Kotisynnytyspäivystys alkoi, eli tästä neljä viikkoa eteenpäin: tervetuloa vauva! On taas niin uskomatonta, että ihan kohta se tulee. Kätilö (tai siis kätilöt) kävi toimittamassa matkalaukullisen synnytystavaraa. Sieltä löytyy kaiken maailman varusteita, joista suurinta osaa ei toivottavasti tarvita. Etenkään sitä ohjetta, miten toimia, jos vauva syntyy ennen kuin kätilö ehtii paikalle... (tai tietenkään mitään niistä ensiapuvälineistä). Ekasta synnytyksestä jäi kyllä sellainen maratonolo, vielä kun oltiin sairaalassa ihan turhan aikaisin, että en vain pysty kuvittelemaan nopeasti etenevää synnytystä. Ei mulle sellaista tapahdu. Ehkä se onkin yksi syy, miksi haluan synnyttää kotona: jos avautumisvaihe on jälleen pitkä ja kivulias, jaksan sen paremmin tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten kanssa, ilman että tarvitsee miettiä ja jännittää sairaalaan siirtymisen ajankohtaa.
Olen sen verran pessimistinen, että en vaan jaksa uskoa toisen synnytyksen olevan automaattisesti helpompi ja nopeampi kuin ekan. Usein se varmasti on, mutta suurin syy on varmaan se, että itse on varmempi ja luottavaisempi (jolloin hormonieritys on tehokkaampaa ja rentoutuminen edistää synnytystä). Yhtä hyvin kuitenkin vauva voi olla huonossa asennossa esimerkiksi kasvot eteenpäin tai vinossa, itse voi olla väsynyt, valvonut tai kipeä, tai jonkin muun syyn takia synnytyksestä tuleekin hankalampi. Näin sairaalakammoisena toinen kerta ei välttämättä olisi yhtään parempi kokemus kuin eka. Nyt kuitenkin tuntuu, että kaikki on hyvin. Tuttu kätilö tulee joka tapauksessa mukaan synnytykseen ja parhaassa tapauksessa saan olla alusta loppuun saakka kotona.
Ajatukset ovat olleet jonkin aikaa jo synnytyksen jälkeisessä ajassa. Huomaan, että olen miettinyt itse synnytystä viime aikoina aika vähän ja enemmän sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen. Miltä vauva tuntuu ja näyttää, mitä me tehdään jouluna, tenttikirjoja, gradua... Millainen hoitoaika esikoiselle olisi hyvä niin että kumpikin meistä vanhemmista ehtisi tehdä vähän töitäänkin, ja miksi se pitää päättää jo nyt, kun ei yhtään tiedä, millainen vauva on. Suhtaudun äärimmäisen skeptisesti siihenkin, että toinen lapsi olisi automaattisesti "helpompi" kuin ensimmäinen. Olen varma, että se riippuu lapsen luonteesta. Toinen lapsi voi hyvin olla myös itkuinen ja paljon syliä, liikettä ja huomiota (ja vähän unta) vaativa vauva. Vauvan hoidosta tietysti on ehtinyt kertyä enemmän kokemusta, mutta jokainen lapsi-ihminen on kuitenkin yksilö ja omanlaisensa persoona.
Varmaan synnytys alkaa enemmän nousta ajatuksiin, kun sen aika on. Olen kyllä (kliseisesti) sisustanut täällä uusiksi, huonekaluja on mennyt vaihtoon ja uusille paikoille... jotain orientoitumista alkaa siis tapahtua. Ja aion kuitenkin levätä pääasiassa kotona neljän seinän sisällä tekemättä mitään ylimääräistä ainakin viikon, kaksikin jos vain henkisesti kykenen (ehkä sen voisi ottaa henkisenä harjoituksena), joten tarvittavat (tai "tarvittavat") aktiviteetit on hoidettava ennen synnytystä. Ja se vauvahan voi tosiaan tulla vaikka heti huomenna!
torstai 17. marraskuuta 2011
sunnuntai 13. marraskuuta 2011
Mikään ei muuttua saa
Edellisen postauksen jälkeen jäin miettimään, että tietynlainen "pellolta saunaan ja illalla lypsylle" -ihanne tuntuu vieläkin elävän synnyttämisen suhteen. Ja jos ei nyt varsinaisesti arvostuksen kohteena olisikaan nopea paluu kotitöiden ääreen, niin ainakin siihen normaaliin elämään, mitä se kullakin on. Nyt kun mietin omaa synnytyksen jälkeistä ahdistustani, niin ehkä se olisi ollut lievempää, jos olisin voinut hyväksyä oman rajallisuuteni. Siinä tilanteessa tietysti mietin, että tätäkö tämä nyt on, hamaan tulevaisuuteen asti. Tällä kertaa tiedän, että kaksi viikkoa, kuukausi, kaksi kuukautta on häviävän lyhyt aika. Jos siinä ajassa en pääse istumaan kahviloihin, kuljeskelemaan kaupungilla, lueskelemaan kirjoja - onhan se tietysti menetys, mutta pian olosuhteet ovatkin aivan toiset. Vuosikin on lopulta lyhyt aika elämässä, vaikka se ei siltä tunnu silloin, kun vaikeimmat hetket ovat käsillä.
