Edellisen postauksen jälkeen jäin miettimään, että tietynlainen "pellolta saunaan ja illalla lypsylle" -ihanne tuntuu vieläkin elävän synnyttämisen suhteen. Ja jos ei nyt varsinaisesti arvostuksen kohteena olisikaan nopea paluu kotitöiden ääreen, niin ainakin siihen normaaliin elämään, mitä se kullakin on. Nyt kun mietin omaa synnytyksen jälkeistä ahdistustani, niin ehkä se olisi ollut lievempää, jos olisin voinut hyväksyä oman rajallisuuteni. Siinä tilanteessa tietysti mietin, että tätäkö tämä nyt on, hamaan tulevaisuuteen asti. Tällä kertaa tiedän, että kaksi viikkoa, kuukausi, kaksi kuukautta on häviävän lyhyt aika. Jos siinä ajassa en pääse istumaan kahviloihin, kuljeskelemaan kaupungilla, lueskelemaan kirjoja - onhan se tietysti menetys, mutta pian olosuhteet ovatkin aivan toiset. Vuosikin on lopulta lyhyt aika elämässä, vaikka se ei siltä tunnu silloin, kun vaikeimmat hetket ovat käsillä.
Hilkka Helsti kuvaa tutkimuksessaan synnytyskulttuurin muutoksista ennen sairaalasynnytysten yleistymistä 1950-60-luvulla, kuinka vanhan kirkottamisperinteen aikana synnyttäneet naiset eivät saaneet osallistua töihin ennen papin suorittamaa puhdistautumisriittiä. Käytännössä synnyttäjä saattoi levätä viikkojakin, ja muut lähipiirin naiset ja osaltaan mies hoitivat työt. Merkittävää kyllä, kirkottamisperinne alkoi murtua pitkälti naisten oman vastustuksen seurauksena. Käsitys synnyttäneen naisen saastaisuudesta ja eristämisen tarpeesta haastettiin korostamalla työnteon arvostusta. Helsti liittää esimerkiksi kiertävät kertomukset pellon laidalla ja lypsyn aikana synnyttäneistä naisista juuri kirkottamisperinteen purkamiseen. Kertomukset korostavat positiivisina naisen työteliäisyyttä ja vahvuutta: synnyttäminen ei tehnyt naisesta heikkoa, saastaista ja töihin kykenemätöntä, vaan hyvä emäntä synnytti muiden töiden lomassa. Se ei tarkoita, että synnytykset olisivat järjestään olleet helpompia ja toipuminen nopeampaa kuin nykyään. Olennaista on, minkälaisia kertomuksia on haluttu kertoa eteenpäin. Toisenlaisista kokemuksista on vaiettu.
Synnytyskulttuurin muutokseen liittyi naisten kannalta positiivisia asioita - eihän pakkoeristys ja saastaisena pitäminen varsinaisesti ketään houkuta, vaikka toisaalta tarjosikin mahdollisuuden lepoon. Toisaalta työteliäisyyden ihanne asetti taas omat vaatimuksensa, ja oli varmasti fyysisesti kuormittavaa. Synnyttämiseen liittyvät fyysiset vaivat olivat yleisiä etenkin useamman lapsen synnyttäneillä.
En varmaan ole ainut, joka on nykyäänkin kuullut keskusteluissa viittauksia "entisajan naisiin", joiden työntäyteisiä arkirutiineja synnytys ei ikinä juuri hetkauttanut. Harvemmin samassa yhteydessä puhutaan siitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia työnteon ihanteesta/vaatimuksesta on ollut. Paitsi synnyttäjän fyysisen toipumisen ja synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden kannalta, myös vauvanhoitotavat ovat olleet aika erilaisia. Pienetkin vauvat on jätetty töiden ajaksi isompien sisarusten tai vanhusten hoitoon, tai yksin. Maitoa saatettiin juottaa lehmänsarvesta, ja lapsikuolleisuus oli korkea.
Nykyään tuskin kukaan joutuu tekemään yhtä raskasta työtä kuin agraari-Suomessa, ainakaan heti synnytyksen jälkeen. Kuitenkin samanlaisia ihanteita tuntuu elävän nykyäänkin, hieman eri muodoissa vain. Harva tietenkään paheksuu tai ihmettelee, jos vastasyntyneen kanssa haluaa olla pari-kolme viikkoa rauhassa. (Tosin jos tänä aikana jättää kaikki siivoamiset, ruoanlaitot ja muut tekemättä, niin saattaa tulla jo enemmän ihmettelyjä, ainakin joiltain tahoilta.) Jollain lailla olen itsekin sisäistänyt toiveen ja ajatuksen siitä, että paluu normaalielämään tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
Enkä nyt tarkoita, että puoli vuotta pitäisi hengailla kotioloissa. Pitää vain miettiä, syntyvätkö ne tarpeet ja halut ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käsityksistä siitä, millaista elämä vauvan kanssa on, vai siitä, mikä on itselle missäkin tilanteessa paras tapa toimia. Ja tietysti jos joutuu viettämään päivät pitkät ainoana aikuisena, niin on aika ymmärrettävää, että aktiviteetteja tahtoo järjestää. Nykyään yleisin asetelma vauvan ja lastenhoidon suhteen on kyllä ehkä yksi huonoimmista, jonka voin kuvitella. Yksi aikuinen (lähes aina lapsen synnyttänyt naispuoleinen henkilö) on päävastuussa lapsen tai lapsien hoidosta, pääosan ajasta täysin yksin. Kaksi viidestä isyysvapaaseen oikeutetusta ei käytä lainkaan vapaita, ja vain kolmannes käyttää koko kolmen viikon isyysvapaan. Aika harvalla on asuinympäristössään tiivistä sosiaalista verkostoa. Ihmiset asuvat maalla, hajallaan lähiöissä tai muuten kaukana toisistaan. Ainakin Helsingissä asuminen on niin kallista, että useimpien on mahdotonta tehdä vapaata valintaa asuinpaikkansa suhteen. Käytännössä hyvin suuressa osassa lapsiperheistä arki pyörii yhden aikuisen ja lapsen/lasten muodostaman yksikön ympärillä. Toinen vaihtoehto on, että lapset ovat omissa yhteisöissään päivähoidossa ja aikuiset omissaan.
Ihanteellinen asetelma olisi minusta sellainen, jossa lapset ja aikuiset voisivat järjestää arkensa ja aikansa itse valitsemissaan yhteisöissä. Olisi esimerkiksi joukko samassa talossa tai muuten lähekkäin asuvia perheitä, jotka voisivat jakaa lastenhoitoa, ruoanlaittoa ja muita vastuita. Jokaisella säilyisi oma yksityisyytensä, mutta arjen pyörittäminen olisi yhteistä. Ehkä olen täysin kerettiläinen, mutta minusta on monin tavoin ongelmallista ja riskialtista, että yksi aikuinen (lähes aina äiti) pyörittää jatkuvasti koko showta. Sekä aikuisen henkisen ja fyysisen jaksamisen (etenkin, jos yksikään lapsista on tavallista vaativampi) että lasten sosiaalistumisen kannalta. Anna Wahlgren kirjoittaa Perhekirjassa minusta hyvin siitä, miten aikuisten ei pitäisi mennä osaksi lasten maailmaa vaan ottaa lapset mukaan osallistumaan aikuisten maailmaan, kaikkeen siihen mitä aikuiset kotona ja kodin ulkopuolella tekevät. Mutta mikä se kodin ulkopuolinen aikuisten maailma tässä yhteiskunnassa on työpaikkojen ulkopuolella? Se pitää itse luoda.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti