Toisen synnytyksen lähestyessä hitaasti mutta vääjäämättömästi olen vähitellen alkanut käsittää, minkä perustavanlaatuisen virheen tein viimeksi. Ensimmäisen raskauden aikana olin kyllä valmistautunut: olin ottanut selvää synnytyksen etenemisestä, käytettävistä kivunlievityksistä, harjoitellut hieman hengittämistä ja rentoutumista (joskaan en kovin perusteellisesti), käynyt Haikaranpesän valmennuksissa ja äitiysjoogassa. Ongelma olikin se, että valmistauduin selviämään yksin. Haikaranpesän synnytystoivelistaan kirjoitin, että haluaisin olla mahdollisimman rauhassa. En juurikaan osallistanut kumppania synnytykseen valmistautumiseen. Ylipäänsä ajattelin, että pärjään parhaiten itse. Tietysti paikalla olisi muitakin, en olisi fyysisesti synnyttämässä yksin, mutta kumppani ja kätilöt olisivat ulkopuolisia, jotka eivät aktiivisesti ottaisi osaa synnytyksen etenemiseen.
Enpähän pärjännytkään kovin hyvin. Tunsin oloni turvattomaksi, jännitin, en tiennyt, mitä tapahtuu, hermoilin (turhaan) vauvan hyvinvoinnin puolesta, katosin kivun keskelle. Jotta olisin voinut keskittyä rauhassa ilman huolia vain itseeni, rentoutumiseen ja synnytykseen, minun olisi pitänyt voida luottaa siihen, että joku toinen olisi pitänyt huolen kaikesta muusta. Minun ei synnytyksen aikana tarvitse tietää mitään siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ja ennen kaikkea joku varmaotteinen ja osaava ihminen olisi konkreettisesti kannustanut, ottanut osaa kipuun ja ehdottanut eri asentoja tai kivunlievitystapoja.
Jotkut synnyttävät onnellisesti yksin eivätkä koe tarvitsevansa juurikaan muiden tukea. Minä olin kuitenkin pohjimmiltani hyvin epävarma ensisynnyttäjä, vieraassa sairaalaympäristössä, jota kammosin. Tavallaan halusin synnyttää sairaalan anonyymissä ympäristössä ja olin valmis ottamaan vastuun itselleni, koska olen tottunut selviämään yksin. Tosipaikan tullen se oli kuitenkin omalla kohdallani huonosti toimiva suunnitelma.
Tällä kertaa tiedän, että en pärjää yksin. Sitä on silti vaikea sisäistää. On tietysti paljon päänsisäistä työtä, joka juuri minun on tehtävä, ja ihan fyysistä valmentautumista - haluan olla loppuraskaudesta paremmassa kunnossa kuin viimeksi ja harjoitella rentoutumaan tietoisesti. En voi kuitenkaan vain sulkeutua itseeni. Oikeastaan minun pitää valmentaa itselleni sellainen tukijoukko, johon voin synnytyksessä luottaa. Kumppani eli lapsen isä osallistuu tietysti synnytykseen, ja tällä kertaa tiedän paremmin, millaista tukea haluan ja tarvitsen, mistä meidän pitäisikin puhua enemmän. Hän ei kuitenkaan ole siinä mielessä asiantuntija, että tietäisi synnytyksen etenemisen yksityiskohdista. Haluaisin synnyttää kotona ehkä juuri siksi, että silloin minulla olisi oma ennestään tuttu kätilö avustamassa aktiivisesti alusta loppuun saakka. Sairaalasynnytyksessä vaihtoehtona olisi doula, jolla olisi tarvittavaa kokemusta, varmuutta ja taitoja. Harmittaa, ettei ystäväpiiristäni löydy tällaista ihmistä, joka olisi saatavilla. Sinänsä synnytyksessä ei tarvitse olla läsnä paljon porukkaa, ihmiset sinänsä eivät tee siitä turvallisemman tuntuista kokemusta, vaan paikalla pitäisi olla juuri ne oikeat ihmiset. Niiden löytäminen on iso tehtävä, ja sitten pitää vielä osata avoimesti kertoa ja muotoilla omat toiveensa ja lähtökohtansa.
Pian edessä on mahdollisen kotikätilön ensi tapaaminen, saa nähdä, mihin suuntaan asiat siitä lähtevät etenemään...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti