Esikoisen syntymään meni ensimmäisistä supistuksista suunnilleen vuorokausi. Se tuntui pitkältä ajalta, ja supistukset olivat pitkään voimakkaita ja kivuliaita eikä minulla ollut keinoja lievittää kipua ja levätä supistusten välissä. Toinen synnytys kesti noin yhdeksän tuntia, josta voimakkaita supistuksia oli ainoastaan kaksi tuntia. Synnytys ei ollut erityisen kivulias, ainoastaan todella intensiivinen ja voimakas kokemus.
Onko nopea synnytys sitten aina helppo synnytys? Ei välttämättä. Ymmärrän nyt, että nopeakin synnytys saattaa olla vaikea ja traumaattinenkin kokemus, sillä tunnistan omassa kaikin puolin mahtavassa synnytyksessänikin katastrofin ainekset. Jos siis en olisi valmistautunut alunperinkin synnyttämään kotona.
En varmastikaan olisi soittanut sairaalaan vielä siinä vaiheessa, kun varttia vaille seitsemän aamulla soitin kätilölle. Ekassa synnytyksessä menimme sairaalaan mielestäni aivan liian varhain. Vaikka supistukset olivat kipeitä, avautuminen oli vasta alussa. Ja sairaalassa oli aivan kamalaa. Tällä kertaa en olisi ottanut sitä riskiä, että olisin joutunut odottelemaan avautumista sairaalassa tuntikausia. Todennäköisesti olisin havahtunut vasta sillä hetkellä, kun olisi alkanut ponnistuttamaan. Ja mitäs sitten? Olisin soittanut hätänumeroon, ja matkannut sairaalaan köytettynä selälleni ambulanssin penkkiin. Tai vauva olisi syntynyt ilman apua, tai ensihoitajien avustamana. Paniikki olisi varmasti iskenyt jossain vaiheessa. Voin kuvitella, että tilanne olisi voinut täysin riistäytyä hallinnastani.
Nopeassa synnytyksessä myös supistusten yhtäkkinen rajuus voi olla pelottavaa. Ymmärrän nyt todella hyvin, miksi synnytyslauluvalmennuksessa ja TENS-laitteen käyttöohjeissa neuvottiin aloittamaan silloin kun supistukset ovat vielä lieviä. On paljon vaikeampaa alkaa rentoutua ja hengittää rauhallisesti vasta siinä vaiheessa, kun supistukset ovat jo voimakkaita. Nopeasti etenevässä synnytyksessä voi tippua henkisesti kärryiltä, ja hallinnan menetyksen tunne voi saada aikaan paniikin. Minullakin paniikki oli lähellä siinä vaiheessa, kun alkoi ponnistuttaa ja kätilö oli vasta lähdössä matkaan. Pystyin kuitenkin suuntamaan kaiken energiani hengitykseen ja ääneen, eikä pelolle ja panikoinnille jäänyt tilaa.
Olen edelleen sitä mieltä, että pitkä synnytys on vaikeampi, tai ainakin väsyttävämpi kuin nopea. Sekä fyysisiä että emotionaalisia voimia täytyy säästellä, jotta jaksaa tuntikausien supistelua. Varsinkin sairaalasynnytyksessä saa helposti hienovaraisia vihjeitä ja kokee paineita siitä, että synnytyksen täytyisi edistyä nopeammin, mikä saattaa saada synnytyksen hidastumaan entisestään. Henkinen tuki ja läsnäolo on tosi tärkeää. Synnytyskokemukseen vaikuttaa oman valmistautumisen lisäksi olennaisesti myös synnytysympäristö ja synnytyksessä mukana olevien tuki. Pitää muistaa, että vaikka valmistautuminen on tärkeää, myös synnytyksen hoidolla ja hoitotavoilla on paljon merkitystä. Vastuuta hyvästä synnytyksestä ei voi eikä pidä kaataa yksinomaan synnyttäjän niskoille.
Olen miettinyt, voisinko vielä synnyttää sairaalassa. Näiden kokemusten perusteella valitsisin ehdottomasti uudelleen kotisynnytyksen. Sairaalasynnytys ei silti enää tunnu täysin mahdottomalta vaihtoehdolta. Tiedän nyt, etten enää tule kokemaan uudelleen ensimmäistä synnytystä ja luotan itseeni niin paljon, että sairaalaympäristökään ei sitä varmuutta pystyisi horjuttamaan. Toisaalta en silti pysty täysin luottamaan siihen, ettei sairaalaympäristössä jokin menisi vikaan. Entä jos joudun sisätutkimusta varten selälleni sängylle, ja joudun jäämään siihen ponnistamaan? Synnytyksen aikana pitäisi voida keskittää kaikki voimat sisäänpäin, eikä joutua viestimään mitään ylimääräistä, etenkään puolustamaan tai vaatimaan mitään. Ylipäänsä ajatus siitä, että synnytyksen aikana pitäisi pukeutua, nousta taksiin, kirjautua sisään osastolle, tavata tuntematonta hoitohenkilökuntaa, riisuutua, kiivetä sängylle sisätutkimusta varten, olla käyrillä... Pikkujuttuja kaikki, mutta häiritsevää silti ja varmasti lisäisi supistusten kivuliaisuutta. Luultavasti selviäisin siitäkin ja pystyisin säilyttämään oman kuplani keskittymällä ääneen ja hengitykseen. Kotisynnytys oli minulle kuitenkin ehdottomasti parempi valinta, ja olen äärettömän tyytyväinen, että se oli mahdollista.
maanantai 2. tammikuuta 2012
sunnuntai 1. tammikuuta 2012
Ja kaikkihan meni toisin
Synnytyksen jälkeen olen tajunnut, miten paljon toiseen synnytykseen valmistautumisessa oli ensimmäisestä synnytyksestä toipumista. Olin raskausaikana valmistautunut huolella ja perusteellisesti - mutta ennen kaikkea olin valmistautunut käymään läpi esikoisen synnytyksen toistamiseen. Uskoin täysin kokevani samalla lailla etenevän synnytyksen, hieman nopeutettuna ehkä, mutta en sellaisena kiitorataversiona, joka siitä lopulta tuli.
Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.
Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.
Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.
Toiseen synnytykseen valmistautuminen onkin ihan erilaista, koska se yksi kokemus on jo takana. Jos ensimmäinen synnytyskokemus on ollut voimakas, ja etenkin voimakkaasti negatiivinen, niin suuri osa valmistautumisessa on sen läpikäymistä. Mitä oikeastaan tapahtui, mikä meni pieleen, mitä olisi voinut tehdä toisin ja mitä haluan tehdä tällä kertaa toisin. En tiedä, pystyykö kokemusta käsittelemään loppuun ja jättämään taakseen vielä raskausaikana. Minulla ensimmäinen synnytyskokemukseni vaikutti vielä synnytyksen aikana, ja meinasi johtaa siihen, ettei kotikätilö ollut ehtiä ajoissa paikalle. Vertasin mielessäni tuntemuksiani esikoisen synnytykseen ja tein sen perusteella täydellisen virhearvion synnytyksen vaiheesta. En kerta kaikkiaan voinut uskoa, että synnytys etenisi niin nopeasti: olin valmis ponnistamaan jo tunti tai puolitoista siitä hetkestä, kun olin noussut sängystä. Ehdin olla jalkeilla kaksi tuntia, ja vauva olikin jo maailmassa.
Toinen alatiesynnytys usein on nopeampi kuin ensimmäinen, etenkin jos synnytysten välissä ei ole kulunut kovin montaa vuotta. Uskon kuitenkin, että on muita, ehkä tärkeämpiäkin tekijöitä. Yksi niistä on vauvan asento ja tarjonta, josta olen kirjoittanut paljon. Tällä kertaa vauva oli optimaalisessa tarjonnassa synnytyksen alkaessa, eikä avosuisessa niin kuin viimeksi todennäköisesti kävi. Hengitys- ja rentoutumisharjoituksilla ja aamuyöllä myös TENS-laitteella oli suuri vaikutus siihen, että pystyin lepäämään sängyssä lähes koko avautumisvaiheen ajan, illasta aamukuuteen. Ennen kaikkea olin rento ja luottavainen, tiesin että minulla on paljon keinoja ja tukea kivusta selviämiseen. Äänenkäytöstä oli todella suurta apua eivätkä voimakkaatkaan supistukset tuntuneet hallitsemattomalta kivulta. Lisäksi tiesin, että saisin olla kotona, minun ei tarvitsisi lähteä mihinkään ja minulla olisi luotettava ja turvallinen kätilö auttamassa. Jos pelko ja jännitys voivat hidastaa synnytystä, niin rentous ja turvallisuudentunne varmasti tällä kertaa nopeuttivat sitä.