Hilkka Helsti kuvaa tutkimuksessaan synnytyskulttuurin muutoksista ennen sairaalasynnytysten yleistymistä 1950-60-luvulla, kuinka vanhan kirkottamisperinteen aikana synnyttäneet naiset eivät saaneet osallistua töihin ennen papin suorittamaa puhdistautumisriittiä. Käytännössä synnyttäjä saattoi levätä viikkojakin, ja muut lähipiirin naiset ja osaltaan mies hoitivat työt. Merkittävää kyllä, kirkottamisperinne alkoi murtua pitkälti naisten oman vastustuksen seurauksena. Käsitys synnyttäneen naisen saastaisuudesta ja eristämisen tarpeesta haastettiin korostamalla työnteon arvostusta. Helsti liittää esimerkiksi kiertävät kertomukset pellon laidalla ja lypsyn aikana synnyttäneistä naisista juuri kirkottamisperinteen purkamiseen. Kertomukset korostavat positiivisina naisen työteliäisyyttä ja vahvuutta: synnyttäminen ei tehnyt naisesta heikkoa, saastaista ja töihin kykenemätöntä, vaan hyvä emäntä synnytti muiden töiden lomassa. Se ei tarkoita, että synnytykset olisivat järjestään olleet helpompia ja toipuminen nopeampaa kuin nykyään. Olennaista on, minkälaisia kertomuksia on haluttu kertoa eteenpäin. Toisenlaisista kokemuksista on vaiettu.
Synnytyskulttuurin muutokseen liittyi naisten kannalta positiivisia asioita - eihän pakkoeristys ja saastaisena pitäminen varsinaisesti ketään houkuta, vaikka toisaalta tarjosikin mahdollisuuden lepoon. Toisaalta työteliäisyyden ihanne asetti taas omat vaatimuksensa, ja oli varmasti fyysisesti kuormittavaa. Synnyttämiseen liittyvät fyysiset vaivat olivat yleisiä etenkin useamman lapsen synnyttäneillä.
En varmaan ole ainut, joka on nykyäänkin kuullut keskusteluissa viittauksia "entisajan naisiin", joiden työntäyteisiä arkirutiineja synnytys ei ikinä juuri hetkauttanut. Harvemmin samassa yhteydessä puhutaan siitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia työnteon ihanteesta/vaatimuksesta on ollut. Paitsi synnyttäjän fyysisen toipumisen ja synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden kannalta, myös vauvanhoitotavat ovat olleet aika erilaisia. Pienetkin vauvat on jätetty töiden ajaksi isompien sisarusten tai vanhusten hoitoon, tai yksin. Maitoa saatettiin juottaa lehmänsarvesta, ja lapsikuolleisuus oli korkea.
Nykyään tuskin kukaan joutuu tekemään yhtä raskasta työtä kuin agraari-Suomessa, ainakaan heti synnytyksen jälkeen. Kuitenkin samanlaisia ihanteita tuntuu elävän nykyäänkin, hieman eri muodoissa vain. Harva tietenkään paheksuu tai ihmettelee, jos vastasyntyneen kanssa haluaa olla pari-kolme viikkoa rauhassa. (Tosin jos tänä aikana jättää kaikki siivoamiset, ruoanlaitot ja muut tekemättä, niin saattaa tulla jo enemmän ihmettelyjä, ainakin joiltain tahoilta.) Jollain lailla olen itsekin sisäistänyt toiveen ja ajatuksen siitä, että paluu normaalielämään tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
Enkä nyt tarkoita, että puoli vuotta pitäisi hengailla kotioloissa. Pitää vain miettiä, syntyvätkö ne tarpeet ja halut ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käsityksistä siitä, millaista elämä vauvan kanssa on, vai siitä, mikä on itselle missäkin tilanteessa paras tapa toimia. Ja tietysti jos joutuu viettämään päivät pitkät ainoana aikuisena, niin on aika ymmärrettävää, että aktiviteetteja tahtoo järjestää. Nykyään yleisin asetelma vauvan ja lastenhoidon suhteen on kyllä ehkä yksi huonoimmista, jonka voin kuvitella. Yksi aikuinen (lähes aina lapsen synnyttänyt naispuoleinen henkilö) on päävastuussa lapsen tai lapsien hoidosta, pääosan ajasta täysin yksin. Kaksi viidestä isyysvapaaseen oikeutetusta ei käytä lainkaan vapaita, ja vain kolmannes käyttää koko kolmen viikon isyysvapaan. Aika harvalla on asuinympäristössään tiivistä sosiaalista verkostoa. Ihmiset asuvat maalla, hajallaan lähiöissä tai muuten kaukana toisistaan. Ainakin Helsingissä asuminen on niin kallista, että useimpien on mahdotonta tehdä vapaata valintaa asuinpaikkansa suhteen. Käytännössä hyvin suuressa osassa lapsiperheistä arki pyörii yhden aikuisen ja lapsen/lasten muodostaman yksikön ympärillä. Toinen vaihtoehto on, että lapset ovat omissa yhteisöissään päivähoidossa ja aikuiset omissaan.
Ihanteellinen asetelma olisi minusta sellainen, jossa lapset ja aikuiset voisivat järjestää arkensa ja aikansa itse valitsemissaan yhteisöissä. Olisi esimerkiksi joukko samassa talossa tai muuten lähekkäin asuvia perheitä, jotka voisivat jakaa lastenhoitoa, ruoanlaittoa ja muita vastuita. Jokaisella säilyisi oma yksityisyytensä, mutta arjen pyörittäminen olisi yhteistä. Ehkä olen täysin kerettiläinen, mutta minusta on monin tavoin ongelmallista ja riskialtista, että yksi aikuinen (lähes aina äiti) pyörittää jatkuvasti koko showta. Sekä aikuisen henkisen ja fyysisen jaksamisen (etenkin, jos yksikään lapsista on tavallista vaativampi) että lasten sosiaalistumisen kannalta. Anna Wahlgren kirjoittaa Perhekirjassa minusta hyvin siitä, miten aikuisten ei pitäisi mennä osaksi lasten maailmaa vaan ottaa lapset mukaan osallistumaan aikuisten maailmaan, kaikkeen siihen mitä aikuiset kotona ja kodin ulkopuolella tekevät. Mutta mikä se kodin ulkopuolinen aikuisten maailma tässä yhteiskunnassa on työpaikkojen ulkopuolella? Se pitää itse luoda.
Hilkka Helsti kuvaa tutkimuksessaan synnytyskulttuurin muutoksista ennen sairaalasynnytysten yleistymistä 1950-60-luvulla, kuinka vanhan kirkottamisperinteen aikana synnyttäneet naiset eivät saaneet osallistua töihin ennen papin suorittamaa puhdistautumisriittiä. Käytännössä synnyttäjä saattoi levätä viikkojakin, ja muut lähipiirin naiset ja osaltaan mies hoitivat työt. Merkittävää kyllä, kirkottamisperinne alkoi murtua pitkälti naisten oman vastustuksen seurauksena. Käsitys synnyttäneen naisen saastaisuudesta ja eristämisen tarpeesta haastettiin korostamalla työnteon arvostusta. Helsti liittää esimerkiksi kiertävät kertomukset pellon laidalla ja lypsyn aikana synnyttäneistä naisista juuri kirkottamisperinteen purkamiseen. Kertomukset korostavat positiivisina naisen työteliäisyyttä ja vahvuutta: synnyttäminen ei tehnyt naisesta heikkoa, saastaista ja töihin kykenemätöntä, vaan hyvä emäntä synnytti muiden töiden lomassa. Se ei tarkoita, että synnytykset olisivat järjestään olleet helpompia ja toipuminen nopeampaa kuin nykyään. Olennaista on, minkälaisia kertomuksia on haluttu kertoa eteenpäin. Toisenlaisista kokemuksista on vaiettu.
Synnytyskulttuurin muutokseen liittyi naisten kannalta positiivisia asioita - eihän pakkoeristys ja saastaisena pitäminen varsinaisesti ketään houkuta, vaikka toisaalta tarjosikin mahdollisuuden lepoon. Toisaalta työteliäisyyden ihanne asetti taas omat vaatimuksensa, ja oli varmasti fyysisesti kuormittavaa. Synnyttämiseen liittyvät fyysiset vaivat olivat yleisiä etenkin useamman lapsen synnyttäneillä.
En varmaan ole ainut, joka on nykyäänkin kuullut keskusteluissa viittauksia "entisajan naisiin", joiden työntäyteisiä arkirutiineja synnytys ei ikinä juuri hetkauttanut. Harvemmin samassa yhteydessä puhutaan siitä, minkälaisia negatiivisia seurauksia työnteon ihanteesta/vaatimuksesta on ollut. Paitsi synnyttäjän fyysisen toipumisen ja synnytyksen jälkeisten komplikaatioiden kannalta, myös vauvanhoitotavat ovat olleet aika erilaisia. Pienetkin vauvat on jätetty töiden ajaksi isompien sisarusten tai vanhusten hoitoon, tai yksin. Maitoa saatettiin juottaa lehmänsarvesta, ja lapsikuolleisuus oli korkea.
Nykyään tuskin kukaan joutuu tekemään yhtä raskasta työtä kuin agraari-Suomessa, ainakaan heti synnytyksen jälkeen. Kuitenkin samanlaisia ihanteita tuntuu elävän nykyäänkin, hieman eri muodoissa vain. Harva tietenkään paheksuu tai ihmettelee, jos vastasyntyneen kanssa haluaa olla pari-kolme viikkoa rauhassa. (Tosin jos tänä aikana jättää kaikki siivoamiset, ruoanlaitot ja muut tekemättä, niin saattaa tulla jo enemmän ihmettelyjä, ainakin joiltain tahoilta.) Jollain lailla olen itsekin sisäistänyt toiveen ja ajatuksen siitä, että paluu normaalielämään tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.
Enkä nyt tarkoita, että puoli vuotta pitäisi hengailla kotioloissa. Pitää vain miettiä, syntyvätkö ne tarpeet ja halut ulkopuolelta tulevista vaatimuksista ja käsityksistä siitä, millaista elämä vauvan kanssa on, vai siitä, mikä on itselle missäkin tilanteessa paras tapa toimia. Ja tietysti jos joutuu viettämään päivät pitkät ainoana aikuisena, niin on aika ymmärrettävää, että aktiviteetteja tahtoo järjestää. Nykyään yleisin asetelma vauvan ja lastenhoidon suhteen on kyllä ehkä yksi huonoimmista, jonka voin kuvitella. Yksi aikuinen (lähes aina lapsen synnyttänyt naispuoleinen henkilö) on päävastuussa lapsen tai lapsien hoidosta, pääosan ajasta täysin yksin. Kaksi viidestä isyysvapaaseen oikeutetusta ei käytä lainkaan vapaita, ja vain kolmannes käyttää koko kolmen viikon isyysvapaan. Aika harvalla on asuinympäristössään tiivistä sosiaalista verkostoa. Ihmiset asuvat maalla, hajallaan lähiöissä tai muuten kaukana toisistaan. Ainakin Helsingissä asuminen on niin kallista, että useimpien on mahdotonta tehdä vapaata valintaa asuinpaikkansa suhteen. Käytännössä hyvin suuressa osassa lapsiperheistä arki pyörii yhden aikuisen ja lapsen/lasten muodostaman yksikön ympärillä. Toinen vaihtoehto on, että lapset ovat omissa yhteisöissään päivähoidossa ja aikuiset omissaan.
