maanantai 29. elokuuta 2011
Miksi haluan synnyttää kotona
Ensimmäisissä ajatuksissani synnytyksestä ekan raskauden aikana toivoin, että vauva voisi syntyä maailmaan suunnilleen nukutuksessa, kokovartalopuudutuksessa tai ainakin mahdollisimman vahvojen troppien vaikutuksen alaisena. Pari vuotta myöhemmin suunnittelen jo raskauden alussa haluavani synnyttää kotona. Miksi ihmeessä?
Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.
Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.
Mikä sairaalassa sitten pelottaa?
Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).
Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.
Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").
Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.
Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.
Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.
Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.
Jos pitäisi nimetä yksi asia, joka synnytyksessä yleensä on kaikista tärkeintä, sanoisin (kuten moni muukin), että turvallisuus. Turvallisuus tarkoittaa tietenkin vauvan ja synnyttäjän fyysistä turvallisuutta: vauva saa tarpeeksi happea koko synnytyksen ajan ja synnyttäjä välttyy vakavilta repeämiltä, noin esimerkiksi. Mutta myös synnyttäjän henkisellä turvallisuudentunteella on paljon merkitystä molempien fyysisen turvallisuuden kannalta. Rauhallisuus, rentous ja luottamus edistävät elimistön oksitosiinin ja endorfiinin tuotantoa. Oksitosiini pitää supistukset käynnissä ja endorfiini lievittää kipua, lihasten rentous auttaa vauvaa kääntymään optimaaliseen asentoon lantiossa ja laskeutumaan. Pelko, jännitys ja ahdistus nostavat adrenaliinia, jolloin supistukset usein heikentyvät, kipu tuntuu sietämättömämmältä ja synnytyksen eteneminen hidastuu.
Tärkeä kysymys onkin se, missä kukin pystyy tuntemaan olonsa turvalliseksi. Minulle sairaalaan synnytyspaikkana liittyy paljon sellaisia riskejä, jotka aiheuttavat ahdistusta ja pelkoa. Tiedän, että hyvä sairaalasynnytys on täysin mahdollista. Jos loppuraskaudessa ilmenee mitään riskitekijöitä, sairaala on ainut vaihtoehto. Sairaalaan liittyy kuitenkin niin paljon epävarmuutta lisääviä ongelmia, että en voi rauhassa ajatella saavani tarvitsemaani hyvää hoitoa. Kotona pystyn vaikuttamaan siihen, millainen synnytysympäristö on ja ketä synnytyksessä on paikalla. Synnytystä hoitaa sama kätilö alusta loppuun, ja olemme jo etukäteen valmistautuneet kätilön kanssa yhdessä.
Mikä sairaalassa sitten pelottaa?
Aikajärjestyksessä ensimmäinen ongelma on jo heti sairaalaan siirtyminen. Pelkään etten (tälläkään kertaa) pysty rentoutumaan kotona, jos tiedän, että siirtyminen on jossain vaiheessa edessä. Synnytys voi olla kivulias ja supistukset säännöllisiä, vaikka eteneminen olisi vasta hyvin alussa. Oikean siirtymisajankohdan määrittely ei välttämättä ole helppoa, viimeksi ainakin kävin usean tunnin ajan sisäistä stressaavaa joko nyt-ei vielä -dialogia... (ja olimme silti ihan liian ajoissa).
Ei voi tietää, mihin sairaalaan lopulta mahtuu sisään. Ei voi tietää, kuka synnytystä hoitaa, vaan vastassa on vieras ihminen, joka ei myöskään tunne lainkaan minua. Kuten kirjoitin aiemmassa postauksessa, tällainen anonymiteetti olisi muuten houkuttelevaa, mutta minä en pysty hoitamaan hommaa yksin. Tarvitsen tukea, asiantuntemusta hyvistä asennoista synnytyksen aikana ja ennen kaikkea luottamusta hoitavaan henkilöön, jotta voin itse vain keskittyä rentoutumaan supistusten aikana ja lepäämään niiden välissä.