Kaikki kävi lopulta niin nopeasti, että en tarvinnut kätilön tukea kuin vasta ponnistusvaiheessa ja vauvan synnyttyä. Amme jäi pumppaamatta. Ainoa hieman harmittava juttu onkin se, etten päässyt synnyttämään veteen, mutta se on hyvin pieni pettymys, koska kaikki sujui ilmankin niin hyvin. Synnytyksen jälkeen oli ihanaa olla omassa kodissa. Kaikessa rauhassa. Ja nyt todella tuntuu, että ensimmäinen synnytys on vain muisto, joka ei enää vaivaa mieltä.
maanantai 19. joulukuuta 2011
Synnytyskertomus: Meidän pieni syntyi kotona
Tämän tarinan kirjoittaminen tuntuu hyvin erilaiselta kuin esikoisen synnytyksen läpikäyminen. Synnytys oli uskomattoman hyvä, intensiivinen ja kaunis kokemus, jonka ajatteleminen hymyilyttää edelleen. Tätä tapahtumaa muistelen mielelläni vaikka joka päivä.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
Marraskuisena iltana kymmenen maissa alkoi alavatsassa tuntua pientä nipistelyä. Arvasin, että synnytys todennäköisesti oli alkamassa ja valmistauduin pikaisesti nukkumaan, jotta ehtisin levätä ja ehkä nukkuakin vähäsen. Alku oli hyvin samanlainen kuin esikoisen synnytyksessä. Supistukset alkoivat samoihin aikoihin illalla, jopa samana viikonpäivänä. En osannut lainkaan aavistaa, miten täysin erilainen tästä synnytyksestä kuitenkin tulisi.
Supistukset tuntuivat vain lievänä jomotteluna, ja taisin ehtiä torkahtaakin hieman. Puoli yhden maissa esikoinen heräsi eikä meinannut millään suostua nukahtamaan uudelleen. Yli tunnin nukuttamisen ja silittelyn jälkeen lapsi sammui viimein meidän sänkyyn. Olen kuullut ja lukenut monien muidenkin vanhempien lapsien kuin ihmeen kaupalla heräävän keskellä yötä, kun synnytys on ollut aluillaan. Jokin juttu siinä täytyy olla! Supistukset olivat vielä kevyitä, ja niitä tuli aika tasan kymmenen minuutin välein. Joka supistuksella keskityin päästämään keskivartalon täysin rennoksi ja hengittämään rauhallisesti. Muut nukkuivat, ja minä makasin sängyssä kyljelläni torkkuen ja hengitellen. Noin puolen tunnin välein vaihdoin kylkeä. Vauva tuntui olevan edelleen vasemmassa raivotarjonnassa, ja liikkeitä tuntui kohtalaisesti.
Aamuyöstä ehkä puoli neljän jälkeen nousin ylös, söin hieman yöpalaa ja kaivoin kaapista TENS-laitteen. Virittelin lätkät vessan peilin avulla selkääni, mikä oli yksin hieman hankalaa. Ei onneksi tuntunut haittaavan, vaikka en saanutkaan niitä kiinnitettyä kovin symmetrisesti. Sähköimpulssit helpottivat heti kipua, joka ei tosin tässä vaiheessa vielä ollut erityisen kovaa. Menin takaisin sänkyyn, sillä ajattelin säästää voimia mahdollisimman pitkään. Tämähän olisi vasta alkua. Laite oli kaikista pienimmällä teholla, ja se tuntui riittävän hyvin. Vaikutus tuntui vähän samalta kuin joku olisi tasaisesti hieronut selkää. Koetin kohdistaa hengitystä alaselkään ja pysymään supistusten aikana yhä täysin rentona. En ehtinyt nukahtaa supistusten välissä, mutta pystyin kuitenkin lepäämään ja rentoutumaan.
Vähitellen supistukset alkoivat tuntua sen verran voimakkaina, että huomasin jännittäväni vatsalihaksia ja TENS-laitteesta huolimatta supistusten aikana teki mieli kiemurrella sängyssä. Vähän ennen kuutta nousin ylös, jotta pääsisin liikkumaan ja etten herättäisi vielä muita. Muistelin synnytyslauluvalmennuksen oppeja, ja aloin supistusten aikana huokailemaan kevyttä aaa-ääntä. Ääntä oli valmennuksessa kehotettu käyttämään jo mietojenkin supistusten aikana ja nostamaan äänen voimakkuutta supistusten voimakkuuden mukaan. Se tuntui yllättävän hyvältä. Jotenkin ääni vei huomion pois kivusta ja rentoutti paljon paremmin kuin pelkkä hengitykseen keskittyminen. Istuin pallon päällä ja supistuksen alkaessa nousin seisomaan, nojailin pianon kanteen ja annoin äänen tulla syvältä. Kuvittelin äänen liikkuvan kasvoista rintaa ja vatsaa pitkin lantionpohjaan. Ajattelin, miten jokainen supistus avaa kohdunsuuta ja miten tällä kertaa en taistele kipua vastaan, vaan annan sen tehdä tehtävänsä.
Olo oli rauhallinen. Ulkoa kadulta ei kuulunut poikkeuksellisesti mitään ääniä, ja koko talo oli hiljaa. Äänen avulla tunsin pystyväni hallitsemaan kipua, eivätkä supistukset tuntuneet pahalta. Katselin kelloa ja mietin, milloin soittaisin kätilölle. Kätilön tultua paikalle voisimme varmaan alkaa täyttämään ammetta ja pääsisin sinne lepäilemään. Olin muutenkin ajatellut haluavani kätilön paikalla mahdollisimman aikaisin. Ajattelin jaksavani paremmin, jos tukea olisi saatavilla alusta lähtien. Mietin, että jos vauvalla viimeksi oli kestänyt myöhäiseen iltaan saakka niin tällä kertaa saattaisin synnyttää iltapäivällä. Sinne asti jaksaisin varmasti hyvin.
Varttia vaille seitsemän on sentään jo melkein ihmisten aikaa, ja soitin kätilölle. Sanoin, että nyt tuntuu alkavan tapahtua, vaikka mitään kiirettä ei vielä olisi paikalle. Ylösnousun jälkeen supistuksia oli tullut tihenevässä tahdissa. Ei silti mitään hätää, vakuuttelin. Ei tässä vielä aikoihin tapahtuisi mitään. Tuntuuko painetta? No joo, supistukset tuntuvat alaselässä ja takamuksessa, mutta niin ne tuntuivat viimeksikin, varmaan suolessa on vielä jotain, joka painaa... Sovimme, että kätilö alkaa valmistautua lähtöön. Kuuden minuutin puhelun aikana tuli pari kolme supistusta, joiden aikana laitoin puhelimen syrjään ja keskityin taas ääneen.
Puhelun jälkeen vähän ennen seitsemää herätin lapsen isän. Nyt se tulee - no ei nyt ihan heti, mutta tänään. Esikoinen meni syömään aamupalaa ja alkoi pukeutua tarhaan. Olohuoneessa istuin pallon päällä, makasin välillä kyljelläni futonsohvalla ja aina supistuksen tullessa nousin ylös ja annoin äänen tulla. Ääni alkoi kuin luonnostaan voimistua, kun supistuksissa alkoi olla enemmän puhtia.
Jo vajaan puolen tunnin päästä voimakkaita supistuksia tuli tiheästi ja paineentunne alkoi olla kova. Aloin tajuta, että synnytys taitaisikin sujua paljon nopeammassa tahdissa kuin olin ikinä osannut kuvitella. Voisin alkaa ponnistaa vaikka heti! Kello oli 7.25 soittaessani uudestaan kätilölle, joka oli juuri lähdössä ajamaan meille päin. Tää taitaakin tulla nyt! Pystyin tunnustelemaan vauvan päälakea. Ei voi olla totta! Esikoisella oli jo haalari päällä, mutta häntä ei todellakaan voisi enää lähteä viemään päiväkotiin.
Annoin puhelimen hieman vastaanottavaisemmassa tilassa olevalle puoliskolle, housut pois, pyyhe alle ja futonille konttausasentoon. Nojasin kyynärpäihin ja vaihdoin syvän aa-äänteen pinnalliseen hengitykseen. Supistuksen aikana tein korkea hyyhyyhyy-ääntä huulten välistä. Oli onni, että muistin vinkin, sillä muuten en ikinä olisi kestänyt pidätellä koko 18 ja puolta minuuttia, joka kätilön ajomatkaan meni. Kuulin koko sen ajan kuin jostain sumun takaa kätilön äänen puhelimen kaiuttimesta. En ajatellut mitään, keskityin vain ynisemään. Koetin pitää lantionpohjan rentona ja olemaan ponnistamatta. Nyt ei ollut varaa panikoida, tapahtui mitä tapahtui.
