Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona

Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.

Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen.  Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.

Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.

Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.

Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.

Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.

Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.

Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.

Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.

Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja  futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.

Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.

Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini.  Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.

Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.

Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.

Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.