseen liittyvistä aiheista ja juodaan teetä hyvässä seurassa. Tapaamiset toimivat vertaistukiryhmänä ja mukaan ovat tervetulleita kaikki, jotka haluavat vaihtaa ajatuksia raskauteen, synnytykseen ja vauvanhoitoon liittyvistä aiheista tai vain kuunnella toisten kokemuksia. Mukana keskustelemassa doulat Veera Gindonis ja Kerttuli Jaroma.

KEVÄÄN 2012 illat järjestetään vanhaan tapaan kerran kuukaudessa klo 18-20 seuraavasti:

Ma 9.1 Synnytyskokemuksia. Tule kertomaan oma kokemuksesi tai kuuntelemaan muiden kokemuksia.
Ma 6.2 Synnytykseen valmistautuminen
Ma 5.3 Synnytyspelot. Mukana psykologi Maiju Tokola.
Ma 2.4 Tukihenkilö synnytyksessä.
Ma 7.5 Koti- ja pikasynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen.
Ma 4.6 Imetyksen alku.

Paikka: Mäkitorpan leikkipuiston tilat, Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä.

Lisätietoja: Kerttulilta: kjaroma [at] hotmail.com

http://www.aktiivinensynnytys.fi/index.php/ajankohtaista/93-jasenille/paikallistoimintaa/107

Lapsi mukana synnytyksessä

Muutama kuukausi sitten pohdin esikoisen hoitojärjestelyjä ja ylipäänsä lasten osallistumista synnytykseen. Suunnitelmat menivät synnytyksen aikana lopulta täysin uusiksi, ja parivuotias esikoinen seurasi parin metrin päästä, kun ponnistin pikkusisaruksen maailmaan.

Kun herättelin muuta perhettä aamuseitsemän aikoihin, en osannut aavistaakaan, että tunnin päästä vauva olisi jo syntynyt. Isä ja lapsi alkoivat herättyään nopeasti valmistautua lähtemään tarhaan. Varmistelivat vielä, että minulle puolen tunnin edestakainen tarhareissu on ok, vaikka kätilö ei olekaan vielä paikalla. Ja olihan se, koin pärjääväni supistusten kanssa tosi hyvin. Lapsi naureskeli aamupalan jälkeen eteisessä, kun minä päästelin hassuja ääniä olohuoneessa aina supistusten aikana. Kymmenisen minuuttia myöhemmin haalarit oli puettu, mutta supistusten intensiivisyys olikin siinä vaiheessa sitä luokkaa, että tajusin yksinjäämisen olevan mahdotonta.

Kiipesin futonsohvalle kontilleni hengittelemään ja pidättelemään ponnistamista, soitin kätilölle ja olimme kaikki aika pöllämystyneitä yhtäkkisestä käänteestä. Supistusten välissä patistelin esikoista riisumaan haalaria ja puolisoa soittamaan mummoa viemään lasta tarhaan. Mummo lopulta ehti paikalle 20 minuuttia vauvan syntymän jälkeen... Kätilö onneksi tuli aiemmin. Lapselle laitettiin koneelta pyörimään Muumia olohuoneen toiseen päähän. Ponnistusvaihe oli kuitenkin sen verran intensiivinen, että lapsi kuulemma näytti kiinnostuneemmalta synnytyksestä kuin ohjelmasta. Esikoinen seurasi lopulta isän sylissä vierestä, kun minä ponnistin seisaallani ja kätilö otti vastaan vauvan lattialla.

Lapsi vaikutti tilanteesta lähinnä hämmentyneeltä, mutta ei erityisen pelästyneeltä. Kaksivuotias on kuitenkin sen verran pieni, että toisen vanhemman turvallinen syli riitti rauhoittamaan tilanteen. Synnytyksessä oli rauhallinen tunnelma, minä pärjäsin hyvin ja olimme kaikki kotona tutussa paikassa. Vaikutti lisäksi siltä, että syntynyt vauva oli niin kiinnostava, että itse synnytys unohtui pian. Kätilöstä (myös myöhemmin paikalle ennättäneestä varakätilöstä) lapsi oli myös hyvin innoissaan ja kiinnostunut, ja kätilöiden käynnit ensipäivien aikana olivat varsinainen ilon aihe.

Ikävintä ponnistusvaiheessa oli oikeastaan se, että minä jäin ilman tukea, vaikka löysin onneksi silti hyvän asennon seisaaltani. En usko, että lapsi kärsi synnytyksen seuraamisesta, vaikka läsnäolo ei tarkoituksena ollutkaan. Esikoinen lähti puolisen tuntia vauvan syntymän jälkeen mielellään tarhaan, ja pystyimme olemaan muutaman tunnin rauhassa keskittyen ihmettelemään vauvaa. Sekään ei olisi ollut täysin välttämätöntä, sillä tunsin olevani hyvissä voimissa. Oli kuitenkin mukavaa myös olla ihan rauhassa eikä esikoisen päivärutiinikaan järkkynyt.

Tämän kokemuksen perusteella voisin antaa lapsen olla suunnitellusti mukana synnytyksessä, jos mukana on tarpeeksi muitakin tukihenkilöitä, jotka voivat tarvittaessa auttaa minua ja lähteä lapsen kanssa pois. Luulen, että synnytyksen pelottavuus on enemmän aikuisten kuin lasten käsitys. En tietenkään pakottaisi lasta olemaan mukana, jos vaihtoehtoja on. Isompien lasten kohdalla lapsen tulisi itse haluta osallistua. Sairaalasynnytyksen suhteen miettisin vielä tarkemmin kuin kotisynnytyksen, sillä sairaala on kuitenkin vieras ja turvattomampi paikka kuin oma koti, jossa lapsi ja muutkin perheenjäsenet ovat omalla maaperällään.

Nopea synnytys on helppo synnytys?

Esikoisen syntymään meni ensimmäisistä supistuksista suunnilleen vuorokausi. Se tuntui pitkältä ajalta, ja supistukset olivat pitkään voimakkaita ja kivuliaita eikä minulla ollut keinoja lievittää kipua ja levätä supistusten välissä. Toinen synnytys kesti noin yhdeksän tuntia, josta voimakkaita supistuksia oli ainoastaan kaksi tuntia. Synnytys ei ollut erityisen kivulias, ainoastaan todella intensiivinen ja voimakas kokemus.

Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.

En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.

Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.

Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.

Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.

Ja kaikkihan meni toisin

Synnytyksen jälkeen olen tajunnut, miten paljon toiseen synnytykseen valmistautumisessa oli ensimmäisestä synnytyksestä toipumista. Olin raskausaikana valmistautunut huolella ja perusteellisesti - mutta ennen kaikkea olin valmistautunut käymään läpi esikoisen synnytyksen toistamiseen. Uskoin täysin kokevani samalla lailla etenevän synnytyksen, hieman nopeutettuna ehkä, mutta en sellaisena kiitorataversiona, joka siitä lopulta tuli.

Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.

Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.

Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.

Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona

Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.

Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen.  Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.

Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.

Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.

Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.

Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.

Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.

Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.

Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.

Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja  futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.

Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.

Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini.  Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.

Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.

Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.

Kotisynnytysohjelmaa Nelosella

Toisen lapsen imetyksen myötä kuvioon ovat tulleet jälleen keskipäivän tv-ohjelmat. Nelosella tuleva Vauvan tarina saa minut yleensä ärsyyntymään tai tylsistymään (kuinkahan monia kolmosia jenkeissä oikein syntyy kun niitä riittää melkein joka jaksoon?), mutta tänään tullut kotisynnytysjakso olikin yllättävän hyvä. Ohjelmaan on selvästi haluttu synnyttäjien ääripäitä, mutta lähestymistapa oli luonteva ja ohjelmasta välittyi minusta yllättävän hyvin synnytyksessä itsellenikin tärkeitä asioita kuten intiimiys, hyvä suhde kätilöön ja synnyttäjän tukeminen. Kuvaa löytyy myös vesisynnytyksestä.

Jakso tulee uusintana huomenna torstaina neloselta klo 9.30 tai sen voi katsoa täältä: Vauvan tarina: Pitkä kotisynnytys.

Keskustelua kotisynnytyksestä

Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluillassa Helsingissä on maanantaina 12.12.2011 aiheena kotisynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen. Illat järjestetään kerran kuukaudessa klo 18-20 Mäkitorpan leikkipuiston tiloissa (Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä).

Kannattaa mennä, jos aihe yhtään kiinnostaa! Vaikka synnytys ei olisi omalla kohdalla edes ajankohtaista, niin illasta saa varmaan paljon irti. Me täällä fiilistellään kotioloissa.

Jälkeisten jälkeiset

Kotisynnytyksessä riittää byrokratiaa. Olemassa olevia käytäntöjä ei ole tai sitten ne käytännöt toimivat kotona synnyttäviä vastaan.

Meidän neuvola kieltäytyi lopulta kirjoittamasta vastasyntyneen TSH-lähetettä. Onneksi sellainen saatiin mutkan kautta toisesta neuvolasta, joten synnytyksen yhteydessä meillä oli valmiina näyteputki ja lähete minun henkilötunnuksellani. Kätilö kirjoitti vielä mukaan lapun yhteystietoineen - ja kyllä sitä perään soittelua tulikin. Lapsen isä vei näytteen lähimpään labraan ja soittoa taisi tulla niin sieltä kuin sairaalastakin. Arvot olivat onneksi kohdillaan.

Kolmantena päivänä synnytyksestä kävimme vastasyntyneen lääkärintarkastuksessa. Varasin suosiolla ajan Kampin Pikkujättiin neonatologille, jonne matkattiin koko perheen voimin. Ehkä olisi ollut hyväkin kokemus käydä nyt hyvän synnytyskokemuksen jälkeen Kättärillä ja se olisi voinut olla poliittisempi teko kotisynnytysten näkyvyyden puolesta, mutta en halunnut ottaa riskiä. Jos lääkäri olisi ollut tyly (kuulemma osa suhtautuu kotisynnytykseen todella nihkeästi) niin sairaalapelko tuskin olisi siitä laantunut. Pikkujätin lääkäri oli kotisynnytyksestä hieman hämillään, mutta asiallinen. Kaikki oli mallillaan, paino vain oli pudonnut sen verran, että imetystä ollaan koetettu tehostaa. Ja pakko mainita, että kannoin itse vauvan kantoliinassa kotoa lääkäriin! On tapahtunut paljon sellaista, joka esikoisen syntymän aikaan ei ollut mahdollista, ja se tuntuu hyvältä.

Samaiseen Close carrieriin pujottelin vauvan myös maanantaina neuvolaan punnitusta varten. En ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen tästä kantovälineestä. Ainakin sen kiristäminen on helppoa, mutta paino tuntuu tulevan aika paljon hartioille. Toisaalta kehtoasento on raskaampi muistaakseni kuin pystyasento liinassa. Pitäisi varmaan testata nyt myös trikoinen ja kudottu liina mukavuuden kannalta, kun ne kerran tuolla valmiina ovat... Vauvan painon lasku oli pysähtynyt, mutta lisää perjantain punnitukseen oli tullut aika vähän. Tänään piti olla neuvolan kotikäynti, mutta terkkari perui sen sairauden vuoksi ja huomenna mennään uudestaan neuvolaan käymään. Vastasyntyneen imetys on tälläkin kertaa hieman stressaavaa, vaikka ei olekaan antibiootteja ja synnytyskokemuksesta toipumista taustalla.

Lapsen isä vei kätilön kirjoittaman syntymätodistuksen maistraattiin, jossa olivat kuulemma olleet ihan pihalla. Olin käsittänyt, että käymällä paikan päällä henkilötunnuksen olisi voinut saada saman tien, mutta virkailija jemmasi paperit jonnekin ja nyt odotellaan postia.

Synnytyksen jälkeen oli kyllä ehdottoman ihanaa, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Kätilöt kävivät parina päivänä katsomassa meitä ja vauvaa, ja puhelinyhteys oli auki. Olo on ollut aivan mielettömän hyvä, henkisesti ja fyysisesti. Jännittää kyllä vähän kirjoittaa itse synnytyksestä... Miten sen kokemuksen voi ilmaista, kun kaikki synnytykseen liittyvä kieli on niin teknistä ja kolkkoa? Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken muistiin mahdollisimman pian, olkoonkin että se versio olisikin sitten se, minkä tulen muistamaan.

Nyt saa tulla!

Kotisynnytyspäivystys alkoi, eli tästä neljä viikkoa eteenpäin: tervetuloa vauva! On taas niin uskomatonta, että ihan kohta se tulee. Kätilö (tai siis kätilöt) kävi toimittamassa matkalaukullisen synnytystavaraa. Sieltä löytyy kaiken maailman varusteita, joista suurinta osaa ei toivottavasti tarvita. Etenkään sitä ohjetta, miten toimia, jos vauva syntyy ennen kuin kätilö ehtii paikalle... (tai tietenkään mitään niistä ensiapuvälineistä). Ekasta synnytyksestä jäi kyllä sellainen maratonolo, vielä kun oltiin sairaalassa ihan turhan aikaisin, että en vain pysty kuvittelemaan nopeasti etenevää synnytystä. Ei mulle sellaista tapahdu. Ehkä se onkin yksi syy, miksi haluan synnyttää kotona: jos avautumisvaihe on jälleen pitkä ja kivulias, jaksan sen paremmin tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, ilman että tarvitsee miettiä ja jännittää sairaalaan siirtymisen ajankohtaa.

Olen sen verran pessimistinen, että en vaan jaksa uskoa toisen synnytyksen olevan automaattisesti helpompi ja nopeampi kuin ekan. Usein se varmasti on, mutta suurin syy on varmaan se, että itse on varmempi ja luottavaisempi (jolloin hormonieritys on tehokkaampaa ja rentoutuminen edistää synnytystä). Yhtä hyvin kuitenkin vauva voi olla huonossa asennossa esimerkiksi kasvot eteenpäin tai vinossa, itse voi olla väsynyt, valvonut tai kipeä, tai jonkin muun syyn takia synnytyksestä tuleekin hankalampi. Näin sairaalakammoisena toinen kerta ei välttämättä olisi yhtään parempi kokemus kuin eka. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on hyvin. Tuttu kätilö tulee joka tapauksessa mukaan synnytykseen ja parhaassa tapauksessa saan olla alusta loppuun saakka kotona.

Ajatukset ovat olleet jonkin aikaa jo synnytyksen jälkeisessä ajassa. Huomaan, että olen miettinyt itse synnytystä viime aikoina aika vähän ja enemmän sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Miltä vauva tuntuu ja näyttää, mitä me tehdään jouluna, tenttikirjoja, gradua... Millainen hoitoaika esikoiselle olisi hyvä niin että kumpikin meistä vanhemmista ehtisi tehdä vähän töitäänkin, ja miksi se pitää päättää jo nyt, kun ei yhtään tiedä, millainen vauva on. Suhtaudun äärimmäisen skeptisesti siihenkin, että toinen lapsi olisi automaattisesti "helpompi" kuin ensimmäinen. Olen varma, että se riippuu lapsen luonteesta. Toinen lapsi voi hyvin olla myös itkuinen ja paljon syliä, liikettä ja huomiota (ja vähän unta) vaativa vauva. Vauvan hoidosta tietysti on ehtinyt kertyä enemmän kokemusta, mutta jokainen lapsi-ihminen on kuitenkin yksilö ja omanlaisensa persoona.

Varmaan synnytys alkaa enemmän nousta ajatuksiin, kun sen aika on. Olen kyllä (kliseisesti) sisustanut täällä uusiksi, huonekaluja on mennyt vaihtoon ja uusille paikoille... jotain orientoitumista alkaa siis tapahtua. Ja aion kuitenkin levätä pääasiassa kotona neljän seinän sisällä tekemättä mitään ylimääräistä ainakin viikon, kaksikin jos vain henkisesti kykenen (ehkä sen voisi ottaa henkisenä harjoituksena), joten tarvittavat (tai "tarvittavat") aktiviteetit on hoidettava ennen synnytystä. Ja se vauvahan voi tosiaan tulla vaikka heti huomenna!

Kotisynnytyskassi

Näihin aikoihin monet alkavat pakata sairaalakassia. Minä olen alkanut koota tarvikkeita kotisynnytystä varten. En tosin kassiin, vaan isoon muovilaatikkoon. Tavaraa on luonnollisesti vähän enemmän, mutta ei loppujen lopuksi kovin paljoa.

Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).

Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.

Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.

Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:

X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten

Mahdollisesti muuta tarvittavaa:

X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa

Erona sairaalasynnytykseen valmistautumiseen on omalta kannaltani lähinnä se, että kotiin täytyy hankkia ja laittaa valmiiksi kaikki ensipäivien hoitotarvikkeet, jotka sairaalan lapsivuodeosastolta löytyvät. (Tosin kävelymatkan päässä on vuorokauden ympäri auki oleva Alepa, joten mitään valtavaa hätää ei pääse tulemaan.) Lisäksi tarvitaan roskapusseja sekä pyyhkeitä ym. suojaamaan huonekaluja ja tavaroita likaantumiselta. Kivunlievitykseen pitää panostaa, koska käytettävissä ei ole lääkkeellisiä menetelmiä. Mutta muuten tässä ei mitään ihmeempiä hankintoja ole tarvinnut tehdä.

Loppuraskauden neuvolalääkäri

Oli siis tänään. Edellisestä neuvolakäynnistä olikin jo kolme viikkoa ja seuraavaan on kaksi, mutta taisin todeta aiemminkin, että mitäs sitä siellä turhaan ravaamaan. Kaikki on niin normaalisti kuin vain voi olla. Lääkäri otti itse kotisynnytyksen puheeksi, huomasin, että se oli kirjoitettu isolle post-it-lapulle papereideni päälle... Suhtautuminen oli ihan asiallista ja neutraalia. Huomaa kyllä, että kotisynnytys on poikkeuksellinen ja ennen kaikkea tuntematon valinta. Tutkimustietoa on, että suunniteltu kotisynnytys on normaalissa raskaudessa yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytyskin, ja että kotisynnytys omana valintana voi olla synnytyskokemuksen kannalta merkittävästi parempi vaihtoehto. Mutta harva ammattilainenkaan on perehtynyt kotisynnytysasioissa minkäänlaiseen tutkimustietoon, vaan reaktiot pohjaavat käsityksiin ja asenteisiin.

Ei siis tullut mitään negatiivista palautetta, vaan ihan asiallisia kysymyksiä ja kiinnostusta. TSH-lähetettä lääkärikään ei kirjoittanut, on kuulemma ylipäänsä terveydenhoitajan vastuulla kirjoittaa kaikki lähetteet, ellei sitten olla lähettämässä erikoissairaanhoitoon. No joo. Ehkä se lähete vielä saadaan, jotta voisin hakea valmiiksi ennen synnytystä labrasta näyteputket. Vastasyntyneen napaverestä se näyte olisi niin helppo ja kivuton ottaa, vaikka onnistuu se sitten lääkärintarkastuksen yhteydessäkin. Ärsyttää vaan, koska muissa neuvoloissa se on kirjoitettu ja olisi hyvä saada aikaan jonkinlaisia käytäntöjä, ettei jokainen kotisynnyttäjä joutuisi aloittamaan aina alusta.

Muuten loppuraskaus on mennyt mittojen mukaan aika lailla samoin kuin viimeksi. Sf-mitta on koko ajan pysytellyt pari senttiä pienempänä, nyt se oli korkeimmillaan eli 30 cm eikä siitä varmaan enää nouse. Vauva on hyvin alhaalla lantiossa, minkä jo tiesinkin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, painoarvio oli noin 2,8 kiloa eli samoissa kuin esikoisella, joka oli syntyessään kolme ja puolikiloinen. Painoa on tullut nyt vajaat kymmenen kiloa ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Ja se tuntuu, vaikkei turvotusta ole tällä kertaa yhtään. Kymmenen kiloa on kuitenkin aika paljon lisää kannettavaa, joten ei ihme, jos on vähän tukalaa. Tosin ei sitä varmaan kovin paljon vähemmällä voi selvitäkään. Kunhan ei vaan tulisi kovasti enää lisää viimeisten viikkojen aikana.

Jos jotain pitäisi veikata, niin sanoisin, että kolmisen viikkoa vielä menee. Ei ole mitään erityisiä tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä. Kohdunsuu oli vielä kiinni, joten voimakkaatkaan supistukset eivät ole ennakoimassa synnytystä. Toisaalta kaikki alkaa olla valmista, joten tässä sitten vain odotellaan ja ihmetellään.

Kohta se tulee!