Oli mielettömän helpottunut olo, kun kätilö vihdoin pääsi sisään. Pari minuuttia meni vielä käsien pesuun ja tavaroiden ottamiseen esiin. Pyysin tarkistamaan kohdunsuun tilanteen, sillä en voinut edelleenkään täysin uskoa, että ponnistusvaihe olisi ihan oikeasti jo nyt käsillä. Mutta oli se, kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Nyt pitikin vaihtaa vaihdetta ja alkaa ponnistaa, mutta missä? Olin vähän hukassa, koska olin suunnitellut olevani tässä vaiheessa ammeessa, tai ainakin jakkaralla niin kuin viimeksi, eikä nyt ollut kumpaakaan. Halusin päästä pois konttausasennosta, mutta syvä kyykky ilman tukea ei tuntunut mahdolliselta asennolta enkä oikeastaan halunnut liikkua yhtään mihinkään.
Ponnistusvaiheen muistikuvat ovat melko hataria välähdyksiä. Nousin sohvan viereen seisomaan ja pyysin kumppanin eteeni tueksi. Kätilö levitti alle pyyhkeitä, kuunteli kertaalleen vauva sydänäänet dopplerilla ja asettui taakseni lattialle valmiiksi ottamaan vauvan vastaan. Oli hankalaa orientoitua ponnistamaan, kun olin tähän asti kaikin voimin keskittynyt välttämään sitä. Muutaman supistuksen ajan roikuin kumppanin kaulasta, mutta sitten esikoinen alkoi vaatimaan huomiota ja jäin yksin, kun lapsi halusi isän syliin. Seisoin ja nojasin käsillä polviini. Supistuksen tullessa keskityin edelleen hengittämiseen ja ääneen. Aika pian kalvot menivät rikki - onneksi eivät yhtään aiemmin, sillä pidättely olisi silloin voinut olla mahdotonta. En edelleenkään varsinaisesti ponnistanut, osittain olin yhä liian hämmentynyt, osittain tajusin, että pystyasennossa ei kannata yrittää liian kovaa, jotta kudokset ehtivät venyä. Halusin ponnistaa omien tuntemuksieni mukaan enkä väkisin ja välttyä siten repeämiltä. Jossain vaiheessa alkoi tuntua kiristystä, ja kätilö kävi pyynnöstäni lämmittämässä lämpimän kääreen välilihaa vasten, joka tuntui tosi hyvältä. Muistan jossain vaiheessa tunteneeni, miten supistuksen jälkeen vauva nousi takaisin ylöspäin. Epätoivo häilähti hetkeksi mieleen, kätilö sanoi onneksi jotain rauhoittavaa, ja samalla tajusin, että nyt pitäisi alkaa oikeasti ponnistamaan, jotta vauvan saisi ulos. Seuraavilla supistuksilla keskityin työntämään kevyesti. Sattui, mutta tiesin sen olevan pian ohi. Sitten vauvan pää putkahtikin esiin, ja kuului rääkäisy. Kesti hetken tajuta, että olkapäät olivat vielä sisällä, vaikka vauva huusi jo täyttä kurkkua. Seuraavalla supistuksella vauva syntyi. Ponnistusvaiheen kestoksi merkattiin kahdeksan minuuttia. Se oli siinä! Olin älyttömän onnellinen, hämmentynyt ja helpottunut.