Ihanteellinen asetelma olisi minusta sellainen, jossa lapset ja aikuiset voisivat järjestää arkensa ja aikansa itse valitsemissaan yhteisöissä. Olisi esimerkiksi joukko samassa talossa tai muuten lähekkäin asuvia perheitä, jotka voisivat jakaa lastenhoitoa, ruoanlaittoa ja muita vastuita. Jokaisella säilyisi oma yksityisyytensä, mutta arjen pyörittäminen olisi yhteistä. Ehkä olen täysin kerettiläinen, mutta minusta on monin tavoin ongelmallista ja riskialtista, että yksi aikuinen (lähes aina äiti) pyörittää jatkuvasti koko showta. Sekä aikuisen henkisen ja fyysisen jaksamisen (etenkin, jos yksikään lapsista on tavallista vaativampi) että lasten sosiaalistumisen kannalta. Anna Wahlgren kirjoittaa Perhekirjassa minusta hyvin siitä, miten aikuisten ei pitäisi mennä osaksi lasten maailmaa vaan ottaa lapset mukaan osallistumaan aikuisten maailmaan, kaikkeen siihen mitä aikuiset kotona ja kodin ulkopuolella tekevät. Mutta mikä se kodin ulkopuolinen aikuisten maailma tässä yhteiskunnassa on työpaikkojen ulkopuolella? Se pitää itse luoda.
lauantai 12. marraskuuta 2011
Synnytyksestä toipuminen
Neuvolan fysioterapeutti sanoi, ettei synnytyksestä palautumista voi nopeuttaa. Minun on vähän vaikea uskoa, ettei mitään olisi tehtävissä. On tietysti totta, että lantionpohjan palautumiseen menee joka tapauksessa jonkin aikaa. Vaikka mitään ompeleita ei olisi tarvittu, niin venyminen on synnytyksen aikana niin äärimmäistä (ja tietysti muutokset ovat alkaneet jo raskauden aikana), että palautuminen kestää. Pinnalliset vatsalihakset ovat eriytyneet raskausaikana kauas toisistaan ja syvät lihaksetkaan eivät välttämättä ole kovin hyvässä kunnossa. Sitten on tietysti kaikki mahdolliset ompeleet ja hermotuksen palautuminen. Mutta vaikka toipuminen varmasti on yksilöllistä, niin varmasti jotenkin voi itse edesauttaa sitä.
Kuten jokin aika sitten kirjoitin, minua ahdistaa tällä hetkellä enemmän mahdollinen synnytyksen jälkeinen toimintakyvyttömyys, joka tuli yllätyksenä ekan synnytyksen jälkeen, kuin itse synnytys. Olen metsästänyt tietoa siitä, miten lantionpohjan vaurioita voi raskaudessa ja synnytyksessä ehkäistä. Tietoa on löytynyt myös siitä, mitä synnytyksen jälkeen voi tehdä toipumisen edistämiseksi.
Spinning Babies Blog korostaa lepäämistä. Synnytyksen jälkeen tulisi viettää 5 päivää välttäen kaikenlaista ei aivan pakollista kävelyä, portaita ja kantamista. Ei ruoanlaittoa, siivoamista tai ulkoilua. Ensimmäiset kaksi viikkoa pitäisi myös ottaa rauhassa. Toisen viikon aikana tai loppuvaiheessa voi lähteä ensimmäistä kertaa kävelylle. Seuraavien viikkojen aikana aina siihen asti, kun vauva on kuusiviikkoinen: yksi pidempi visiitti viikossa kodin ulkopuolelle. Ei edelleenkään raskasta siivousta, imurointia, asioiden poimimista lattialta tai vauvaa painavampia kantamuksia. Vauvaa olisi parempi kantaa kantoliinassa kuin esimerkiksi turvakaukalossa. Tänä aikana on myös hyvä tehdä lantionpohjaa vahvistavia harjoituksia, kevyttä joogaa tai muuta pientä syvien lihasten jumppaa joka päivä, tai ainakin tähdätä siihen ja tehdä niin monena päivänä kuin muistaa ja jaksaa. Liian aikainen kuormitus tai pinnallisiin vatsalihaksiin kohdistuva treeni voi enemmänkin hidastaa toipumista kuin nopeuttaa sitä.
Kuulostaako hurjalta? No joo. Toisaalta tämä on myös aavistuksen lohdullista. Synnytyksen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa mitään. Tietysti itselläni ja monella muullakin varmasti on ollut etenkin ekan lapsen syntymän jälkeen tarve todistaa itselleen ja muille, ettei mikään varsinaisesti ole muuttunut. Viikon päästä synnytyksestä voi jo käydä ulkona, shoppailemassa, juhlissa... Ja tietysti onkin tärkeää pitää huolta myös omasta henkisestä jaksamisesta. Jos pää meinaa hajota kotona lepäillessä, niin parempi varmasti lähteä ulos. Mutta lepääminen on myös ok, ja lantionpohjan kuormituksen vähentäminen minimiin voi tosiaan olla eduksi. Ei ainakaan pitäisi olla mikään kunnia-asia näyttää, että minä kyllä pystyn ja jaksan ja ei tässä mitään.
Sitten on tietysti se, miten hyvin vaikka yksinhuoltajana tai useamman lapsen kanssa pystyy ottamaan rennosti. Jos ei kertakaikkiaan ole mahdollista saada auttavia käsiä ensi päivien ja viikkojen ajaksi, niin sitten ei ole. Silloin ei ole juuri vaihtoehtoja kuin jaksaa ja levätä sen verran kuin on mahdolllista. Toisaalta ehkä sitä apua voisi olla saatavilla, jos sitä oikeasti hyväksyisi ja yrittäisi järjestää - jos oman lepäämisen ja toipumisen priorisoi korkealle eikä ajattelisikaan hoitavansa kaiken itse. Olla siis terveen itsekäs.
