Jos edellisestä postauksesta ei ihan käynyt ilmi, niin suhtaudun edelleen melkoisen kriittisesti kaikenlaisiin näin saat ystäviämenestystävaikutusvaltaa -opuksiin ja kurssituksiin. Siis sellaisiin, joissa tärkeintä on vain muuttaa omia ajatuksiaan ja kaikki muuttuu, tai siis minä muutun menestyjäksi, paremmaksi ihmiseksi, mitä ikinä. Olen suhtautunut ajatukseen keskusteluterapiastakin aika nuivasti, koska mihin asiat siitä loputtomasta keskustelusta sitten muuttuisivat. Edelleen olen sitä mieltä, ettei kaikkia ongelmia voi ratkaista keskustelemalla tai ajatusten voimalla. Usein on muutettava olosuhteita, tarvitaan tekoja ja toimintaa. Fyysinen valmentautuminen esimerkiksi nyt juuri synnytykseen on tärkeää, ja minun onkin ollut helppo motivoida itseni tekemään hengitysharjoituksia ja liikkumaan. Toisaalta olen alkanut uskoa, että molemmat yhdessä, mielensisäinen ajatustyö yhdistettynä fyysiseen harjoitukseen vie pisimmälle.
Olen tajunnut, että on eroa asioiden ja ajatusten vatvomisella ja niiden käsittelyllä. Joskus riittää, että ongelman ja hankalat tunteet ja tapahtumat käy läpi, joko mielessään, keskustellen, kirjoittamalla tai miten vaan. Siinä voi jo syntyä ajatus ratkaisuista, tai joskus on tarpeeksi, että asiat saa purettua auki. Mutta ei se aina riitä, viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa itsekin kyllästyä loputtomaan vatvomiseen, ja tuntuu, ettei varsinainen ongelma ole siitä mihinkään kadonnut, niin tarvitaan jotain muuta.
Anna Wilsby (josta kirjoitin pari postausta sitten) jakaa henkisen valmentautumiseen synnytykseen kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa on keskeistä itsetuntemuksen lisääminen, omien pelkojen, reaktioiden ja aikaisempien kokemusten läpi käyminen. Tämä on siis se vatvomisosio. Toisessa osassa laaditaan "matkasuunnitelma" mielikuvaharjoittelun avulla. Kolmanneksi mietitään keinoja suunnitelman toteuttamiseksi itse synnytyksessä. Alkaa tuntua, että olen kirjoittanut paljon synnytykseen liittyvistä peloista ja siitä, mikä ensimmäisessä synnytyksessä tuntui pahalta. Ehkä olisi aika siirtyä eteenpäin.
Eli mielikuvaharjoittelusta osa yksi. Piti ihan googlata, onko "tavoitekuva" (målbild) mikään sana. Tavoitekuva joka tapauksessa on jonkinlainen visuaalinen ajatus siitä, mihin on pyrkimässä, miltä asiat näyttävät, kun tavoite on saavutettu. Ihmisillä on taipumusta juuttua tavoitteen tiellä oleviin esteisiin ja ongelmiin, vaikka psykologisesti tehokkaampaa olisi keskittyä lopputulokseen. Toiseksi Wilsby väittää, että ihmiset yleensä alkavat jarruttaa juuri ennen tavoitteeseen pääsyä sen sijaan, että kiihdyttäisivät maalilinjan yli. Synnytyksen kannalta hyvä tavoitekuva auttaa keskittymään tavoitteeseen esteiden sijaan. Sen voi ottaa käyttöön heti synnytyksen alussa, ja kuvan palauttaminen mieleen auttaa keskittymään ja jaksamaan synnytyksen aikana. Tavoitekuvan pitäisi sijoittua tarpeeksi kauas synnytyksen jälkeen - jos jotain yllättävää tapahtuu synnytyksessä, niin mielikuva vauvasta turvakaukalossa matkalla kotiin on parempi kuin kuva vauvasta rinnalla heti syntymän jälkeen. Tavoitekuvan voi myös muotoilla lauseeksi. Wilsby ehdottaa, että hyviä lauseita voi kirjoittaa lapuille ja kiinnittää vaikka jääkaapin oveen (en kyllä ehkä kehtaa).
Ei se ota, jos ei annakaan... Periaatteessa uskon kyllä erilaisten psykologisten tekniikoiden toimivuuteen. Käytännössä menetelmät tuntuvat jotenkin... vierailta. Kai sitä voisi tehdä pienen ihmiskokeen. Seuraavaksi pitäisi pohtia, millainen olisi unelmasynnytykseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti