Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona

Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.

Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen.  Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.

Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.

Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.

Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.

Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.

Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.

Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.

Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.

Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja  futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.

Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.

Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini.  Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.

Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.

Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.

Jälkeisten jälkeiset

Kotisynnytyksessä riittää byrokratiaa. Olemassa olevia käytäntöjä ei ole tai sitten ne käytännöt toimivat kotona synnyttäviä vastaan.

Meidän neuvola kieltäytyi lopulta kirjoittamasta vastasyntyneen TSH-lähetettä. Onneksi sellainen saatiin mutkan kautta toisesta neuvolasta, joten synnytyksen yhteydessä meillä oli valmiina näyteputki ja lähete minun henkilötunnuksellani. Kätilö kirjoitti vielä mukaan lapun yhteystietoineen - ja kyllä sitä perään soittelua tulikin. Lapsen isä vei näytteen lähimpään labraan ja soittoa taisi tulla niin sieltä kuin sairaalastakin. Arvot olivat onneksi kohdillaan.

Kolmantena päivänä synnytyksestä kävimme vastasyntyneen lääkärintarkastuksessa. Varasin suosiolla ajan Kampin Pikkujättiin neonatologille, jonne matkattiin koko perheen voimin. Ehkä olisi ollut hyväkin kokemus käydä nyt hyvän synnytyskokemuksen jälkeen Kättärillä ja se olisi voinut olla poliittisempi teko kotisynnytysten näkyvyyden puolesta, mutta en halunnut ottaa riskiä. Jos lääkäri olisi ollut tyly (kuulemma osa suhtautuu kotisynnytykseen todella nihkeästi) niin sairaalapelko tuskin olisi siitä laantunut. Pikkujätin lääkäri oli kotisynnytyksestä hieman hämillään, mutta asiallinen. Kaikki oli mallillaan, paino vain oli pudonnut sen verran, että imetystä ollaan koetettu tehostaa. Ja pakko mainita, että kannoin itse vauvan kantoliinassa kotoa lääkäriin! On tapahtunut paljon sellaista, joka esikoisen syntymän aikaan ei ollut mahdollista, ja se tuntuu hyvältä.

Samaiseen Close carrieriin pujottelin vauvan myös maanantaina neuvolaan punnitusta varten. En ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen tästä kantovälineestä. Ainakin sen kiristäminen on helppoa, mutta paino tuntuu tulevan aika paljon hartioille. Toisaalta kehtoasento on raskaampi muistaakseni kuin pystyasento liinassa. Pitäisi varmaan testata nyt myös trikoinen ja kudottu liina mukavuuden kannalta, kun ne kerran tuolla valmiina ovat... Vauvan painon lasku oli pysähtynyt, mutta lisää perjantain punnitukseen oli tullut aika vähän. Tänään piti olla neuvolan kotikäynti, mutta terkkari perui sen sairauden vuoksi ja huomenna mennään uudestaan neuvolaan käymään. Vastasyntyneen imetys on tälläkin kertaa hieman stressaavaa, vaikka ei olekaan antibiootteja ja synnytyskokemuksesta toipumista taustalla.

Lapsen isä vei kätilön kirjoittaman syntymätodistuksen maistraattiin, jossa olivat kuulemma olleet ihan pihalla. Olin käsittänyt, että käymällä paikan päällä henkilötunnuksen olisi voinut saada saman tien, mutta virkailija jemmasi paperit jonnekin ja nyt odotellaan postia.

Synnytyksen jälkeen oli kyllä ehdottoman ihanaa, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Kätilöt kävivät parina päivänä katsomassa meitä ja vauvaa, ja puhelinyhteys oli auki. Olo on ollut aivan mielettömän hyvä, henkisesti ja fyysisesti. Jännittää kyllä vähän kirjoittaa itse synnytyksestä... Miten sen kokemuksen voi ilmaista, kun kaikki synnytykseen liittyvä kieli on niin teknistä ja kolkkoa? Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken muistiin mahdollisimman pian, olkoonkin että se versio olisikin sitten se, minkä tulen muistamaan.

Vika neuvola?

Eilen oli melkoisen todennäköisesti tämän raskauden viimeinen neuvola. Seuraava on vasta parin viikon päästä, muutama päivä lasketun ajan jälkeen. Loppuraskauden neuvolakäyntejä(kään) ei näköjään hirveästi ole. Ehkä tämä yksilö päättää viihtyä mahassa kauemmin kuin esikoinen, mutta epäilen vähän, että seuraavaa äitiysneuvolakertaa ei ehdi enää tulla. Joten tässä raskaudessa olen käynyt viisi kertaa neuvolassa, kaksi kertaa neuvolalääkärillä ja kahdessa ultrassa sairaalassa. Viimeksi käyntejä oli melkein parikymmentä.

Kaikki oli edelleen mallillaan, paitsi hemoglobiini oli laskenut 110:en, joten kävin äkkiä hakemassa luontaistuotekaupasta vähän Floradixia. Toivottavasti se auttaa. Koko raskauden aikana en ole tarvinnut lisärautaa, mutta hyvä että tuli mitattua sekin vielä. Verenpaineet olivat vähän nousseet (121/69), mutta vielä ihan normaaleissa rajoissa. Painoa on nyt melkein 2,5 kiloa vähemmän kuin viimeksi loppuraskaudessa, ja sen kyllä huomaa! Turvotustakaan ei ole yhtään. Kaiken kaikkiaan vointi on aika hyvä. En ikinä olisi uskonut, että loppuraskaudessa voi vielä olla näin mukava olo. Tietysti öisin pitää herätä useamman kerran kääntämään kylkeä, alaselkä kipeytyy herkästi ja vessassa pitää ravata koko ajan, mutta liitoskivut ovat pysyneet kohtuullisina (!) ja jaksan hyvin puuhastella kaikenlaista.

Vauva on viittä vaille kiinnittynyt, terkkarin mukaan pää heiluu alhaalla enää minimaalisen vähän. Ja takaisin vasemmassa raivotarjonnassa, jee! Parina iltana on tuntunut alavatsalla pientä jomotusta ja harjoitussupistuksia tulee paljon, mutta ei mitään sen kummempaa. Aika paljon on vielä tekemättä, vauvan vaatteetkin ovat vielä kellarissa ja yhdet villahousut tahtoisin saada valmiiksi... Mutta toisaalta saisi jo tulla, kaikki synnytykseen liittyvä alkaa olla jo valmiina.

Niin ja sitä vauvan TSH-lähetettä en sitten neuvolasta saanut enkä saa. Niitä ei kuulemma sieltä kirjoiteta (vaikka monesta muusta Helsingin neuvolasta on kirjoitettu). Sain sen onneksi kätilön avustuksella hommattua toisesta neuvolasta, joten asia selvä. Ärsyttää silti.

Loppuraskauden neuvolalääkäri

Oli siis tänään. Edellisestä neuvolakäynnistä olikin jo kolme viikkoa ja seuraavaan on kaksi, mutta taisin todeta aiemminkin, että mitäs sitä siellä turhaan ravaamaan. Kaikki on niin normaalisti kuin vain voi olla. Lääkäri otti itse kotisynnytyksen puheeksi, huomasin, että se oli kirjoitettu isolle post-it-lapulle papereideni päälle... Suhtautuminen oli ihan asiallista ja neutraalia. Huomaa kyllä, että kotisynnytys on poikkeuksellinen ja ennen kaikkea tuntematon valinta. Tutkimustietoa on, että suunniteltu kotisynnytys on normaalissa raskaudessa yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytyskin, ja että kotisynnytys omana valintana voi olla synnytyskokemuksen kannalta merkittävästi parempi vaihtoehto. Mutta harva ammattilainenkaan on perehtynyt kotisynnytysasioissa minkäänlaiseen tutkimustietoon, vaan reaktiot pohjaavat käsityksiin ja asenteisiin.

Ei siis tullut mitään negatiivista palautetta, vaan ihan asiallisia kysymyksiä ja kiinnostusta. TSH-lähetettä lääkärikään ei kirjoittanut, on kuulemma ylipäänsä terveydenhoitajan vastuulla kirjoittaa kaikki lähetteet, ellei sitten olla lähettämässä erikoissairaanhoitoon. No joo. Ehkä se lähete vielä saadaan, jotta voisin hakea valmiiksi ennen synnytystä labrasta näyteputket. Vastasyntyneen napaverestä se näyte olisi niin helppo ja kivuton ottaa, vaikka onnistuu se sitten lääkärintarkastuksen yhteydessäkin. Ärsyttää vaan, koska muissa neuvoloissa se on kirjoitettu ja olisi hyvä saada aikaan jonkinlaisia käytäntöjä, ettei jokainen kotisynnyttäjä joutuisi aloittamaan aina alusta.

Muuten loppuraskaus on mennyt mittojen mukaan aika lailla samoin kuin viimeksi. Sf-mitta on koko ajan pysytellyt pari senttiä pienempänä, nyt se oli korkeimmillaan eli 30 cm eikä siitä varmaan enää nouse. Vauva on hyvin alhaalla lantiossa, minkä jo tiesinkin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, painoarvio oli noin 2,8 kiloa eli samoissa kuin esikoisella, joka oli syntyessään kolme ja puolikiloinen. Painoa on tullut nyt vajaat kymmenen kiloa ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Ja se tuntuu, vaikkei turvotusta ole tällä kertaa yhtään. Kymmenen kiloa on kuitenkin aika paljon lisää kannettavaa, joten ei ihme, jos on vähän tukalaa. Tosin ei sitä varmaan kovin paljon vähemmällä voi selvitäkään. Kunhan ei vaan tulisi kovasti enää lisää viimeisten viikkojen aikana.

Jos jotain pitäisi veikata, niin sanoisin, että kolmisen viikkoa vielä menee. Ei ole mitään erityisiä tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä. Kohdunsuu oli vielä kiinni, joten voimakkaatkaan supistukset eivät ole ennakoimassa synnytystä. Toisaalta kaikki alkaa olla valmista, joten tässä sitten vain odotellaan ja ihmetellään.