Lantionpohjan kunto ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Minua jaksaa ärsyttää, miten siitä puhutaan lähinnä jonain seksielämän piristäjänä. Totuushan on, että aika moni ei synnytyksen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina jaksa olla kovin kiinnostunut silloisesta tai edes tulevasta seksielämästään. Ja lisäksi seksistä voi täysin nauttia, vaikkei lantionpohja olisi missään huippukunnossa. Joten seksi on ainakin synnytyksen jälkeen aika huono motivaation lähde. Heikko lantionpohja ja muut syvät lihakset ovat kuitenkin tärkeä syy selkäkipujen ja liitoskipujen taustalla, tai virtsankarkailun. Heikot syvät lihakset ovat riski varsinkin selän satuttamiselle esim. nostaessa vauvaa tai äkillisissä liikkeissä. Lantionpohjan hermotukseen on saattanut tulla synnytyksessä vaurioita, ja lihasten harjoittaminen auttaa hermovaurioiden korjaantumisessa. Etenkin jos suunnittelee joskus tulevaisuudessa haluavansa useampia lapsia, niin lantionpohja kannattaa raskauksien välillä treenata kuntoon. Muuten seuraavassa raskaudessa voi tulla eteen uusia tai entistä pahempia ongelmia.
Tämän voisi allekirjoittaa nimimerkillä "kokemusta on"... Yksi harhaluulo on, että lantionpohja ja syvät lihakset palautuvat itsekseen. No ehkä nuoret parikymppiset (toisin kuin me vanhat parikymppiset) hyväkuntoiset ensisynnyttäjät ovat paremmassa asemassa. Varmasti on perinnöllisiä taipumuksia, ikään, raskauteen ja synnytykseen ja fyysiseen kuntoon liittyviä tekijöitä, joiden ansiosta jotkut todella toipuvat kuin itsestään. Toisaalta monesti halu jaksaa ja pystyä sumentaa hieman sitä oman kehon kuuntelua, jos se nyt ylipäänsä on (ollut) kovin hyvin hanskassa. Jos vauvajumpan ohjaaja sanoo, että tehkää omien tuntemuksien mukaan, niin puolet tekee niin paljon ja kovaa kuin vain suinkin jaksavat...
Kuten jokin aika sitten kirjoitin, minua ahdistaa tällä hetkellä enemmän mahdollinen synnytyksen jälkeinen toimintakyvyttömyys, joka tuli yllätyksenä ekan synnytyksen jälkeen, kuin itse synnytys. Olen metsästänyt tietoa siitä, miten lantionpohjan vaurioita voi raskaudessa ja synnytyksessä ehkäistä. Tietoa on löytynyt myös siitä, mitä synnytyksen jälkeen voi tehdä toipumisen edistämiseksi.
Spinning Babies Blog korostaa lepäämistä. Synnytyksen jälkeen tulisi viettää 5 päivää välttäen kaikenlaista ei aivan pakollista kävelyä, portaita ja kantamista. Ei ruoanlaittoa, siivoamista tai ulkoilua. Ensimmäiset kaksi viikkoa pitäisi myös ottaa rauhassa. Toisen viikon aikana tai loppuvaiheessa voi lähteä ensimmäistä kertaa kävelylle. Seuraavien viikkojen aikana aina siihen asti, kun vauva on kuusiviikkoinen: yksi pidempi visiitti viikossa kodin ulkopuolelle. Ei edelleenkään raskasta siivousta, imurointia, asioiden poimimista lattialta tai vauvaa painavampia kantamuksia. Vauvaa olisi parempi kantaa kantoliinassa kuin esimerkiksi turvakaukalossa. Tänä aikana on myös hyvä tehdä lantionpohjaa vahvistavia harjoituksia, kevyttä joogaa tai muuta pientä syvien lihasten jumppaa joka päivä, tai ainakin tähdätä siihen ja tehdä niin monena päivänä kuin muistaa ja jaksaa. Liian aikainen kuormitus tai pinnallisiin vatsalihaksiin kohdistuva treeni voi enemmänkin hidastaa toipumista kuin nopeuttaa sitä.
Kuulostaako hurjalta? No joo. Toisaalta tämä on myös aavistuksen lohdullista. Synnytyksen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä ja jaksaa mitään. Tietysti itselläni ja monella muullakin varmasti on ollut etenkin ekan lapsen syntymän jälkeen tarve todistaa itselleen ja muille, ettei mikään varsinaisesti ole muuttunut. Viikon päästä synnytyksestä voi jo käydä ulkona, shoppailemassa, juhlissa... Ja tietysti onkin tärkeää pitää huolta myös omasta henkisestä jaksamisesta. Jos pää meinaa hajota kotona lepäillessä, niin parempi varmasti lähteä ulos. Mutta lepääminen on myös ok, ja lantionpohjan kuormituksen vähentäminen minimiin voi tosiaan olla eduksi. Ei ainakaan pitäisi olla mikään kunnia-asia näyttää, että minä kyllä pystyn ja jaksan ja ei tässä mitään.
Sitten on tietysti se, miten hyvin vaikka yksinhuoltajana tai useamman lapsen kanssa pystyy ottamaan rennosti. Jos ei kertakaikkiaan ole mahdollista saada auttavia käsiä ensi päivien ja viikkojen ajaksi, niin sitten ei ole. Silloin ei ole juuri vaihtoehtoja kuin jaksaa ja levätä sen verran kuin on mahdolllista. Toisaalta ehkä sitä apua voisi olla saatavilla, jos sitä oikeasti hyväksyisi ja yrittäisi järjestää - jos oman lepäämisen ja toipumisen priorisoi korkealle eikä ajattelisikaan hoitavansa kaiken itse. Olla siis terveen itsekäs.