Tällä viikolla vauva on täysiaikainen. Ensi viikolla alkaa kotikätilön päivystys. Mihin se aika menee, kohtahan meillä on vauva! Synnytyspelko on väistynyt jonnekin kauas taakse. Pelko on hävinnyt sitä mukaa kun kotisynnytyssuunnitelmat ovat edenneet. Tuntuu vaan niin hyvältä, että tiedän etukäteen, ketä synnytyksessä on ainakin paikalla ja luotan siihen, että synnytystä hoidetaan minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minun ei tarvitse valmistautua pitämään puoliani, toivoa kemioiden jotenkin kohtaavan synnytystä hoitavien kätilöiden kanssa, jännittää mahdollista sulkua, miettiä sopivaa sairaalaan siirtymisaikaa... Tuntuu, että olen saanut ajatukset hienosti käännettyä siihen, miten synnytys voi sujua mahdollisimman hyvin sen sijaan, että miettisin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitä on tullut tässä mietittyä ihan tarpeeksi.

On ollut myös tärkeää käydä mielessä kunnolla läpi edellinen synnytys ja sen jälkeinen aika. Parhaillaan on menossa hyvä harjoitus suhtautumisesta kipuihin ja epämukavuuteen. Vaikka liitoskivut ovatkin - jälleen - ihmeellisesti helpottaneet, niin öisin jalkoja särkee, alaselkä on jumissa ja jaksaminen on muutenkin vähissä. Mutta olen kyllä niin onnellinen, että edes liitoskivuista on taas taukoa, ne ovat kyllä ehkä viheliäisin vaiva ikinä. Näin loppuvaiheessa on selvästi ollut eniten apua lepäämisestä. Selällään jalat seinää vasten kohti kattoa on ihan must asento, tai oikeastaan mikä tahansa, missä saa pienen luisen kallon vähän irtaantumaan lantionpohjasta. Pakaravenytykset ja lantion pyörittely jumppapallon päällä on  myös aika hyvä juttu. Jos alkaa kiristää (lihaksia tai hermoja), koetan palauttaa ajatukset rauhalliseen hengittämiseen ja tietoisesti rentouttaa kaikki lihakset. Joskus auttaa, joskus ei niinkään, mutta lihasjumitus on selvästi vähäisempää kuin viimeksi loppuraskaudessa.

Ehkä se synnytys vielä alkaa enemmän hiipiä mieleen, kun aika alkaa käydä vähiin. En aio edes ajatella, että vauva syntyisi ennen kätilön päivystyksen alkua. Esikoinen syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä, joten tämä saisi pitää aikatauluista yhtä hyvin kiinni. Nautin nyt näistä luottamuksen, rauhan ja ilon tunteista niin kauan kuin niitä kestää.

Neuvolakuulumisia

Tänään neuvolassa kerroin terkkarille kotisynnytyssuunnitelmistani. Vastaanotto oli hyvin asiallinen. Toisaalta epäilen, että vakkariterkkarini on treenannut naaman pitämistä peruslukemilla kaikista hulluimpien asiakkaiden ja kysymysten edessä... Totesi vain, että on hyvä juttu löytää itselle sopiva ratkaisu. Mainitsin, että synnytyspelkokeskustelu Kättärillä ei ollut vaikuttanut toivotusti ja että kärsin sairaalapelosta, eikä siinä sitten muuta.

Ainoastaan lähete vastasyntyneen napaverinäytettä varten jäi saamatta... Terkkarin kollega tiesi kertoa, ettei lähetteen kirjoittaminen ole neuvolan vaan sairaalan asia. Kuitenkin tiedän, että TSH-lähetteitä on Helsingissäkin neuvolasta kirjoitettu, mutta hankala siitä on ruveta vänkäämään. Toinen sanoo toista ja toinen toista, ja epäilen kyllä kovasti, ettei sairaalasta ainakaan sitä lähetettä kirjoiteta. Vähän sama keskustelu kuin taannoin sokerirasituskokeen tarpeellisuuden kanssa, jonne jätin sitten lopulta menemättä. Nyt vaan olisi todella hyvä saada se lähete järjestettyä. Pitää selvitellä asiaa vielä ja palata sitten uudestaan neuvolaan.

Muuten kaikki oli normaalisti. Painoa tullut kohtuullisesti, nyt noin 6 kiloa lisää lähtöpainoon. Vähän ahdistaa tuo painonnousu, koska viimeksi loppuraskaudessa oli niin tukala olo. Painan nyt aavistuksen vähemmän kuin viimeksi näillä viikoilla, jolloin painoa alkoi tulla melkein kilo viikossa. Tosin kertyi myös turvotusta ja ehkä se teki elämästä niin ikävää eikä paino. Pitäähän sitä painoa tullakin, enkä aio ainakaan syömisiä nipistää yhtään. Liikkua voisi enemmän sitten kun äitiysloma pian alkaa. Hemoglobiini oli 119 eli sen lisäraudan voi onneksi hyvillä mielin unohtaa. Sf-mitta oli 29 - viime raskaudessa tässä vaiheessa se oli jo 31, mutta mittaajasta riippuen heittoa voi tulla ja toisaalta vauva majailee jotenkin niin kompaktisti pää alaspäin, että sekin ehkä vaikuttaa.

Toisessa raskaudessa neuvolakäyntejä on kyllä selvästi vähemmän. Kolmen viikon päästä on neuvolalääkäri ja siitä kahden viikon päästä neuvola. Silloin onkin jo rv 38, melkein rv 39. Ehkä sitä käyntiä ei edes ehdi tulla? Mutta minusta tarkemmalle seurannalle ei ole tarvettakaan, kun kerran mitään erityistä seurattavaa ei ole. Ylimääräisen ajan saa kuitenkin tarvittaessa varattua.

Helppo loppuraskaus?

Uskaltaakohan tätä sanoa ääneen... Äkillisen romahduksenkin uhalla totean, että olotilani on ollut jo jonkin viikon ajan varsin siedettävä. Keskiraskauden infernaaliset liitoskivut ovat lähes kadonneet. En ole ainakaan kuukauteen käyttänyt tukivyötä, mikä on helpotus, sillä se tuntuu painavan alavatsaa etenkin istuessa. Pystyn kävelemään normaalin ihmisen vauhtia ja ottamaan välillä jopa pari juoksuaskelta. Vessassa pitää käydä aika usein, koska pää painaa rakkoa, mutta se on aika pientä. Ja raskautta on jäljellä enää kuukausi tai korkeintaan kaksi!

Viime raskaudessa kävelin tässä vaiheessa jo kuin etana. Liitoskivut tekivät kaikesta liikkumisesta hidasta ja tukalaa. Alaselkä oli aivan jumissa ja särky oli usein kammottavaa. Sormet ja jalat alkoivat turvota. Odotin kuumeisesti, että pääsisin mahasta eroon (enkä osannut aavistaakaan, miten kauan toipumiseen vielä menisi synnytyksen jälkeen).