Kätilö pyysi kyykistymään, koska napanuora oli lyhyt. Olin aivan pihalla, ja asentoa vaihtaessani tunsin nykäyksen ja napanuora katkesi. Pelästyin tietysti, mutta napanuora solmittiin, eikä siitä aiheutunut ongelmia. Siirryin futonille makaamaan ja sain vauvan syliin. Näinkö helposti tämä oikeasti meni? Pelkäsin, että kohta heräisin takaisin omassa sängyssäni ja synnytys olisikin vielä edessä, kaikki tuntui niin epätodelliselta. Samalla tuntui mielettömän hienolta: sain juuri sellaisen synnytyksen kuin halusinkin. Kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Parikymmentä minuuttia syntymän jälkeen anoppi saapui hakemaan esikoista tarhaan. Lapsi vaikutti hieman hämmentyneeltä, mutta ei mitenkään säikähtäneeltä. Kätilö vakuutti, että tunnelma oli ollut koko ajan rauhallinen. Jossain vaiheessa toinenkin kätilö ennätti paikalle. Oli hiljaista ja mukavaa, vauva torkkui kanssani peiton alla. Mietoja jälkisupistuksia tuli satunnaisesti. Vielä odoteltiin istukan syntymistä. Rauhoituttuani hieman ponnistusvaiheen hektisyydestä alkoi paleltaa aivan kamalasti ja lopulta makasin kääriytyneenä useampaan peittoon. Tärinä meni onneksi pian ohi. Koetin vähän kyykyssä saada istukkaa ulos, mutta se ei tuntunut lähtevän. Sain akupunktioneulat, ja lopulta reilun tunnin päästä istukka syntyi kokonaisena yhdellä ponnistuksella kätilön painaessa kohtua.
Makoilimme futonilla, söimme leipiä ja joimme teetä. Vauva punnittiin samanlaisella kalavaa'alla, joka neuvolan kotikäynnilläkin yleensä on mukana, päänympärys mitattiin ja pitkä musta tukka pestiin puhtaaksi kylpyhuoneen hanan alla. Sain puudutuspiikin ja pari tikkiä nirhaumiin, jotka olivat tulleet vauvan nyrkeistä. Tällä kertaa käsi ei sentään ollut poskella vaan leuan alla. Vauvan imiessä rintaa kätilö pisti K-vitamiinipiikin, ja napaverinäyte otettiin istukasta. Kätilöt siivoilivat vähän paikkoja, muutama pyyhe heitettiin roskiin ja loput pyykkiin. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, ja olin onnellinen, että sain olla kotona. Olen aina pitänyt täysin friikkeinä ihmisiä, jotka sanovat pitävänsä synnyttämisestä ja synnyttävänsä vaikka joka päivä, mutta nyt minusta tuntui samalta. Synnytys tosiaan voi olla mahtava kokemus.
keskiviikko 14. joulukuuta 2011
Kotisynnytysohjelmaa Nelosella
Toisen lapsen imetyksen myötä kuvioon ovat tulleet jälleen keskipäivän tv-ohjelmat. Nelosella tuleva Vauvan tarina saa minut yleensä ärsyyntymään tai tylsistymään (kuinkahan monia kolmosia jenkeissä oikein syntyy kun niitä riittää melkein joka jaksoon?), mutta tänään tullut kotisynnytysjakso olikin yllättävän hyvä. Ohjelmaan on selvästi haluttu synnyttäjien ääripäitä, mutta lähestymistapa oli luonteva ja ohjelmasta välittyi minusta yllättävän hyvin synnytyksessä itsellenikin tärkeitä asioita kuten intiimiys, hyvä suhde kätilöön ja synnyttäjän tukeminen. Kuvaa löytyy myös vesisynnytyksestä.
Jakso tulee uusintana huomenna torstaina neloselta klo 9.30 tai sen voi katsoa täältä: Vauvan tarina: Pitkä kotisynnytys.
Jakso tulee uusintana huomenna torstaina neloselta klo 9.30 tai sen voi katsoa täältä: Vauvan tarina: Pitkä kotisynnytys.
perjantai 9. joulukuuta 2011
Keskustelua kotisynnytyksestä
Aktiivinen synnytys ry:n keskusteluillassa Helsingissä on maanantaina 12.12.2011 aiheena kotisynnytys. Mukana kätilö Anu Lampinen. Illat järjestetään kerran kuukaudessa klo 18-20 Mäkitorpan leikkipuiston tiloissa (Mäkitorpantie 42-44, Oulunkylä).
Kannattaa mennä, jos aihe yhtään kiinnostaa! Vaikka synnytys ei olisi omalla kohdalla edes ajankohtaista, niin illasta saa varmaan paljon irti. Me täällä fiilistellään kotioloissa.
