Mielikuvat synnytyksessä

Tässä artikkeli erilaisten mielikuvien ja affirmaatioiden käytöstä synnytyskivun lievittämiseksi: Mielikuvista apua synnytykseen.

Unelmasynnytys

Usein kuulee sanottavan, ettei synnytystä voi eikä pidä suunnitella etukäteen. Olisiko kuitenkin mahdollista, että poikkeuksien ja yllätysten kohtaaminen on helpompaa, jos on miettinyt, missä ja millä tavoin haluaa synnyttää, millaiseksi haluaa tuntea olonsa? Jos mielikuvilla, ajatuksilla ja visualisoinnilla on vaikutusta, niin positiiviset, vahvat ajatukset toimivat varmasti paremmin kuin epämääräiset "mitä vain voi tapahtua" -ajatukset. Tietysti synnytyksessä mitä vaan voi tapahtua, mutta minulla ainakin epävarmuuteen ja ennakoimattomuuteen keskittyminen vain lisää ahdistusta.

Millainen olisi oma unelmasynnytykseni? Olen miettinyt paljon sitä, mitä pelkään ja mikä ahdistaa. Entä jos kaikki menisikin aivan nappiin, millaista se olisi? Tässä skenaariossa on ehkä mukana hitunen yltiöpositiivista liioittelua, mutta se on kuitenkin täysin mahdollinen.

Supistukset alkavat aamulla hyvin levätyn yön jälkeen. Viritän TENS-laitteen elektrodit selkään, ja se auttaa hyvin. Pystyn puuhailemaan kaikenlaista, liikkumaan ja lepäilemään. Supistukset tulevat säännöllisesti ja alkavat vähitellen muuttua kipeämmiksi. Olen rauhallinen ja iloinen siitä, että synnytys on käynnissä. Tuntuu, että tiedän, mitä tapahtuu ja kipu pysyy TENSin, lämpöpakkauksen, liikkumisen, hieronnan, äänenkäytön ja hengittämisen avulla hyvin aisoissa. Pysyn rentona myös supistusten aikana. Kun supistukset yltyvät, alan valmistautua siirtymään ammeeseen. Lämmin vesi ja painottomuus auttavat rentoutumaan ja vievät kivulta pahimman terän pois. Kätilö ja kumppanini muistuttavat, että jokainen supistus tuo vauvaa lähemmäs. Rentoutan tietoisesti lantionpohjan lihakset, reidet ja vatsan ja hengitän hyviä hengityksiä. Maailma tuntuu vähitellen katoavan ympäriltä, ja keskityn ainostaan kohtaamaan supistukset, hengittämään ja rentoutumaan. Kipu on voimakasta, mutta kestettävää. Luotan, että muut pitävät huolen kaikesta tarvittavasta. Kätilö ja kumppanini ovat paikalla, jos heitä tarvitsen, he antavat minun olla halutessani rauhassa ja huolehtivat, että minulla on hyvä olla. Olen rento ja keskittynyt ja tunnen oloni turvalliseksi ja varmaksi. Kun supistukset alkavat tuntua kestämättömiltä, onkin jo aika ponnistaa. Olen joko ammeessa tai kuivalla maallla polviseisonnassa tai synnytysjakkaralla. Tuntuu kuin kehoni ponnistaisi itsestään, minun tarvitsee vain rentouttaa lantionpohjan lihakset ja antaa mennä. Kuvittelen, miten maa vetää vauvaa puoleensa joka supistuksella. Muutaman ponnistuksen jälkeen syntyy ensin pää ja sitten hartiat. Saan vauvan syliin ja rinnalle. Muutaman kymmenen minuutin kuluessa syntyy istukka, ja napanuora leikataan, kun se on lakannut sykkimästä. On rauhallista ja onnellista.

Kuulostaapa ihanteelliselta! On muuten melkoisen hankalaa kirjoittaa ainoastaan myönteisiä lauseita ilman yhtäkään kieltosanaa. Helpommin sanoisin, mitä en halua ja en toivo tapahtuvan, mutta toimisiko se yhtä hyvin? Lapsen kanssa sen jo huomaa, että käskyt (tai kehoitukset) ovat tehokkaampia kuin kiellot. Kiellot joka tapauksessa kohdistavat huomion siihen, mitä kielletään. Kieltoihin ei sisälly yhtä voimakasta viestiä siitä, miten sitten pitäisi toimia.

Ja se edellisen postauksen tavoitekuva... Kuvan pitäisi olla jollain lailla vahvoja tunteita herättävä, joka toimii juuri minulle ja jonka saan helposti palautettua mieleeni. Voisin varmaan vielä selata esikoisen vauvakuvia, jos sieltä löytyisi joku äärimmäisen suloinen otos vastasyntyneestä. (Ei pitäisi olla kovin vaikeaa!)

Ajatuksen voimalla?

Jos edellisestä postauksesta ei ihan käynyt ilmi, niin suhtaudun edelleen melkoisen kriittisesti kaikenlaisiin näin saat ystäviämenestystävaikutusvaltaa -opuksiin ja kurssituksiin. Siis sellaisiin, joissa tärkeintä on vain muuttaa omia ajatuksiaan ja kaikki muuttuu, tai siis minä muutun menestyjäksi, paremmaksi ihmiseksi, mitä ikinä. Olen suhtautunut ajatukseen keskusteluterapiastakin aika nuivasti, koska mihin asiat siitä loputtomasta keskustelusta sitten muuttuisivat. Edelleen olen sitä mieltä, ettei kaikkia ongelmia voi ratkaista keskustelemalla tai ajatusten voimalla. Usein on muutettava olosuhteita, tarvitaan tekoja ja toimintaa. Fyysinen valmentautuminen esimerkiksi nyt juuri synnytykseen on tärkeää, ja minun onkin ollut helppo motivoida itseni tekemään hengitysharjoituksia ja liikkumaan. Toisaalta olen alkanut uskoa, että molemmat yhdessä, mielensisäinen ajatustyö yhdistettynä fyysiseen harjoitukseen vie pisimmälle.

Olen tajunnut, että on eroa asioiden ja ajatusten vatvomisella ja niiden käsittelyllä. Joskus riittää, että ongelman ja hankalat tunteet ja tapahtumat käy läpi, joko mielessään, keskustellen, kirjoittamalla tai miten vaan. Siinä voi jo syntyä ajatus ratkaisuista, tai joskus on tarpeeksi, että asiat saa purettua auki. Mutta ei se aina riitä, viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa itsekin kyllästyä loputtomaan vatvomiseen, ja tuntuu, ettei varsinainen ongelma ole siitä mihinkään kadonnut, niin tarvitaan jotain muuta.

Anna Wilsby (josta kirjoitin pari postausta sitten) jakaa henkisen valmentautumiseen synnytykseen kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa on keskeistä itsetuntemuksen lisääminen, omien pelkojen, reaktioiden ja aikaisempien kokemusten läpi käyminen. Tämä on siis se vatvomisosio. Toisessa osassa laaditaan "matkasuunnitelma" mielikuvaharjoittelun avulla. Kolmanneksi mietitään keinoja suunnitelman toteuttamiseksi itse synnytyksessä. Alkaa tuntua, että olen kirjoittanut paljon synnytykseen liittyvistä peloista ja siitä, mikä ensimmäisessä synnytyksessä tuntui pahalta. Ehkä olisi aika siirtyä eteenpäin.

Eli mielikuvaharjoittelusta osa yksi. Piti ihan googlata, onko "tavoitekuva" (målbild) mikään sana. Tavoitekuva joka tapauksessa on jonkinlainen visuaalinen ajatus siitä, mihin on pyrkimässä, miltä asiat näyttävät, kun tavoite on saavutettu. Ihmisillä on taipumusta juuttua tavoitteen tiellä oleviin esteisiin ja ongelmiin, vaikka psykologisesti tehokkaampaa olisi keskittyä lopputulokseen. Toiseksi Wilsby väittää, että ihmiset yleensä alkavat jarruttaa juuri ennen tavoitteeseen pääsyä sen sijaan, että kiihdyttäisivät maalilinjan yli. Synnytyksen kannalta hyvä tavoitekuva auttaa keskittymään tavoitteeseen esteiden sijaan. Sen voi ottaa käyttöön heti synnytyksen alussa, ja kuvan palauttaminen mieleen auttaa keskittymään ja jaksamaan synnytyksen aikana. Tavoitekuvan pitäisi sijoittua tarpeeksi kauas synnytyksen jälkeen - jos jotain yllättävää tapahtuu synnytyksessä, niin mielikuva vauvasta turvakaukalossa matkalla kotiin on parempi kuin kuva vauvasta rinnalla heti syntymän jälkeen. Tavoitekuvan voi myös muotoilla lauseeksi. Wilsby ehdottaa, että hyviä lauseita voi kirjoittaa lapuille ja kiinnittää vaikka jääkaapin oveen (en kyllä ehkä kehtaa).

Ei se ota, jos ei annakaan... Periaatteessa uskon kyllä erilaisten psykologisten tekniikoiden toimivuuteen. Käytännössä menetelmät tuntuvat jotenkin... vierailta. Kai sitä voisi tehdä pienen ihmiskokeen. Seuraavaksi pitäisi pohtia, millainen olisi unelmasynnytykseni.