Vauva painaa jo pari kiloa, ja tietysti lisääntynyt paino keskivartalossa tekee liikkumisesta raskaampaa. Alaselkä kipeytyy helposti, kun vatsan paino vetää sitä notkolle. Täytyy koko ajan muistaa ottaa rauhallisesti, koska vatsalihakset ovat niin poissa pelistä ja äkkiliikkeet tuntuvat heti selässä. Istumatyö saa takapuolen puutumaan, ja viime viikolla hankinkin tällaisen:

Viralliselta nimeltään tasapainotyyny. Nystyrät ylöspäin alkaa kihelmöidä takamusta niin, että on säännöllisin väliajoin noustava jaloittelemaan. Pitäisi myös aktivoida syviä lihaksia.

Raskaus tuntuu kyllä, mutta ei yhtään niin mahdottomalta kuin pelkäsin. Pystyn ja jaksan paljon asioita, saan nukuttua suht hyvin, ei väsytä. Mahtavaa! Täytyy muistaa nauttia jokaisesta päivästä niin kauan kuin tätä kestää.

Huomenna on pitkästä aikaa neuvola, edellisestä on varmaan jo yli kuukausi. Siellä pitää ainakin tulla ulos näiden kotisynnytyssuunnitelmien kanssa, sillä tarvitsen lähetteen vastasyntyneen napaverinäytettä varten. Kotikätilö ottaa näytteen, mutta labraa varten tarvitaan lähete. Saa nähdä, millaista palautetta neuvolan suunnalta tulee.

Lapsi mukaan synnytykseen?

Voisiko lapsi seurata synnytystä? Esikoisen kohdalla tällaista ei tullut juuri mietittyä. Netissä asiaa tuntuvat pähkäilevät ne, joilla vanhempien lasten hoitajan järjestäminen on hankalaa. Kotisynnytyksessä lapsen läsnäolo täytyy myös miettiä etukäteen.

Meillä onneksi on anoppini lapselle mahdollisena hoitajana kodin ulkopuolella, jonka luokse kaksivuotiaan esikoisen voi tarvittaessa viedä synnytyksen ajaksi. Paljon riippuu synnytyksen ajankohdasta. On mahdollista, että esikoinen nukkuu koko synnytyksen ajan, emmekä ala keskellä yötä herättelemään ja siirtämään lasta. Arkipäivisin lapsi on joka tapauksessa päiväkodissa. Lapsen isä voi hoitaa hoitokuvioiden järjestelyn, viemiset ja hakemiset tarpeen tullen. On tietysti mahdollista, että lapsen mummo on vaikka sairaana eikä voi hoitaa lasta. Silloin esikoinen jää isän hoidettavaksi, eikä isä voi niin hyvin osallistua synnytykseen.

Kotona lapsi on tietysti omassa turvallisessa ympäristössään. Luulen, että kotisynnytyksen seuraaminen on lapselle erilaista kuin synnytys sairaalassa olisi. Ihmettelen silti hieman sitä kielteistä kantaa, joka esimerkiksi tästä artikkelista välittyy: Vau.fi: Lapsi mukaan synnytykseen. Minusta synnyttäjän omat tuntemukset ovat avainasemassa. Jos äiti on hermostunut ja jännittynyt, niin varmasti lapsikin ahdistuu toisin kuin jos äiti on supistuksista huolimatta rento, hyvällä mielellä ja kokee hallitsevansa tilanteen.

Ehkä eniten tuosta artikkelista kuvastuu kuitenkin tyypillinen näkemys synnytyksestä arvaamattomana, riskialttiina ja pelottavana tapahtumana. Synnytys ei sovi lapsille, koska "synnytyssalissa tehdään paljon toimenpiteitä" ja "synnytykseen liittyy äidin huono vointi, kivut, äänet ja veri. On myös mahdollista, että äidille tehdään jokin kiireellinen toimenpide, jonka näkeminen olisi lapselle traumaattista". On kuitenkin täysin mahdollista, että synnytys sujuu rauhallisesti alusta loppuun asti ilman mitään ongelmia ja toimenpiteitä ja että synnyttäjäkin voi hyvin koko ajan.

Eri asia tietysti on, miten häiritsevää lapsen läsnäolo on synnyttäjälle itselleen synnytyksen eri vaiheissa. Avautumisvaiheen loppupuolella monet (etenkin ilman puudutteita synnyttäneet) kuvaavat päätyneensä jonkinlaiseen synnytyskuplaan tai -transsiin, jossa ulkomaailma lakkaa olemasta ja jossa keskittyy vain ja ainoastaan synnyttämiseen. Tapahtui synnytys sitten sairaalassa tai kotona, niin lapsella pitäisi olla seuranaan ihminen, joka tarvittaessa voi viedä lapsen sivummalle tai ulos. Tällöin lapsen hoitaja ei voi samalla tukea synnyttäjää.

Jotain positiivista

Pari päivää sitten allekirjoitettiin sopimukset kotikätilön kanssa! Kätilö ja toinen mahdollisesti synnytykseen osallistuva kätilö tulivat käymään meillä ja juteltiin parisen tuntia kaikenlaisesta edelliseen ja tulevaan synnytykseen liittyvästä. Tapaamisesta jäi hyvä ja iloinen mieli. Melkein jo odotan, että pääsisi synnyttämään (mutta ei ennen viikkoa 38, kiitos)!

Verrattuna Haikaranpesän synnytyskeskusteluun eroa oli kuin yöllä ja päivällä, vaikka läpi käytiin samoja aihepiirejä. Ensinnäkin tapaaminen oli meillä kotona, kätilöt olivat vieraina minun reviirilläni eikä toisin päin niin kuin sairaalassa. Meillä oli valmiiksi jonkinlainen jaettu perussuhtautumistapa synnytykseen normaalina fysiologisena prosessina, johon ei pidä puuttua kuin erittäin perustellusti, vaikka tietysti minun jaksamistani tuetaan kaikin keinoin. Meillä oli aikaa käydä läpi edellinen synnytys yksityiskohtaisesti ja miettiä toiveita ja toimintatapoja seuraavaa varten. Tuntui, että minua kuunnellaan ja kohdellaan oman ruumiini ja tuntemusteni asiantuntijana. Synnytyksessä kätilöt auttavat minua jaksamaan ja avustavat tarvittaessa selviämään mahdollisista ongelmista synnytyksen etenemisessä.

Nyt sitten pitää alkaa kasata vähitellen tarpeellista synnytysarsenaalia: TENS-laitteen olen varannut Aksylta, amme pitäisi hommata, kasata pino vanhoja pyyhkeitä yms, jälkivuotositeitä, miettiä vaatetusta... Kotisynnytysfoorumilta olen lukenut, että sotkua yleensä onneksi tulee aika vähän. Jos voin ponnistaa vauvan ammeessa, niin varmaan vielä vähemmän.