Sairaalassa tehdään rutiinitoimenpiteitä, jotka siinä ympäristössä ovat tarpeen, mutta jotka olivat viimeksi todella häiritseviä. Sikiön sydänäänimittaus eli käyrän ottaminen oli viimeksi stressaavaa, koska vyö ei meinannut pysyä paikoillaan, tarpeeksi hyvää käyränpätkää piti odottaa pari tuntia (!) ja laite vaikeutti keskittymistä rentoutumiseen. Yksi kätilö hoitaa työvuoronsa aikana yhtäaikaa useampaa synnyttäjää ja työssä on usein kiire, joten kätilön rooli avautumisvaiheessa voi olla lähinnä pistäytyä huoneessa tekemässä sisätutkimus ja seurata käyrää taukohuoneen monitorilta. Ei ihme, että epiduraalitoiveet alkavat kovasti nousta mieleen, jos mitään muuta tukea ei ole saatavilla... En halua erityisesti mollata kätilöitä, koska ongelma on enemmänkin sairaalaympäristössä. Hoitajien täytyy järjestää toimintansa ja voimavaransa niin, että he jaksavat tehdä työtä vuodesta toiseen. Useimmiten synnyttäjän toiveet otetaan kyllä mahdollisimman hyvin huomioon, jos ne selkeästi osaa ilmaista (mikä ei välttämättä ole ihan helppoa, etenkin jos haluaa vain abstraktisti "tukea").
Monille sairaala on varmaan melko neutraali paikka, johon ei liity mitään kummempia tunteita. Minua sairaala kuitenkin jo lähtökohtaisesti ahdistaa, eikä ahdistusta voi täysin selittää järjellä pois. Osittain siihen vaikuttavat aiemmat kokemukseni. Osansa on sillä, että olen seurannut läheisen mummoni saamaa kohtelua tämän vuoden aikana. Muutenkin oman lisänsä synnytykseen valmistautumiseen tuo se, että samalla pitää valmistautua lähestyvään kuolemaan.
Sairaala ei siis ole mikään ideaaliympäristö sellaiselle synnytykselle, jonka uskon olevani itselleni paras. Kirjotin aiemmin unelmasynnytyksestäni. Siinä keskeistä on, että synnytystä autettaisiin lääkkeettömin keinoin etenemään ja pystyisin rentoutumaan ja tulemaan toimeen supistuskivun kanssa. Viimeksi epiduraali oli hyvä juttu, mutta siihen liittyy riskejä. Lantioni on sen verran epäsymmetrinen, että en halua lisätä yhtään vauvan virheasentojen mahdollisuutta. En halua, että supistuksia taas tehostettaisiin syntocinonilla (oksitosiinilla), koska sen jälkeen kehon oma hormonitoiminta ei enää tuo helpotusta. Haluaisin välttyä repeämiltä, ja epiduraali + syntocinon yhdistelmänä lisää ponnistusvaiheen ongelmia (vaikka edipuraali ei pakotakaan ponnistamaan selälään sängyssä). Toivon, että minulla ei tällä kertaa olisi tarvetta epiduraalille, vaan supistuskipu pysyisi kestettävänä lääkkeettömin keinoin. Kotisynnytyksessä epiduraalin laittaminen ei tietenkään ole edes mahdollista, vaan se vaatii siirtymistä sairaalaan.
Minä tarvitsen hyvän synnytyskokemuksen. Tässä tilanteessa ja edellisen synnytyksen jälkeen se on erityisen tärkeää. Tiedän, että en pysty vaikuttamaan kaikkeen, ja ikäviä yllätyksiä voi tulla vastaan. Tiedän kuitenkin myös se, että omalla valmistautumisella voin vaikuttaa yllättävän moneen asiaan, ja tavallaan hoidan pelkoani ottamalla kaikesta mahdollisesta selvää ja valmistautumalla mahdollisimman hyvin. Sitten voin ainakin ajatella tehneeni kaiken, mikä oli tehtävissä.
Kotisynnytys on sairaalaa turvallisempi vaihtoehto, koska siinä minulla on koko ajan paikalla sama kätilö (mahdollisesti kaksikin). Kätilö on keskittynyt hoitamaan ainoastaan minua, tietää toiveeni, seuraa sydänääniä häiritsemättä synnytyksen kulkua ja huomaa ajoissa, milloin järeämpää puuttumista synnytyksen kulkuun tarvitaan ja tarvitsee kenties lähteä sairaalaan. Mikään mahdollinen ongelman alku ei jää huomaamatta, toisin kuin sairaalassa saattaa käydä. Sekä seuranta että tuki on jatkuvaa. Kätilö tuntee hyvin erilaisia lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä ja tapoja edistää synnytystä, ja osaa ehdottaa niitä. Luultavasti hyvä doula voisi auttaa sairaalasynnytyksessä ja kompensoida sairaalaympäristön puutteita. Mutta jos on mahdollisuus vaikuttaa siten, ettei sairaalaan tarvitsisi mennä, kotisynnytys on omalla kohdallani ehdoton ykkösvalinta.
torstai 25. elokuuta 2011
Kohti kotisynnytystä, osa 1
Meillä on kotikätilö! Mahtavaa! Jos kaikki menee hyvin, pieni mahamyllääjä saa syntyä kotona... eikä minun tarvitse synnyttää sairaalassa! Viime viikolla käytiin kätilön kanssa tutustumiskeskustelussa, jossa juteltiin reilun tunnin ajan edellisestä synnytyksestä, raskauden kulusta, toiveista ja ajatuksista. Sen jälkeen ollaan vielä tehty lopullista harkintaa, ja kun kaikki vaikuttaa kaikkien mielestä hyvältä, niin nyt varmisteltiin vielä puolin ja toisin.
Vielä pari vuotta sitten en i k i n ä olisi kuvitellut olevani joskus tässä tilanteessa. Eipä sillä, ensisynnyttäjällä ei täällä ole juuri muita vaihtoehtoja kuin sairaalasynnytys. Suurin osa ihmisistä varmaan ajattelee, että olen täysin seonnut päästäni. Kuitenkin minusta kotisynnytys tuntuu omalla kohdallani kaikista rationaalisimmalta vaihtoehdolta (sikäli kun mikään ihmisen tekemä päätös koskaan on puhtaasti järkiperäinen, vailla tunteita ja arvostuksia). En tiedä vielä, miten laajasti haluan päätöksestä kertoa etukäteen. Raskaana on jotenkin erityisen herkkä ikäville kommenteille, ja ihmisillä (myös terveydenhuollossa) on yleisesti paljon ennakkoluuloja ja vääriäkin käsityksiä, tai ei ainakaan ajankohtaista tietoa.
Kätilön kanssa on sovittu ainakin kahdesta tapaamisesta ennen synnytystä, kahdesta synnytyksen jälkeen, ja ympärivuorokautisesta päivystyksestä neljä viikkoa lasketun ajan ympärillä. Raskauden pitää sujua normaalisti, ja jos jotain poikkeavaa ilmenee, edessä on siirtyminen sairaalaan. Mielessä pyörii vielä paljon kysymyksiä, mutta jotenkin se perustavanlaatuinen pelko synnytystä kohtaan on laantunut tämän uutisen myötä. Olen saanut muutettua niitä puitteita, joissa synnytys tapahtuu. Edelleen on tärkeää hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa, mutta tuntuu kyllä pirun hyvältä, että on saanut muutettuakin jotakin!
Vielä pari vuotta sitten en i k i n ä olisi kuvitellut olevani joskus tässä tilanteessa. Eipä sillä, ensisynnyttäjällä ei täällä ole juuri muita vaihtoehtoja kuin sairaalasynnytys. Suurin osa ihmisistä varmaan ajattelee, että olen täysin seonnut päästäni. Kuitenkin minusta kotisynnytys tuntuu omalla kohdallani kaikista rationaalisimmalta vaihtoehdolta (sikäli kun mikään ihmisen tekemä päätös koskaan on puhtaasti järkiperäinen, vailla tunteita ja arvostuksia). En tiedä vielä, miten laajasti haluan päätöksestä kertoa etukäteen. Raskaana on jotenkin erityisen herkkä ikäville kommenteille, ja ihmisillä (myös terveydenhuollossa) on yleisesti paljon ennakkoluuloja ja vääriäkin käsityksiä, tai ei ainakaan ajankohtaista tietoa.