Lantionpohjan kunto ei nimittäin ole mikään pikkujuttu. Minua jaksaa ärsyttää, miten siitä puhutaan lähinnä jonain seksielämän piristäjänä. Totuushan on, että aika moni ei synnytyksen jälkeisinä viikkoina tai kuukausina jaksa olla kovin kiinnostunut silloisesta tai edes tulevasta seksielämästään. Ja lisäksi seksistä voi täysin nauttia, vaikkei lantionpohja olisi missään huippukunnossa. Joten seksi on ainakin synnytyksen jälkeen aika huono motivaation lähde. Heikko lantionpohja ja muut syvät lihakset ovat kuitenkin tärkeä syy selkäkipujen ja liitoskipujen taustalla, tai virtsankarkailun. Heikot syvät lihakset ovat riski varsinkin selän satuttamiselle esim. nostaessa vauvaa tai äkillisissä liikkeissä. Lantionpohjan hermotukseen on saattanut tulla synnytyksessä vaurioita, ja lihasten harjoittaminen auttaa hermovaurioiden korjaantumisessa. Etenkin jos suunnittelee joskus tulevaisuudessa haluavansa useampia lapsia, niin lantionpohja kannattaa raskauksien välillä treenata kuntoon. Muuten seuraavassa raskaudessa voi tulla eteen uusia tai entistä pahempia ongelmia.
Tämän voisi allekirjoittaa nimimerkillä "kokemusta on"... Yksi harhaluulo on, että lantionpohja ja syvät lihakset palautuvat itsekseen. No ehkä nuoret parikymppiset (toisin kuin me vanhat parikymppiset) hyväkuntoiset ensisynnyttäjät ovat paremmassa asemassa. Varmasti on perinnöllisiä taipumuksia, ikään, raskauteen ja synnytykseen ja fyysiseen kuntoon liittyviä tekijöitä, joiden ansiosta jotkut todella toipuvat kuin itsestään. Toisaalta monesti halu jaksaa ja pystyä sumentaa hieman sitä oman kehon kuuntelua, jos se nyt ylipäänsä on (ollut) kovin hyvin hanskassa. Jos vauvajumpan ohjaaja sanoo, että tehkää omien tuntemuksien mukaan, niin puolet tekee niin paljon ja kovaa kuin vain suinkin jaksavat...
keskiviikko 9. marraskuuta 2011
Kotisynnytyskassi
Näihin aikoihin monet alkavat pakata sairaalakassia. Minä olen alkanut koota tarvikkeita kotisynnytystä varten. En tosin kassiin, vaan isoon muovilaatikkoon. Tavaraa on luonnollisesti vähän enemmän, mutta ei loppujen lopuksi kovin paljoa.
Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).
Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.
Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.
Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:
X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten
Mahdollisesti muuta tarvittavaa:
X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa
Kotikätilö tuo mukanaan synnytysjakkaran, syntymätodistuspohjan, Stakesin lomakkeen sekä tarvittavat välineet sikiön sydänäänten kuunteluun, verenpaineen ja lämmön mittaamiseen, välilihan leikkaukseen ja ompeluun, virtsarakon tyhjentämiseen katetrilla, navan katkaisuun ja laittoon, vastasyntyneen imemiseksi, nesteensiirtoon (i.v.), vauvan mittaamiseen ja akupunktiohoitoon sekä mahdollisesti tarvittavat lääkkeet lääkkeet (syntocinon, methergin, xylocain, k-vitamiini).
Tällä hetkellä synnytyslaatikostani löytyy vanhoja pyyhkeitä (jotka voi heittää pois), lakanoita, muovitettua froteeta ja kaksi vanhaa kerniliinaa suojaksi. Jotain vanhaa vaatetta olen koettanut kasata kaapeista, vaikka toivon pystyväni oleskelemaan ammeessa luonnollisestikin ilman vaatteita suurimman osan synnytyksestä ja myös ponnistusvaiheessa. Pumpattava La bassine -synnytysallas tarvikkeineen löytyy, samoin aikaisemmin mainitsemani TENS-laite. Ja kudotun pitkän kantoliinan olen myös heittänyt laatikkoon, jos siitä huvittaisi vaikka roikkua synnytyksen aikana.
Koetan koota tähän muistilistaa kotisynnytystä varten... ettei mitään unohtuisi. Listassa on välttämättömyyksiä ja ekstroja, sillä jokainen päättää lopulta sen, mitä tarvitsee. Oli sitten sairalassa tai kotona.
Tärkeitä kotisynnytystarvikkeita:
X pyyhkeitä, lakanoita ym. tarviketta huonekalujen, sängyn jne. suojaamiseen
X omat vaatteet, jotka voi tarvittaessa heittää synnytyksen jälkeen pois
- jätesäkkejä likapyykille ja roskille
- pussi istukalle (menee roskiin, en ole ajatellut mitään erityistä käyttöä)
X teräksinen kattila sterilointiin
- juotavaa ja syötävää
- vastasyntyneelle vaatetta, vaippoja ja peitto (pitää hakea kellarista)
X lämpöpakkaus tai kuumavesipullo lämmittämään peiton sisään
X vauvan amme
- isoja siteitä jälkivuotoon
- TSH-lähete ja näyteputket napaverinäytteen toimittamista varten
Mahdollisesti muuta tarvittavaa:
X amme
X TENS-laite
X hierontaöljyä
X lämpöpakkaus
X jumppapallo
X tyynyjä, jumppamatto/makuualusta
X kantoliina
- musiikkia
- aromaterapiaöljyjä
X särkylääkkeitä (parasetamol, ibuprofeiini) synnytyksen jälkeen käytettäväksi
X imetysliivit ym. tarviketta imetykseen (esim. liivinsuojia, rintapumppu, imetysvaatetta)
X vanupuikkoja, pesulappuja, desinfiointiainetta, harsoja yms. vauvan hoitoon tarvittavaa
Erona sairaalasynnytykseen valmistautumiseen on omalta kannaltani lähinnä se, että kotiin täytyy hankkia ja laittaa valmiiksi kaikki ensipäivien hoitotarvikkeet, jotka sairaalan lapsivuodeosastolta löytyvät. (Tosin kävelymatkan päässä on vuorokauden ympäri auki oleva Alepa, joten mitään valtavaa hätää ei pääse tulemaan.) Lisäksi tarvitaan roskapusseja sekä pyyhkeitä ym. suojaamaan huonekaluja ja tavaroita likaantumiselta. Kivunlievitykseen pitää panostaa, koska käytettävissä ei ole lääkkeellisiä menetelmiä. Mutta muuten tässä ei mitään ihmeempiä hankintoja ole tarvinnut tehdä.
