Mielikuvat synnytyksessä

Tässä artikkeli erilaisten mielikuvien ja affirmaatioiden käytöstä synnytyskivun lievittämiseksi: Mielikuvista apua synnytykseen.

Yksin synnyttämässä

Toisen synnytyksen lähestyessä hitaasti mutta vääjäämättömästi olen vähitellen alkanut käsittää, minkä perustavanlaatuisen virheen tein viimeksi. Ensimmäisen raskauden aikana olin kyllä valmistautunut: olin ottanut selvää synnytyksen etenemisestä, käytettävistä kivunlievityksistä, harjoitellut hieman hengittämistä ja rentoutumista (joskaan en kovin perusteellisesti), käynyt Haikaranpesän valmennuksissa ja äitiysjoogassa. Ongelma olikin se, että valmistauduin selviämään yksin. Haikaranpesän synnytystoivelistaan kirjoitin, että haluaisin olla mahdollisimman rauhassa. En juurikaan osallistanut kumppania synnytykseen valmistautumiseen. Ylipäänsä ajattelin, että pärjään parhaiten itse. Tietysti paikalla olisi muitakin, en olisi fyysisesti synnyttämässä yksin, mutta kumppani ja kätilöt olisivat ulkopuolisia, jotka eivät aktiivisesti ottaisi osaa synnytyksen etenemiseen.

Enpähän pärjännytkään kovin hyvin. Tunsin oloni turvattomaksi, jännitin, en tiennyt, mitä tapahtuu, hermoilin (turhaan) vauvan hyvinvoinnin puolesta, katosin kivun keskelle. Jotta olisin voinut keskittyä rauhassa ilman huolia vain itseeni, rentoutumiseen ja synnytykseen, minun olisi pitänyt voida luottaa siihen, että joku toinen olisi pitänyt huolen kaikesta muusta. Minun ei synnytyksen aikana tarvitse tietää mitään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja ennen kaikkea joku varmaotteinen ja osaava ihminen olisi konkreettisesti kannustanut, ottanut osaa kipuun ja ehdottanut eri asentoja tai kivunlievitystapoja.

Jotkut synnyttävät onnellisesti yksin eivätkä koe tarvitsevansa juurikaan muiden tukea. Minä olin kuitenkin pohjimmiltani hyvin epävarma ensisynnyttäjä, vieraassa sairaalaympäristössä, jota kammosin. Tavallaan halusin synnyttää sairaalan anonyymissä ympäristössä ja olin valmis ottamaan vastuun itselleni, koska olen tottunut selviämään yksin. Tosipaikan tullen se oli kuitenkin omalla kohdallani huonosti toimiva suunnitelma.

Tällä kertaa tiedän, että en pärjää yksin. Sitä on silti vaikea sisäistää. On tietysti paljon päänsisäistä työtä, joka juuri minun on tehtävä, ja ihan fyysistä valmentautumista - haluan olla loppuraskaudesta paremmassa kunnossa kuin viimeksi ja harjoitella rentoutumaan tietoisesti. En voi kuitenkaan vain sulkeutua itseeni. Oikeastaan minun pitää valmentaa itselleni sellainen tukijoukko, johon voin synnytyksessä luottaa. Kumppani eli lapsen isä osallistuu tietysti synnytykseen, ja tällä kertaa tiedän paremmin, millaista tukea haluan ja tarvitsen, mistä meidän pitäisikin puhua enemmän. Hän ei kuitenkaan ole siinä mielessä asiantuntija, että tietäisi synnytyksen etenemisen yksityiskohdista. Haluaisin synnyttää kotona ehkä juuri siksi, että silloin minulla olisi oma ennestään tuttu kätilö avustamassa aktiivisesti alusta loppuun saakka. Sairaalasynnytyksessä vaihtoehtona olisi doula, jolla olisi tarvittavaa kokemusta, varmuutta ja taitoja. Harmittaa, ettei ystäväpiiristäni löydy tällaista ihmistä, joka olisi saatavilla. Sinänsä synnytyksessä ei tarvitse olla läsnä paljon porukkaa, ihmiset sinänsä eivät tee siitä turvallisemman tuntuista kokemusta, vaan paikalla pitäisi olla juuri ne oikeat ihmiset. Niiden löytäminen on iso tehtävä, ja sitten pitää vielä osata avoimesti kertoa ja muotoilla omat toiveensa ja lähtökohtansa.

Pian edessä on mahdollisen kotikätilön ensi tapaaminen, saa nähdä, mihin suuntaan asiat siitä lähtevät etenemään...

Hyvä synnytyskokemus

Mikäs ihanampaa kuin herätä sunnuntaiaamuna aikaisin muiden vielä nukkuessa... no ehkä saada nukkua kerrankin pitkään. Toisaalta rauhallinen aamu yksin omassa seurassa on aivan mahtavaa. Voi esimerkiksi istua keinutuoliin ja raapustella joitakin polveilevia ajatuksia.

Löysin tämän Hanna Hirvosen artikkelin Symbioosin edellytykset - synnytyskokemuksen vaikutukset varhaiselle vuorovaikutukselle alunperin Vaadin suunnitellun sektion -blogin kautta. Hirvosen tekstit ja kirjat ovat järjestään olleet hyviä ja antoisia luettavia, kuten Isä syntymässä -kirja. Siitä on hiljattain otettu uusi painos, ja kirja on nimestään huolimatta on hyvä perusteos kaikille sukupuolille. Nettiartikkelissa on monia hyviä pointteja, tässä yksi:

On vaikea ymmärtää, miten "vakavien terveysriskien" tietoisuus voisi olla ihanteellinen mielentila synnytyksessä. Kuka meistä tuntee olonsa luottavaiseksi ja rennoksi ollessaan kaiken aikaa tietoinen vaanivista vaaroista? Ihminen on rakennettu niin, että pelon tunne käynnistää elimistössä stressireaktion. Tällöin lihakset jännittyvät, ääreisverenkierto heikkenee ja adrenaliinituotanto kiihtyy.

Kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että stressi on epäedullinen olotila. Etenkin synnytyksessä olisi kaikin tavoin pyrittävä siihen, että äiti rentoutuu ja muistaa hengittää rauhallisesti. Kun stressi pysyy poissa, synnyttäjän elimistö tuottaa synnytykselle tärkeitä hormoneja; synnytys edistyy, kivunsieto lisääntyy ja hapekasta vertaa virtaa istukan kautta myös sikiöön (3). Jo sikiön hyvinvoinnin vuoksi äidin mielialaa olisi pyrittävä suojelemaan pelolta ja stressiltä.

Aktiivinen synnytys ry :n sivuilla, joilta Hirvosen artikkelikin löytyy, on joitakin myös melkoisen vieraannuttavia tekstejä. Siksi selaaminen on aiemmin jäänyt kesken, vaikka joukossa on paljon hyviäkin juttuja. Sivuja ei artikkelien ja tekstien osalta ilmeisesti päivitetä kovin paljoa, koska monet ovat 10-15 vuoden takaa, mikä on harmi. Toinen kattava aktiivisen synnytyksen tietopankki Bebesinfo taas saa minut välillä ärsyyntymään tosi pahasti, välillä taas löytyy paljon hyvää tietoa. Inhoan sitä, kun vedetään mutkia suoriksi ja yksinkertaistetaan asioita, joilla on monta puolta. Tekstit voivat olla tiiviitä olematta yksisilmäisiä. Tiedän ihmisiä, jotka eivät suostu lukemaan vaikka tuota Bebesinfoa yhtään, koska ovat törmänneet siellä muutamiin tökeröihin teksteihin. Voisi kirjoittaa joskus enemmänkin aiheesta mikä vauva/synnytys/kasvatusoppaissa ja -lehdissä ärsyttää... sitä on nimittäin aika paljon!

Yllä olevasta lainauksesta voisi huomauttaa, ettei stressi aina ole epäedullinen olotila. Lyhytkestoinen stressitila voi olla tietyissä tilanteissa olla paikallaan ja adrenaliini saa toimimaan tehokkaasti. ("Lyhytaikainen" tarkoittaa muuten max. muutamaa tuntia, ei muutamaa päivää tai viikkoa!) Synnytyksen alussa avautumisvaiheessa adrenaliinista on kuitenkin haittaa, sillä se estää elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini ja endorfiini yhdessä pitävät synnytyksen käynnissä ja lievittävät kipua. Ilman niitä synnytys hidastuu, supistukset saattavat loppua kokonaan, tai niistä tulee kivuliaampia.

Omassa unelmasynnytyksessäni, josta kirjoitin pari postausta sitten, haluaisin päästä kokemaan, miten synnytys voisi edistyä omalla painollaan ilman stressiä, jännitystä ja (niistä seuraavaa) tarvetta puuttua synnytyksen kulkuun. Miltä tuntuisi, jos elimistön oma kivunlievitysjärjestelmä pääsisi toimimaan ja synnytys edistyisi omassa tahdissaan (jonka uskon olevan paljon nopeampi kuin viimeksi, edellinen synnytyskokemus löytyy blogista heinäkuulta otsikolla Synnytyskertomus: Haikaranpesä 2009). Jos synnytys olisi muutakin kuin vain pahimmasta selviytymistä...

Synnytyspelkopolia, supisteluja ja sokerirasitusta...

Viikko sitten neuvolassa terkkari kirjoitti lähetteen synnytyspelkopolille Kättärille, ja sieltä tuli nyt postissa ilmoitus ajanvarauksesta kolmen viikon päähän. Pitäisi varmaan koettaa siirtää aikaa, sillä töissä on siihen aikaan aina viikkopalaveri, ja joudun raskauden takia muutenkin juoksemaan koko ajan jossain. Tai siltä se välillä tuntuu. Neuvolassa kaikki oli mallillaan, mutta supistelujen syitä lähdettiin selvittämään tarkemmin. Niitä on nimittäin paljon, etenkin kävellessä ja iltaisella levossakin. Välillä on koko maha niin kipeä, että on pakko pysähtyä huilaamaan. Kävin labrassa, ei tulehduksia eikä mitään. Sitten tk-lääkärille, joka totesi kohdunsuun olevan normaalisti kiinni, mutta joka silti määräsi vielä yhden näytteen.

Itse luulen, että supistelua ja kipuja yllyttää lantion löystyminen ja liitoskivut. Lihakset ovat kovilla, kun tuki on normaalia heikompi, ja kohtuhan on myös lihas, kai se siihenkin vaikuttaa. Tärkeintä on, ettei kohdunsuulla ole tapahtunut mitään. Ja hyvä tietysti, että tutkitaan, mutta en aio stressata tästä yhtään. On tietysti hankalaa kestää taas kerran oman toimintakyvyn rajoittumista, kun ei pääsekään enää kävelemään entiseen tahtiin tai juoksemaan bussiin. Synnytykseen on kuitenkin mahdollisesti vielä neljä kuukautta! Eikä toipuminen senkään jälkeen käy ihan hetkessä. Välillä on kyllä vähän vaikea löytää hyvä tasapaino liikkumisen ja lepäämisen suhteen. Toisaalta pitäisi levätä kun siltä tuntuu, toisaalta haluan pysyä hyvässä kunnossa (tai hyvässä ja hyvässä, niin hyvässä kuin nyt on mahdollista) kunnossa mahdollisimman pitkään. Jos liikkumistaan alkaa kovasti rajoittaa, niin se myös nopeasti rajoittuu, huomasin ekan raskauden aikana.

Aiheesta turhia tutkimuksia vielä... Olen saanut nyt jo kaksi lähetettä labraan sokerirasituskokeeseen. Se kuulemma tehdään nykyään "lähes kaikille". Ekassa raskaudessa koko sokerirasituksesta ei puhuttu mitään, eikä mitään raskausdiabetekseen liittyvää ollut. Sokerirasitus on kuitenkin melkoisen aikaavievä koe, enkä jaksaisi yhtään sitäkään rumbaa. Ensin yö paastolla ja aamusta menee pari tuntia, milloin nekin työtunnit sitten tekee sisään? No, kaypahoito.fi kertoo sokerirasituksesta:

Koetta ei tarvita, jos kyseessä on alle 25–vuotias ensisynnyttäjä, joka on normaalipainoinen (painoindeksi 18.5–25) raskauden alkuvaiheessa eikä hänen lähisukulaisillaan ole tyypin 2 diabetesta. Sokerirasituskoetta ei myöskään tarvita silloin, kun alle 40–vuotiaalla uudelleensynnyttäjällä ei ole aiemman raskauden aikana ollut raskausdiabetesta ja lapsi on painanut alle 4 500 g ja painoindeksi on alle 25 uusimman raskauden alkaessa.

Tällä perusteella en sinne aio mennä, toivottavasti neuvolassakin löytävät paperin ja lakkaavat painostamasta...

Unelmasynnytys

Usein kuulee sanottavan, ettei synnytystä voi eikä pidä suunnitella etukäteen. Olisiko kuitenkin mahdollista, että poikkeuksien ja yllätysten kohtaaminen on helpompaa, jos on miettinyt, missä ja millä tavoin haluaa synnyttää, millaiseksi haluaa tuntea olonsa? Jos mielikuvilla, ajatuksilla ja visualisoinnilla on vaikutusta, niin positiiviset, vahvat ajatukset toimivat varmasti paremmin kuin epämääräiset "mitä vain voi tapahtua" -ajatukset. Tietysti synnytyksessä mitä vaan voi tapahtua, mutta minulla ainakin epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen keskittyminen vain lisää ahdistusta.

Millainen olisi oma unelmasynnytykseni? Olen miettinyt paljon sitä, mitä pelkään ja mikä ahdistaa. Entä jos kaikki menisikin aivan nappiin, millaista se olisi? Tässä skenaariossa on ehkä mukana hitunen yltiöpositiivista liioittelua, mutta se on kuitenkin täysin mahdollinen.

Supistukset alkavat aamulla hyvin levätyn yön jälkeen. Viritän TENS-laitteen elektrodit selkään, ja se auttaa hyvin. Pystyn puuhailemaan kaikenlaista, liikkumaan ja lepäilemään. Supistukset tulevat säännöllisesti ja alkavat vähitellen muuttua kipeämmiksi. Olen rauhallinen ja iloinen siitä, että synnytys on käynnissä. Tuntuu, että tiedän, mitä tapahtuu ja kipu pysyy TENSin, lämpöpakkauksen, liikkumisen, hieronnan, äänenkäytön ja hengittämisen avulla hyvin aisoissa. Pysyn rentona myös supistusten aikana. Kun supistukset yltyvät, alan valmistautua siirtymään ammeeseen. Lämmin vesi ja painottomuus auttavat rentoutumaan ja vievät kivulta pahimman terän pois. Kätilö ja kumppanini muistuttavat, että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs. Rentoutan tietoisesti lantionpohjan lihakset, reidet ja vatsan ja hengitän hyviä hengityksiä. Maailma tuntuu vähitellen katoavan ympäriltä, ja keskityn ainostaan kohtaamaan supistukset, hengittämään ja rentoutumaan. Kipu on voimakasta, mutta kestettävää. Luotan, että muut pitävät huolen kaikesta tarvittavasta. Kätilö ja kumppanini ovat paikalla, jos heitä tarvitsen, he antavat minun olla halutessani rauhassa ja huolehtivat, että minulla on hyvä olla. Olen rento ja keskittynyt ja tunnen oloni turvalliseksi ja varmaksi. Kun supistukset alkavat tuntua kestämättömiltä, onkin jo aika ponnistaa. Olen joko ammeessa tai kuivalla maallla polviseisonnassa tai synnytysjakkaralla. Tuntuu kuin kehoni ponnistaisi itsestään, minun tarvitsee vain rentouttaa lantionpohjan lihakset ja antaa mennä. Kuvittelen, miten maa vetää vauvaa puoleensa joka supistuksella. Muutaman ponnistuksen jälkeen syntyy ensin pää ja sitten hartiat. Saan vauvan syliin ja rinnalle. Muutaman kymmenen minuutin kuluessa syntyy istukka, ja napanuora leikataan, kun se on lakannut sykkimästä. On rauhallista ja onnellista.

Kuulostaapa ihanteelliselta! On muuten melkoisen hankalaa kirjoittaa ainoastaan myönteisiä lauseita ilman yhtäkään kieltosanaa. Helpommin sanoisin, mitä en halua ja en toivo tapahtuvan, mutta toimisiko se yhtä hyvin? Lapsen kanssa sen jo huomaa, että käskyt (tai kehoitukset) ovat tehokkaampia kuin kiellot. Kiellot joka tapauksessa kohdistavat huomion siihen, mitä kielletään. Kieltoihin ei sisälly yhtä voimakasta viestiä siitä, miten sitten pitäisi toimia.

Ja se edellisen postauksen tavoitekuva... Kuvan pitäisi olla jollain lailla vahvoja tunteita herättävä, joka toimii juuri minulle ja jonka saan helposti palautettua mieleeni. Voisin varmaan vielä selata esikoisen vauvakuvia, jos sieltä löytyisi joku äärimmäisen suloinen otos vastasyntyneestä. (Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!)