Kätilön kanssa on sovittu ainakin kahdesta tapaamisesta ennen synnytystä, kahdesta synnytyksen jälkeen, ja ympärivuorokautisesta päivystyksestä neljä viikkoa lasketun ajan ympärillä. Raskauden pitää sujua normaalisti, ja jos jotain poikkeavaa ilmenee, edessä on siirtyminen sairaalaan. Mielessä pyörii vielä paljon kysymyksiä, mutta jotenkin se perustavanlaatuinen pelko synnytystä kohtaan on laantunut tämän uutisen myötä. Olen saanut muutettua niitä puitteita, joissa synnytys tapahtuu. Edelleen on tärkeää hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa, mutta tuntuu kyllä pirun hyvältä, että on saanut muutettuakin jotakin!
tiistai 23. elokuuta 2011
Vaikea synnytys ja vauvan asento
Uusi oivallus sarjassa miksi en tiennyt tätä ennen ensimmäistä synnytystä... Viime viikolla tapasimme mahdollista tulevaa kotikätilöä (siitä lisää, kunhan ehdin!). Sain hyvinkin mahdollisen selityksen sille, miksi eka synnytys eteni niin hitaasti ja kivuliaasti: vauvan hankala tarjonta ja lantion virheasennot. Joskus sitä täytyy ilmeisesti kuulla periaatteessa tututkin asiat jonkun toisen suusta, ennen kuin ne menevät jakeluun.
Olen lueskellut tekstejä, joissa puhutaan vauvan optimaalisesta tarjonnasta ja vauvan asennon vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Yksinkertainen periaate on, että laskeutuakseen mahdollisimman helposti synnytyskanavan läpi vauvan kannattaisi kiinnittyä oikeanlaiseen tarjontaan viimeistään synnytyksen alussa. Jos tarjonta on huono, niin matka on pidempi, jolloin synnytys pitenee ja on kivuliaampi. Ja tärkeintä kaikesta: tarjontaan voi itse vaikuttaa raskauden aikana ja etenkin loppuvaiheessa tehtävillä harjoituksilla! Tämä pointti minulle on valjennut vasta ihan hetki sitten.
Vauvan huono tarjonta tulee todennäköisemmäksi, jos lantion alueella on virheasentoja ja lihasjännitystä. Minulta on esimerkiksi murtunut joskus vuosia sitten häntäluu ja lantioni on hieman vinossa niin että oikea puoli on aavistuksen ylempänä. Virheasentoja on usein mahdoton itse huomata, mutta hyvä fysioterapeutti, osteopaatti tai muu asiantuntija kiinnittää niihin kyllä huomiota. Lantion ja alaselän alueen kivut, särky ja jäykkyys ennen raskautta ja raskauden aikana voivat kertoa siitä, että alueella on epätasapainoa.
Ekassa synnytyksessäni oli pitkä avautumisvaihe, jossa supistukset tuntuivat kipuna myös selässä ja reisissä, ja kipu säteili selän puolelle myös supistusten välissä niin voimakkaasti, että ne tuntuivat jatkuvan tauotta. Tämä viittaisi ns. avosuiseen tarjontaan, josta vauva joutuu kääntymään pidemmän kierroksen päätyäkseen optimaaliseen raivotarjontaan. Vauva syntyi käsittääkseni raivotarjonnassa, mutta nyrkki poskella. Sitä en tiedä, olisiko tämä ollut estettävissä, mutta avautumisvaiheen kannalta erilaisista loppuraskauden harjoituksista olisi voinut olla apua.
Haluaisin kovasti, että synnytyksessä olisi jo valmistautumisvaiheessa mukana ihminen, joka osaisi tunnistaa mahdolliset ongelmat vauvan asennossa ja toimia tiedon mukaisesti. Neuvoloissa ja sairaaloissa tällaista tietoa ja osaamista ei tunnu olevan. Ensin ihmettelin kovasti, miksei ole - olisihan tässä yksinkertainen keino helpottaa monia synnytyksiä ja joissain tapauksissa välttää päätymistä keisarinleikkaukseen kesken synnytyksen. Syitä on varmaan monia. Ehkä menetelmistä ei ole tehty tarpeeksi laajaa tieteellistä tutkimusta, jotta niitä sisällytettäisiin kätilöiden ja äitiysneuvolan terkkareiden koulutukseen. Ennen synnytystä synnytysvalmennusta ei muutenkaan juuri ole tarjolla. Synnytyksen aikana kontakti kätilöön voi jäädä melko pinnalliseksi, sillä yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan, eikä aikaa ole keskittyä tutkimaan ja tukemaan yhtä ihmistä. Moni synnyttäjä tulee sairaalaan valmistautuneena pyytämään epiduraalin heti kun mahdollista, jolloin kätilön ei tarvitse tai kannata ehdottaa mitään muuta. Kaikissa raskauksissa ja synnytyksissä ongelmia ei tietenkään ole, vaan vauva kiinnittyy itsekseen hyvään asentoon. Ja ehkä vielä se, että keisarinleikkausta virhetarjonnan tai avautumisen pysähtymisen takia pidetään normaalina ja ainoana vaihtoehtona, eikä mitään muuta kokeilla. (Enkä vähättele tällaisissa tapauksissa kiireellisen tai hätäsektion tarvetta, mutta kenties joissain tapauksissa sektioon päätyminen olisi voitu välttää.)
Niin mitä sitten voi tehdä? Oma kartoituksenikin on vielä hieman kesken, mutta koetan saada jotain kasaan piakkoin. Alkuun pääsee lukemalla tekstin Optimaalinen vauvan asento synnytyksessä. Spinning babies -sivustolla ja blogissa on vielä paljon enemmän tietoa ja tekniikoita. Tämän blogin linkkisivulla on koottuna erilaisia asiantuntijoita Helsingin alueella, joista on varmasti apua.
(Täytyy vielä avautua taas hieman tuosta Bebesinfon tekstistä... En itse tekisi tekstin alussa samanlaista mutkat suoriksi -vastakkainasettelua entisajan ja nykyajan synnyttäjien välille. Kyllä ennenkin oli vaikeita synnytyksiä ja ahtaita lantioita. Ja nykyään ongelmia aiheuttavat peruskoulusta asti jatkuva istumatyö - ja joissain tapauksissa ehkä myös vääränlainen urheilu/kuntosalitreenaus - ja monet muutkin asiat kuin sohvalla löhöily. Puolustan sohvalla löhöilyä!)
Päivän hyvä uutinen on se, että tällainen työpaikan määräaikainen pohjasakkakin on oikeutettu liikuntaseteleihin! Saamani 45 euron yllätyksen aion varmaan käyttää Joogasali Asanan tai Manipuran tunteihin. Asanan sunnuntai-iltojen lempeää joogaa voin muutenkin suositella kovasti. Raskaana ollessakin siellä voi hyvin käydä ainakin toisen kolmanneksen loppuun (luulen että oma mahani alkaa sen jälkeen kaivata äitiysjoogaa), etenkin jos on aiemmin joogannut jonkin verran. Muuten aikaisempaa joogakokemusta ei tarvita.
Olen lueskellut tekstejä, joissa puhutaan vauvan optimaalisesta tarjonnasta ja vauvan asennon vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Yksinkertainen periaate on, että laskeutuakseen mahdollisimman helposti synnytyskanavan läpi vauvan kannattaisi kiinnittyä oikeanlaiseen tarjontaan viimeistään synnytyksen alussa. Jos tarjonta on huono, niin matka on pidempi, jolloin synnytys pitenee ja on kivuliaampi. Ja tärkeintä kaikesta: tarjontaan voi itse vaikuttaa raskauden aikana ja etenkin loppuvaiheessa tehtävillä harjoituksilla! Tämä pointti minulle on valjennut vasta ihan hetki sitten.
Vauvan huono tarjonta tulee todennäköisemmäksi, jos lantion alueella on virheasentoja ja lihasjännitystä. Minulta on esimerkiksi murtunut joskus vuosia sitten häntäluu ja lantioni on hieman vinossa niin että oikea puoli on aavistuksen ylempänä. Virheasentoja on usein mahdoton itse huomata, mutta hyvä fysioterapeutti, osteopaatti tai muu asiantuntija kiinnittää niihin kyllä huomiota. Lantion ja alaselän alueen kivut, särky ja jäykkyys ennen raskautta ja raskauden aikana voivat kertoa siitä, että alueella on epätasapainoa.
Ekassa synnytyksessäni oli pitkä avautumisvaihe, jossa supistukset tuntuivat kipuna myös selässä ja reisissä, ja kipu säteili selän puolelle myös supistusten välissä niin voimakkaasti, että ne tuntuivat jatkuvan tauotta. Tämä viittaisi ns. avosuiseen tarjontaan, josta vauva joutuu kääntymään pidemmän kierroksen päätyäkseen optimaaliseen raivotarjontaan. Vauva syntyi käsittääkseni raivotarjonnassa, mutta nyrkki poskella. Sitä en tiedä, olisiko tämä ollut estettävissä, mutta avautumisvaiheen kannalta erilaisista loppuraskauden harjoituksista olisi voinut olla apua.
