Miksi haluan synnyttää kotona

Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?

Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.

Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.

Mikä sairaalassa sitten pelottaa?

Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).

Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.

Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").

Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.

Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.

Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.

Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.