tiistai 8. marraskuuta 2011
Loppuraskauden neuvolalääkäri
Oli siis tänään. Edellisestä neuvolakäynnistä olikin jo kolme viikkoa ja seuraavaan on kaksi, mutta taisin todeta aiemminkin, että mitäs sitä siellä turhaan ravaamaan. Kaikki on niin normaalisti kuin vain voi olla. Lääkäri otti itse kotisynnytyksen puheeksi, huomasin, että se oli kirjoitettu isolle post-it-lapulle papereideni päälle... Suhtautuminen oli ihan asiallista ja neutraalia. Huomaa kyllä, että kotisynnytys on poikkeuksellinen ja ennen kaikkea tuntematon valinta. Tutkimustietoa on, että suunniteltu kotisynnytys on normaalissa raskaudessa yhtä turvallinen vaihtoehto kuin sairaalasynnytyskin, ja että kotisynnytys omana valintana voi olla synnytyskokemuksen kannalta merkittävästi parempi vaihtoehto. Mutta harva ammattilainenkaan on perehtynyt kotisynnytysasioissa minkäänlaiseen tutkimustietoon, vaan reaktiot pohjaavat käsityksiin ja asenteisiin.
Ei siis tullut mitään negatiivista palautetta, vaan ihan asiallisia kysymyksiä ja kiinnostusta. TSH-lähetettä lääkärikään ei kirjoittanut, on kuulemma ylipäänsä terveydenhoitajan vastuulla kirjoittaa kaikki lähetteet, ellei sitten olla lähettämässä erikoissairaanhoitoon. No joo. Ehkä se lähete vielä saadaan, jotta voisin hakea valmiiksi ennen synnytystä labrasta näyteputket. Vastasyntyneen napaverestä se näyte olisi niin helppo ja kivuton ottaa, vaikka onnistuu se sitten lääkärintarkastuksen yhteydessäkin. Ärsyttää vaan, koska muissa neuvoloissa se on kirjoitettu ja olisi hyvä saada aikaan jonkinlaisia käytäntöjä, ettei jokainen kotisynnyttäjä joutuisi aloittamaan aina alusta.
Muuten loppuraskaus on mennyt mittojen mukaan aika lailla samoin kuin viimeksi. Sf-mitta on koko ajan pysytellyt pari senttiä pienempänä, nyt se oli korkeimmillaan eli 30 cm eikä siitä varmaan enää nouse. Vauva on hyvin alhaalla lantiossa, minkä jo tiesinkin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, painoarvio oli noin 2,8 kiloa eli samoissa kuin esikoisella, joka oli syntyessään kolme ja puolikiloinen. Painoa on tullut nyt vajaat kymmenen kiloa ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Ja se tuntuu, vaikkei turvotusta ole tällä kertaa yhtään. Kymmenen kiloa on kuitenkin aika paljon lisää kannettavaa, joten ei ihme, jos on vähän tukalaa. Tosin ei sitä varmaan kovin paljon vähemmällä voi selvitäkään. Kunhan ei vaan tulisi kovasti enää lisää viimeisten viikkojen aikana.
Jos jotain pitäisi veikata, niin sanoisin, että kolmisen viikkoa vielä menee. Ei ole mitään erityisiä tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä. Kohdunsuu oli vielä kiinni, joten voimakkaatkaan supistukset eivät ole ennakoimassa synnytystä. Toisaalta kaikki alkaa olla valmista, joten tässä sitten vain odotellaan ja ihmetellään.
Ei siis tullut mitään negatiivista palautetta, vaan ihan asiallisia kysymyksiä ja kiinnostusta. TSH-lähetettä lääkärikään ei kirjoittanut, on kuulemma ylipäänsä terveydenhoitajan vastuulla kirjoittaa kaikki lähetteet, ellei sitten olla lähettämässä erikoissairaanhoitoon. No joo. Ehkä se lähete vielä saadaan, jotta voisin hakea valmiiksi ennen synnytystä labrasta näyteputket. Vastasyntyneen napaverestä se näyte olisi niin helppo ja kivuton ottaa, vaikka onnistuu se sitten lääkärintarkastuksen yhteydessäkin. Ärsyttää vaan, koska muissa neuvoloissa se on kirjoitettu ja olisi hyvä saada aikaan jonkinlaisia käytäntöjä, ettei jokainen kotisynnyttäjä joutuisi aloittamaan aina alusta.