Eilen kävin apteekissa mittauttamassa hemoglobiinin. Tämän raskauden aikana en ole syönyt lainkaan lisärautaa. Viimeksi vetelin keskiraskaudessa Floradixia, vaikka silloin heikotus johtuikin varmaan enemmän alhaisesta verenpaineesta. Tavallinen rauta pistää vatsan toiminnan ihan sekaisin, ja yrttimehukin oli jossain määrin epämiellyttävää, joten en täysin rutiininomaisesti halua alkaa ottamaan lisärautaa. Pari kuukautta sitten hemoglobiini oli 117 eli normaalin alarajoilla ja eilisessä mittauksessa 118. Notkahdusta huonompaan ei ainakaan ole tapahtunut, ja vaikka lähtötaso oli 135, niin olen kuitenkin voinut sen verran hyvin, etten aio aloittaa lisärautaa vieläkään. Lisää vaan vihreitä linssejä ja pinaattia. Jee!

Kotisynnytystoimintaa

Aktiivinen synnytys ry on näemmä uudistanut nettisivunsa. Sivuilta bongasin kaikkea mielenkiintoista, kuten Kotisynnytyskurssin vanhemmille:

"Yhdistyksen kotisynnytyskurssilla käydään läpi kaikki kotisynnytyksen järjestämiseen tarvittavat asiat, pohditaan yhdessä miten lähestyä terveydenhuollon ammattilaisia kotisynnytysasioissa ja jaetaan kokemuksia kotisynnytysten järjestämisestä.

Näin järjestät kotisynnytyskurssin omalla paikkakunnallasi:
1. Kerää vähintään kolme perhettä, jotka ovat kiinnostuneet kurssista,
2. etsi tila, jonne kaikki kurssilaiset mahtuvat,
3. sovi päivämäärä tai pari jotka sopivat kaikille osapuolille ja
4. ota yhteyttä yhdistyksen kotisynnytysvastaavaan Anuun
anu.lampinen [at] heket.fi joka etsii teille kurssin vetäjän.

Yhdistys maksaa vetäjän matkakulut. Kurssilaisten osuudeksi jää vetäjän pyytämä korvaus kurssipäivästä ja mahdollinen tilavuokra."

Lokakuun 1. päivä 2011 järjestetään Helsingissä Kotisynnytyssymposium. Ilmoittautumisaika on mennyt jo umpeen, mutta paikkoja voi varmaan vielä tiedustella.

Keskusteluiltoja järjestetään monella paikkakunnalla. Helsingissä tuleva ohjelma näyttää tältä:
Ma 3.10 Synnytyspelot. Mukana psykologi Maiju Tokola.
Ma 7.11 Tukihenkilö synnytyksessä.
Ma 12.12 Kotisynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen.

Paikka: Mäkitorpan leikkipuiston tilat, Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä klo 18-20
Lisätietoja: Kerttulilta: kjaroma [at] hotmail.com

Miten turvallista on synnyttää kotona?

Sairaala on turvallisin paikka synnyttää, ja vielä parempi, jos vastasyntyneiden tehohoito on heti saatavilla. Suunnilleen tällaisia ensiajatuksia mielessäni liittyi synnyttämiseen ekan raskauden alkuvaiheessa. Turvallisuus on tietysti tärkeää - tuskin synnytyskään menee kovin hyvin, jos sen aikana pitää pelätä vauvan tai oman turvallisuuden puolesta. Kuitenkin mitä enemmän otan asioista selvää, sitä enemmän näen juuri sairaalasynnytykseen liittyviä riskejä ja kotisynnytys alkaa vaikuttaa omalla kohdallani paljon turvallisemmalta vaihtoehdolta.

Tässä kohtaa täytyy huomioida muutamia taustatekijöiltä. Meiltä on synnytyssairaalaan matkaa vain parisen kilometriä. Edellinen raskaus ja synnytys sujuivat ilman komplikaatioita, ja kotisynnytykseen päätyminen vaatii tälläkin kertaa, että raskaus sujuu normaalisti. Riskiraskaudet ovat asia erikseen. Tästä olen koonnut vähän enemmän asiaa tuonne blogin kotisynnytys-välilehdelle. Kotona synnyttäminen tuntuu ajatuksena meille sopivalta, se ei ole mikään ulkopuolelta tuleva pakko vaan suunniteltu synnytystapa, jossa on läsnä koulutettu ja kokenut kätilö. Suunnittelematon kotisynnytys, jossa lapsi syntyy kotona, koska sairaalaan ei ehditä tms. on aivan eri asia kuin raskauden aikana valmisteltu ja suunniteltu kotisynnytys.

Synnytykseen, turvallisuuteen ja riskeihin liittyy voimakkaita kulttuurisia käsityksiä siitä, että synnyttäminen on lähtökohtaisesti aina vaarallinen tapahtuma, jossa voi tapahtua milloin vain mitä tahansa yllättävää. Tällä logiikalla on tärkeää, että hätäsektio- ja tehohoitomahdollisuus on joka hetki saatavilla. Tai ainakin sairaalatekniikan ajatellaan automaattisesti lisäävän turvallisuutta. Miksi tämä sitten on minusta vääränlainen ajattelutapa?

Ensinnäkin on äärimmäisen epätodennäköistä, että vauvalla olisi jokin sellainen sairaus tai vamma, joka tulisi ilmi vasta lapsen synnyttyä (olettaen, että raskauden aikaiset ultratutkimukset on tehty eikä ole muutenkaan mitään epäilyä mistään poikkeavasta raskauden aikana) JA joka vaatisi minuuteista kiinni olevaa tehohoitoa. Meiltä pääsee tarvittaessa hyvin nopeasti ambulanssilla sairaalaan.

Toiseksi, (etenkin kun takana on yksi normaali alatiesynnytys) synnytyksen aikana ei käytännössä tapahdu mitään niin yllättävää, että hätäsektio olisi toteutettava aivan puun takaa ilman mitään ennakkovaroitusmerkkejä. Hätäsektio on siis eri asia kuin kiireellinen sektio (päivystyssektio). Hätäsektiossa vauva on saatava ulos heti, minuuteissa, kun taas kiireellisessä sektiossa vauva syntyy 30-60 minuuttia leikkauspäätöksen tekemisestä. Kotisynnytyksessä kätilö on koko ajan paikalla, ja jos ilmenee mitään merkkejä siitä, että synnytykseen tarvitaan jotain lääketieteellistä puuttumista, sairaalaan pääsee hyvin nopeasti.

Kotisynnytyksessä on itse asiassa monia tekijöitä, jotka tekevät siitä tavalliselle uudelleensynnyttäjälle hyvin turvallisen synnytystapavaihtoehdon. Paikalla on koko ajan kätilö, mahdollisesti kaksi. Sairaalassa yhden kätilön ei ole yleensä mahdollista seurata yhden synnyttäjän ja vauvan vointia niin keskittyneesti kuin kotona. Kätilö tietää etukäteen, mitä valmiuksia minulla on ja mitä voi ehdottaa, esimerkiksi erilaisia synnytyksen edistymiseen vaikuttavia asentoja, miten minua voi auttaa rentoutumaan, miten ottaa huomioon lantioni fysiologia jne. Kätilö voi siis toiminnallaan aktiivisesti edistää synnytyksen etenemistä ja toisaalta huomata mahdolliset merkit siitä, että jotain saattaa olla menossa pieleen.

Sairaalasynnytyksessä on mahdollisuudet lääketieteelliseen kivunlievitykseen. Kotona ei ole (lisää aiheesta esim. postauksessa Kivuton synnytys?). Tämä ei ole pelkästään rajoittava tekijä. Esimerkiksi epiduraali lisää synnytyksen etenemiseen liittyviä riskejä, jotka voivat vaatia esimerkiksi imukuppiulosauttoa tai sektiota. Verenpaine voi laskea (laitetaan suolaliuostippa käteen), vauvan sydänäänet voivat heikentyä (vaaditaan jatkuvaa elektronista seurantaa), supistukset voivat lakata (oksitosiinitippa), lantionpohjan lihasten toimintakyky katoaa (vauva voi joutua lantiossa virheasentoon). En ole lainkaan sitä mieltä, ettei kenenkään pitäisi ottaa epiduraalia! Sen hyödyt voivat hyvinkin ylittää mahdolliset haitat. Yritän sanoa, että lääketieteellinen puuttuminen synnytykseen aiheuttaa sen, että synnytys vaatii sairaalaseurantaa ja todennäköisemmin lisää lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ilman puudutteita ja voimakkaita kipulääkkeitä ei ole ainakaan niiden aiheuttamia riskejä vauvan voinnin äkillisestä heikentymisestä tai synnytyksen pysähtymisestä. Monet synnytykseen mielikuvissa liitetyt riskit liittyväkin siis lähinnä lääketieteellisesti hoidettuun synnytykseen. (Jos joku nyt ihmettelee, että miten ihmeessä aion selvitä synnytyksestä ilman kivunlievitystä, niin lisää aiheesta täällä.)

Ehkä tärkein turvallisuustekijä on kuitenkin se, että kotisynnytys on oma valintani ja se lisää omaa turvallisuudentunnettani. Minulla on oma henkilökohtainen kätilö ja olen tutussa ympäristössä. Joillekin muille kotisynnytys herättäisi huolia ja pelkoja, ja silloin se ei tietenkään ole hyvä valinta. Koettu turvallisuus ei ole yksinomaan fiilisjuttu, vaan sillä on myös vaikutusta synnytyksen etenemiseen. Moni on esimerkiksi kokenut, miten hyvin alkaneet supistukset laantuvat sairaalaan saapuessa. Se ei ole mikään Murphyn laki, vaan johtuu tunteiden vaikutuksesta ihmisen hormonitoimintaan. Hormonit säätelevät synnytystä, ja jännitys, varuillaanolo ja pelko todella voivat pysäyttää avautumisvaiheen etenemisen tai hidastaa sitä. Tämä taas lisää lääketieteellisen puuttumisen tarvetta.

Parhaimmillaan kotisynnytys tarjoaa hyvät puitteet synnytyksen etenemiselle niin kuin sen kuuluukin edetä. Minä pysyn rentona ja rauhallisena, jolloin vauva saa hyvin happea ja pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa. Synnytykseen vaikuttavat hormonit toimivat niin kuin pitää ja pitävät supistukset käynnissä eikä synnytys pitkity. Pärjään saamani tuen ansiosta kivun kanssa niin ettei siitä tule sietämätöntä, enkä siksi tarvitse järeitä sairaalan kivunlievityskeinoja.

Ei ole kiinni yksinomaan tuurista, että synnytys menee hyvin ja ilman komplikaatioita. Synnytyksen kulkuun voi vaikuttaa. Sen tiedostaminen ei ole sama asia kuin luulo siitä, että kaikkeen voisi vaikuttaa. Lisäksi kaikki ei ole synnyttäjän hallittavissa, vaan muilla synnytykseen osallistuvilla on paljon merkitystä. En vapaaehtoisesti synnyttäisi yksin kotona ilman kätilön apua ja etukäteissuunnittelua. Minulle on myös tärkeää, että sairaala on tarvittaessa hyvin lähellä, jolloin sinne ehditään nopeastikin. Sairaalaan päätyminen on mahdollista, eikä se tarkoita epäonnistumista.

Sairaalasynnytykseen ja suunnitelma Beehen liittyen varasin ajan Haikaranpesän synnytyskeskusteluun, joka on parin viikon kuluttua. Saa nähdä, tuleeko siitä parempi kokemus kuin synnytyspelkopolista, ainakaan sieltä en anna kenenkään heittää minua ulos... En nyt sitten tiedä, olisiko Haikaranpesään mahdollista päästä vielä erikseen keskustelemaan synnytystoiveista, jos se tuntuu vielä tarpeelliselta. Luulen vain, että voin hyvin käyttää ajan pelkästään edellisen synnytyksen läpikäymiseen ja sitä koskeviin kysymyksiin. Haluaisin, että osastolla olisi hyvät paperit myös siitä, mitä toivoisin seuraavaan synnytykseen osallistuvilta kätilöiltä. Ehkä pitää varalta koettaa kirjoittaa synnytystoivelista hyvin jo etukäteen.

Kivuton synnytys?

Synnyttäminen täysin ilman kipua on houkutteleva ajatus. Tuleva synnyttäjä saa kuulla ja lukea, miten synnytyskipu on pahinta mahdollista kipua, jota ei voi verrata mihinkään ja jonka veroista muutoin harva elämässään kokee. Ei kai kukaan täysjärkinen vapaaehtoisesti kieltäydy kivunlievityksestä?

Kotisynnytyksessä ei ole käytettävissä sairaaloiden tarjoamaa lääkkeellistä kivunlievitystä kuten epiduraalia tai opiaatteja. En silti kuvittele olevani mikään supersynnyttäjä, joka selviää ilman mitään kivunlievitystä - todellakaan! Kipu on monimutkainen juttu ja synnytyskipu vielä monimutkaisempi. Pari yleisesti toistuvaa väitettä on auttanut minua pääsemään paremmin sisälle siihen, mistä kaikesta kivussa on kyse.

1. ”Synnytyskipua pitää lievittää niin kuin mitä tahansa muuta kovaa kipua eli mieluiten poistaa se kokonaan.”

Kipu ei jalosta ketään. Synnytyskipu ei ole mikään poikkeus. Kipua pitää hoitaa - mutta mitä kivun hoitaminen oikeastaan tarkoittaa? Jos menen polvileikkaukseen, on selvää, että haluan kivun kokonaan pois ja nykylääketieteen avulla se onnistuukin melkoisen hyvin, eikä täysi puudutus vaikuta leikkauksen etenemiseen. Vammasta tai leikkauksesta aiheutuva kipu on syytäkin lievittää täysin, koska lievityksestä on pelkästään hyötyä verrattuna kivun hoitamatta jättämiseen. Ihmiset osaavat kyllä yleensä antaa vahingoittuneen kehonosan levätä ja parantua ilman massiivista kipuakin. Synnytyskipu on kuitenkin erilaista kipua kuin vaikka murtuneen jalan kipu. Synnytys on kehon normaali prosessi, jossa kipu liittyy kohtulihaksen toimintaan kohdunsuun avautuessa ja työntäessä vauvaa ulos maailmaan. Supistuskipu saa oman mielihyvä- ja kivunlievityshormonitoiminnan liikkeelle, ja samalla hormonieritys edistää synnytystä. Parhaat kivunlievitystavat helpottavat kipua, mutta eivät häiritse synnytyksen etenemistä.