Kannattaa mennä, jos aihe yhtään kiinnostaa! Vaikka synnytys ei olisi omalla kohdalla edes ajankohtaista, niin illasta saa varmaan paljon irti. Me täällä fiilistellään kotioloissa.
torstai 8. joulukuuta 2011
Jälkeisten jälkeiset
Kotisynnytyksessä riittää byrokratiaa. Olemassa olevia käytäntöjä ei ole tai sitten ne käytännöt toimivat kotona synnyttäviä vastaan.
Meidän neuvola kieltäytyi lopulta kirjoittamasta vastasyntyneen TSH-lähetettä. Onneksi sellainen saatiin mutkan kautta toisesta neuvolasta, joten synnytyksen yhteydessä meillä oli valmiina näyteputki ja lähete minun henkilötunnuksellani. Kätilö kirjoitti vielä mukaan lapun yhteystietoineen - ja kyllä sitä perään soittelua tulikin. Lapsen isä vei näytteen lähimpään labraan ja soittoa taisi tulla niin sieltä kuin sairaalastakin. Arvot olivat onneksi kohdillaan.
Kolmantena päivänä synnytyksestä kävimme vastasyntyneen lääkärintarkastuksessa. Varasin suosiolla ajan Kampin Pikkujättiin neonatologille, jonne matkattiin koko perheen voimin. Ehkä olisi ollut hyväkin kokemus käydä nyt hyvän synnytyskokemuksen jälkeen Kättärillä ja se olisi voinut olla poliittisempi teko kotisynnytysten näkyvyyden puolesta, mutta en halunnut ottaa riskiä. Jos lääkäri olisi ollut tyly (kuulemma osa suhtautuu kotisynnytykseen todella nihkeästi) niin sairaalapelko tuskin olisi siitä laantunut. Pikkujätin lääkäri oli kotisynnytyksestä hieman hämillään, mutta asiallinen. Kaikki oli mallillaan, paino vain oli pudonnut sen verran, että imetystä ollaan koetettu tehostaa. Ja pakko mainita, että kannoin itse vauvan kantoliinassa kotoa lääkäriin! On tapahtunut paljon sellaista, joka esikoisen syntymän aikaan ei ollut mahdollista, ja se tuntuu hyvältä.
Samaiseen Close carrieriin pujottelin vauvan myös maanantaina neuvolaan punnitusta varten. En ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen tästä kantovälineestä. Ainakin sen kiristäminen on helppoa, mutta paino tuntuu tulevan aika paljon hartioille. Toisaalta kehtoasento on raskaampi muistaakseni kuin pystyasento liinassa. Pitäisi varmaan testata nyt myös trikoinen ja kudottu liina mukavuuden kannalta, kun ne kerran tuolla valmiina ovat... Vauvan painon lasku oli pysähtynyt, mutta lisää perjantain punnitukseen oli tullut aika vähän. Tänään piti olla neuvolan kotikäynti, mutta terkkari perui sen sairauden vuoksi ja huomenna mennään uudestaan neuvolaan käymään. Vastasyntyneen imetys on tälläkin kertaa hieman stressaavaa, vaikka ei olekaan antibiootteja ja synnytyskokemuksesta toipumista taustalla.
Lapsen isä vei kätilön kirjoittaman syntymätodistuksen maistraattiin, jossa olivat kuulemma olleet ihan pihalla. Olin käsittänyt, että käymällä paikan päällä henkilötunnuksen olisi voinut saada saman tien, mutta virkailija jemmasi paperit jonnekin ja nyt odotellaan postia.
Synnytyksen jälkeen oli kyllä ehdottoman ihanaa, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Kätilöt kävivät parina päivänä katsomassa meitä ja vauvaa, ja puhelinyhteys oli auki. Olo on ollut aivan mielettömän hyvä, henkisesti ja fyysisesti. Jännittää kyllä vähän kirjoittaa itse synnytyksestä... Miten sen kokemuksen voi ilmaista, kun kaikki synnytykseen liittyvä kieli on niin teknistä ja kolkkoa? Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken muistiin mahdollisimman pian, olkoonkin että se versio olisikin sitten se, minkä tulen muistamaan.
Meidän neuvola kieltäytyi lopulta kirjoittamasta vastasyntyneen TSH-lähetettä. Onneksi sellainen saatiin mutkan kautta toisesta neuvolasta, joten synnytyksen yhteydessä meillä oli valmiina näyteputki ja lähete minun henkilötunnuksellani. Kätilö kirjoitti vielä mukaan lapun yhteystietoineen - ja kyllä sitä perään soittelua tulikin. Lapsen isä vei näytteen lähimpään labraan ja soittoa taisi tulla niin sieltä kuin sairaalastakin. Arvot olivat onneksi kohdillaan.
Kolmantena päivänä synnytyksestä kävimme vastasyntyneen lääkärintarkastuksessa. Varasin suosiolla ajan Kampin Pikkujättiin neonatologille, jonne matkattiin koko perheen voimin. Ehkä olisi ollut hyväkin kokemus käydä nyt hyvän synnytyskokemuksen jälkeen Kättärillä ja se olisi voinut olla poliittisempi teko kotisynnytysten näkyvyyden puolesta, mutta en halunnut ottaa riskiä. Jos lääkäri olisi ollut tyly (kuulemma osa suhtautuu kotisynnytykseen todella nihkeästi) niin sairaalapelko tuskin olisi siitä laantunut. Pikkujätin lääkäri oli kotisynnytyksestä hieman hämillään, mutta asiallinen. Kaikki oli mallillaan, paino vain oli pudonnut sen verran, että imetystä ollaan koetettu tehostaa. Ja pakko mainita, että kannoin itse vauvan kantoliinassa kotoa lääkäriin! On tapahtunut paljon sellaista, joka esikoisen syntymän aikaan ei ollut mahdollista, ja se tuntuu hyvältä.
Samaiseen Close carrieriin pujottelin vauvan myös maanantaina neuvolaan punnitusta varten. En ole vielä ihan varma, mitä mieltä olen tästä kantovälineestä. Ainakin sen kiristäminen on helppoa, mutta paino tuntuu tulevan aika paljon hartioille. Toisaalta kehtoasento on raskaampi muistaakseni kuin pystyasento liinassa. Pitäisi varmaan testata nyt myös trikoinen ja kudottu liina mukavuuden kannalta, kun ne kerran tuolla valmiina ovat... Vauvan painon lasku oli pysähtynyt, mutta lisää perjantain punnitukseen oli tullut aika vähän. Tänään piti olla neuvolan kotikäynti, mutta terkkari perui sen sairauden vuoksi ja huomenna mennään uudestaan neuvolaan käymään. Vastasyntyneen imetys on tälläkin kertaa hieman stressaavaa, vaikka ei olekaan antibiootteja ja synnytyskokemuksesta toipumista taustalla.
Lapsen isä vei kätilön kirjoittaman syntymätodistuksen maistraattiin, jossa olivat kuulemma olleet ihan pihalla. Olin käsittänyt, että käymällä paikan päällä henkilötunnuksen olisi voinut saada saman tien, mutta virkailija jemmasi paperit jonnekin ja nyt odotellaan postia.
Synnytyksen jälkeen oli kyllä ehdottoman ihanaa, ettei tarvinnut lähteä mihinkään. Kätilöt kävivät parina päivänä katsomassa meitä ja vauvaa, ja puhelinyhteys oli auki. Olo on ollut aivan mielettömän hyvä, henkisesti ja fyysisesti. Jännittää kyllä vähän kirjoittaa itse synnytyksestä... Miten sen kokemuksen voi ilmaista, kun kaikki synnytykseen liittyvä kieli on niin teknistä ja kolkkoa? Toisaalta haluaisin kirjoittaa kaiken muistiin mahdollisimman pian, olkoonkin että se versio olisikin sitten se, minkä tulen muistamaan.
torstai 1. joulukuuta 2011
Perillä ollaan
Meidän 3,6-kiloinen pikkuinen syntyi suunnitelmien mukaan kotona ja kaikki meni täydellisen hienosti. Synnytys oli mielettömän uskomaton kokemus, hienompi kuin olin edes uskaltanut toivoa. Suurin apu oli lopulta TENS-laitteesta ja synnytyslaulusta, ja tietysti kaikesta valmistautumisesta ja erityisesti upeasta kätilöstä, joka juuri ja juuri ennätti paikalle.
Vielä ei ole kovin paljon muuta mielessä kuin
MINÄ
TEIN
SEN
!
Minä sain hyvän synnytyksen.
Vielä ei ole kovin paljon muuta mielessä kuin
MINÄ
TEIN
SEN
!
Minä sain hyvän synnytyksen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)