Muuten loppuraskaus on mennyt mittojen mukaan aika lailla samoin kuin viimeksi. Sf-mitta on koko ajan pysytellyt pari senttiä pienempänä, nyt se oli korkeimmillaan eli 30 cm eikä siitä varmaan enää nouse. Vauva on hyvin alhaalla lantiossa, minkä jo tiesinkin. Ultrassa kaikki näytti hyvältä, painoarvio oli noin 2,8 kiloa eli samoissa kuin esikoisella, joka oli syntyessään kolme ja puolikiloinen. Painoa on tullut nyt vajaat kymmenen kiloa ensimmäisestä neuvolakäynnistä. Ja se tuntuu, vaikkei turvotusta ole tällä kertaa yhtään. Kymmenen kiloa on kuitenkin aika paljon lisää kannettavaa, joten ei ihme, jos on vähän tukalaa. Tosin ei sitä varmaan kovin paljon vähemmällä voi selvitäkään. Kunhan ei vaan tulisi kovasti enää lisää viimeisten viikkojen aikana.
Jos jotain pitäisi veikata, niin sanoisin, että kolmisen viikkoa vielä menee. Ei ole mitään erityisiä tuntemuksia synnytyksen lähestymisestä. Kohdunsuu oli vielä kiinni, joten voimakkaatkaan supistukset eivät ole ennakoimassa synnytystä. Toisaalta kaikki alkaa olla valmista, joten tässä sitten vain odotellaan ja ihmetellään.
maanantai 7. marraskuuta 2011
Kohta se tulee!
Tällä viikolla vauva on täysiaikainen. Ensi viikolla alkaa kotikätilön päivystys. Mihin se aika menee, kohtahan meillä on vauva! Synnytyspelko on väistynyt jonnekin kauas taakse. Pelko on hävinnyt sitä mukaa kun kotisynnytyssuunnitelmat ovat edenneet. Tuntuu vaan niin hyvältä, että tiedän etukäteen, ketä synnytyksessä on ainakin paikalla ja luotan siihen, että synnytystä hoidetaan minulle parhaalla mahdollisella tavalla. Minun ei tarvitse valmistautua pitämään puoliani, toivoa kemioiden jotenkin kohtaavan synnytystä hoitavien kätilöiden kanssa, jännittää mahdollista sulkua, miettiä sopivaa sairaalaan siirtymisaikaa... Tuntuu, että olen saanut ajatukset hienosti käännettyä siihen, miten synnytys voi sujua mahdollisimman hyvin sen sijaan, että miettisin, mikä kaikki voi mennä pieleen. Sitä on tullut tässä mietittyä ihan tarpeeksi.
On ollut myös tärkeää käydä mielessä kunnolla läpi edellinen synnytys ja sen jälkeinen aika. Parhaillaan on menossa hyvä harjoitus suhtautumisesta kipuihin ja epämukavuuteen. Vaikka liitoskivut ovatkin - jälleen - ihmeellisesti helpottaneet, niin öisin jalkoja särkee, alaselkä on jumissa ja jaksaminen on muutenkin vähissä. Mutta olen kyllä niin onnellinen, että edes liitoskivuista on taas taukoa, ne ovat kyllä ehkä viheliäisin vaiva ikinä. Näin loppuvaiheessa on selvästi ollut eniten apua lepäämisestä. Selällään jalat seinää vasten kohti kattoa on ihan must asento, tai oikeastaan mikä tahansa, missä saa pienen luisen kallon vähän irtaantumaan lantionpohjasta. Pakaravenytykset ja lantion pyörittely jumppapallon päällä on myös aika hyvä juttu. Jos alkaa kiristää (lihaksia tai hermoja), koetan palauttaa ajatukset rauhalliseen hengittämiseen ja tietoisesti rentouttaa kaikki lihakset. Joskus auttaa, joskus ei niinkään, mutta lihasjumitus on selvästi vähäisempää kuin viimeksi loppuraskaudessa.
Ehkä se synnytys vielä alkaa enemmän hiipiä mieleen, kun aika alkaa käydä vähiin. En aio edes ajatella, että vauva syntyisi ennen kätilön päivystyksen alkua. Esikoinen syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä, joten tämä saisi pitää aikatauluista yhtä hyvin kiinni. Nautin nyt näistä luottamuksen, rauhan ja ilon tunteista niin kauan kuin niitä kestää.
On ollut myös tärkeää käydä mielessä kunnolla läpi edellinen synnytys ja sen jälkeinen aika. Parhaillaan on menossa hyvä harjoitus suhtautumisesta kipuihin ja epämukavuuteen. Vaikka liitoskivut ovatkin - jälleen - ihmeellisesti helpottaneet, niin öisin jalkoja särkee, alaselkä on jumissa ja jaksaminen on muutenkin vähissä. Mutta olen kyllä niin onnellinen, että edes liitoskivuista on taas taukoa, ne ovat kyllä ehkä viheliäisin vaiva ikinä. Näin loppuvaiheessa on selvästi ollut eniten apua lepäämisestä. Selällään jalat seinää vasten kohti kattoa on ihan must asento, tai oikeastaan mikä tahansa, missä saa pienen luisen kallon vähän irtaantumaan lantionpohjasta. Pakaravenytykset ja lantion pyörittely jumppapallon päällä on myös aika hyvä juttu. Jos alkaa kiristää (lihaksia tai hermoja), koetan palauttaa ajatukset rauhalliseen hengittämiseen ja tietoisesti rentouttaa kaikki lihakset. Joskus auttaa, joskus ei niinkään, mutta lihasjumitus on selvästi vähäisempää kuin viimeksi loppuraskaudessa.
Ehkä se synnytys vielä alkaa enemmän hiipiä mieleen, kun aika alkaa käydä vähiin. En aio edes ajatella, että vauva syntyisi ennen kätilön päivystyksen alkua. Esikoinen syntyi täsmällisesti laskettuna päivänä, joten tämä saisi pitää aikatauluista yhtä hyvin kiinni. Nautin nyt näistä luottamuksen, rauhan ja ilon tunteista niin kauan kuin niitä kestää.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)