Tehokkaimmat synnytyskivun lievitystavat kuten epiduraali- ja spinaalipuudutus vievät kivun yleensä kokonaan pois, mutta ne voivat myös olla liiallisia ja vaikuttaa negatiivisesti synnytyksen kulkuun. Kipua ei tunnu, mutta supistukset voivat heikentyä, verenpaine laskea ja virtsaaminen vaikeutua. Lantionpohjan lihasten kyky ohjata vauvaa optimaaliseen asentoon heikentyy, jolloin vauva voi jäädä virheasentoon tai kokonaan jumiin. Puudutteiden ongelmiin on hoitokeinoja: oksitosiinitippa tehostamaan supistuksia, katetrointi, vauvan ja synnyttäjän voinnin elektroninen valvonta, ponnistuksen avustaminen imukupilla (ja joissain tapauksissa kiireellinen/hätäsektio). Vauva saadaan kyllä ulos, mutta usein tarvitaan enemmän toimenpiteitä ja ompeleita. Puudutteilla on paikkansa - ekassa synnytyksessä epiduraali tuli todella tarpeeseen - eikä kaikissa tapauksissa esiinny mitään haittavaikutuksia. Ihanteellisinta minusta kuitenkin olisi, jos synnytystä hoidettaisiin niin, ettei näihin kovempiin keinoihin tarvitsisi turvautua.

2. ”Kipu on aina kamalaa kärsimystä.”

Vaikka ihmisten sanotaan ”kärsivän kivusta”, niin kipu ja kärsimys ovat eri asioita. Olen törmännyt sellaiseenkin määritelmään, että kipu on fyysinen ja kärsimys emotionaalinen tuntemus. Ihminen voi kärsiä tuntematta kipua - ja myös tuntea kipua ilman kärsimystä. Kivusta tekee kärsimystä pelko, yksinäisyys, turvattomuus, ahdistus, välinpitämätön kohtelu ja tunne siitä, että on menettänyt täysin tilanteen hallinnan.

Kivun hoito synnytyksessä on minusta lähtökohtaisesti eri asia kuin kivun poistaminen kokonaan. En todellakaan vähättele fyysisen supistuskivun voimakkuutta yhden hyvin kivuliaan synnytyksen kokeneena, mutta kipua voidaan hoitaa tavoilla, jotka pitävät sen siedettävissä rajoissa. Lääkkeettömät kivunlievitysmenetelmät voivat olla tarpeeksi tehokkaita. Ne eivät vie kipua pois, mutta ne voivat olla juuri riittäviä, jottei kipu muutu kärsimykseksi. Eikä lääkkeettömistä menetelmistä tule haitallisia sivuvaikutuksia. Synnytys pääsee etenemään, supistukset vievät synnytystä kohti syntymää, kun vauva pystyy kääntymään ja laskeutumaan optimaalisessa asennossa.

Kipu ei tietenkään saa olla sietokyvyn ylittävää. Jos kivulta ei pysty yhtään rentoutumaan, hengittämään ja koko maailma tuntuu kaatuvan, synnytyskin etenee varmasti paremmin, kun kipu on saatu kuriin vaikka epiduraalin avulla. Hyvä synnytyskokemus ei läheskään aina riipu yksinomaan tehtyjen toimenpiteiden määrästä, vaan psyykkisistä tekijöistä, kuten siitä miten hyvin tilanne tuntuu olevan synnyttäjän hallinnassa. Synnytyskokemus voi olla positiivinen, vaikka se olisi päätynyt imukuppiin ja repeämiin. Silti toivon ainakin omalla kohdallani, että puuttumiselta synnytyksen kulkuun voitaisiin välttyä.

Lääkkeettömien kivunlievitystapojen ongelma on lähinnä se, että ne vaativat valmistautumista. Rentoutuminen ja hengittäminen supistuksen aikana on helpommin sanottu kuin tehty. Tietoinen lihasten rentouttaminen vaatii ainakin minulta paljon harjoittelua, samoin äänenkäyttö vaatii totuttelua. Erilaisiin synnytystä helpottaviin asentoihin on hankala hakeutua, jos ne eivät ole ennalta tuttuja eikä kukaan niihin synnytyksen aikana ohjaa. Asentoharjoitukset ovat tehokkaimmillaan jo raskauden aikana, jotta vauva olisi hyvässä tarjonnassa heti synnytyksen alussa. Suihku yleensä on synnytyksessä saatavilla, mutta usein tehokkaampi synnytysamme ei ole kaikkien käytössä, ellei sitä ole älynnyt toivoa tai hankkia. TENS-laite pitää vuokrata tai hankkia itse ennen synnytystä. Valmistautumatta etukäteen käytössä on melkoisen rajattu määrä lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä. Tietysti jos synnytys on lyhyt, niin vähemmälläkin saattaa pärjätä hyvin.

On mielenkiintoista, että niin suurella osalla ihmisistä (jotka eivät edes ole itse synnyttäneet) on sellainen käsitys, että synnyttäminen on äärimmäisen kivuliasta ja riskialtista. Minusta on huono lähtökohta, jos odottaa synnytyksen aikana kokevansa pahinta mahdollista kipua. Silloin sitä oikein psyykkaa itseään siihen, että kipu tulee olemaan hirveää. Mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän uskon, ettei synnytyskipu automaattisesti ole niin hirvittävää kipua, ettei siitä voisi selvitä lääkkeettömän kivunlievityksen avulla. Lääkkeettömillä menetelmillä ei ole samanlaisia mahdollisia haittavaikutuksia kuin puudutteilla ja kipulääkkeillä. Toisaalta lääkkeetön kivunlievitys vaatii toimiakseen (etenkin pidemmässä synnytyksessä) valmistautumista ja kätilön tai ainakin tukihenkilön tukea synnytyksen aikana.

Pitää varmaan lisätä vielä tähän loppuun, että ajattelen tätä kirjoittaessa lähinnä spontaanisti käynnistyvää alatiesynnytystä. Jos synnytyksen käynnistämiseen tai synnytyksen aikana käytetään keinotekoista oksitosiinia, supistukset ovat yleensä kivuliaampia kuin tavallisesti. Se johtuu paitsi niiden voimakkuudesta, myös siitä että oksitosiinitippa ei saa kehon omia kivunlievityshormoneja liikkeelle. En ole yhtään niin varma, että käynnistetystä synnytyksestä voisi selvitä lääkkeettömästi, ellei synnytys sitten ole todella nopea. Toivottavasti käynnistykseen ei tarvitse tälläkään kertaa päätyä…

Miksi haluan synnyttää kotona

Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.

Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.

Mikä sairaalassa sitten pelottaa?

Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).

Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.

Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").

Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.

Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.

Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.