Haluaisin kovasti, että synnytyksessä olisi jo valmistautumisvaiheessa mukana ihminen, joka osaisi tunnistaa mahdolliset ongelmat vauvan asennossa ja toimia tiedon mukaisesti. Neuvoloissa ja sairaaloissa tällaista tietoa ja osaamista ei tunnu olevan. Ensin ihmettelin kovasti, miksei ole - olisihan tässä yksinkertainen keino helpottaa monia synnytyksiä ja joissain tapauksissa välttää päätymistä keisarinleikkaukseen kesken synnytyksen. Syitä on varmaan monia. Ehkä menetelmistä ei ole tehty tarpeeksi laajaa tieteellistä tutkimusta, jotta niitä sisällytettäisiin kätilöiden ja äitiysneuvolan terkkareiden koulutukseen. Ennen synnytystä synnytysvalmennusta ei muutenkaan juuri ole tarjolla. Synnytyksen aikana kontakti kätilöön voi jäädä melko pinnalliseksi, sillä yhdellä kätilöllä on monta synnyttäjää hoidettavanaan, eikä aikaa ole keskittyä tutkimaan ja tukemaan yhtä ihmistä. Moni synnyttäjä tulee sairaalaan valmistautuneena pyytämään epiduraalin heti kun mahdollista, jolloin kätilön ei tarvitse tai kannata ehdottaa mitään muuta. Kaikissa raskauksissa ja synnytyksissä ongelmia ei tietenkään ole, vaan vauva kiinnittyy itsekseen hyvään asentoon. Ja ehkä vielä se, että keisarinleikkausta virhetarjonnan tai avautumisen pysähtymisen takia pidetään normaalina ja ainoana vaihtoehtona, eikä mitään muuta kokeilla. (Enkä vähättele tällaisissa tapauksissa kiireellisen tai hätäsektion tarvetta, mutta kenties joissain tapauksissa sektioon päätyminen olisi voitu välttää.)
Niin mitä sitten voi tehdä? Oma kartoituksenikin on vielä hieman kesken, mutta koetan saada jotain kasaan piakkoin. Alkuun pääsee lukemalla tekstin Optimaalinen vauvan asento synnytyksessä. Spinning babies -sivustolla ja blogissa on vielä paljon enemmän tietoa ja tekniikoita. Tämän blogin linkkisivulla on koottuna erilaisia asiantuntijoita Helsingin alueella, joista on varmasti apua.
(Täytyy vielä avautua taas hieman tuosta Bebesinfon tekstistä... En itse tekisi tekstin alussa samanlaista mutkat suoriksi -vastakkainasettelua entisajan ja nykyajan synnyttäjien välille. Kyllä ennenkin oli vaikeita synnytyksiä ja ahtaita lantioita. Ja nykyään ongelmia aiheuttavat peruskoulusta asti jatkuva istumatyö - ja joissain tapauksissa ehkä myös vääränlainen urheilu/kuntosalitreenaus - ja monet muutkin asiat kuin sohvalla löhöily. Puolustan sohvalla löhöilyä!)
Päivän hyvä uutinen on se, että tällainen työpaikan määräaikainen pohjasakkakin on oikeutettu liikuntaseteleihin! Saamani 45 euron yllätyksen aion varmaan käyttää Joogasali Asanan tai Manipuran tunteihin. Asanan sunnuntai-iltojen lempeää joogaa voin muutenkin suositella kovasti. Raskaana ollessakin siellä voi hyvin käydä ainakin toisen kolmanneksen loppuun (luulen että oma mahani alkaa sen jälkeen kaivata äitiysjoogaa), etenkin jos on aiemmin joogannut jonkin verran. Muuten aikaisempaa joogakokemusta ei tarvita.
maanantai 22. elokuuta 2011
Voi kateus
Raskaus vahvistaa ihmisen pahimpia puolia. Viime aikoina olen ollut sekä ärtynyt että kateellinen. Kateus ei oikeastaan kohdistu ihmisiin, jotka eivät ole raskaana. Sen sijaan olen huomannut ainakin seuraavat hyvin ärsyttävät ihmisryhmät:
Ensimmäinen kateuden kohteeni on ihmiset, jotka raskaudestaan huolimatta pystyvät ja jaksavat viettää suhteellisen normaalia elämää. Esimerkiksi ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen bussiin, kävelemään kohtuullisia matkoja, istumaan mukavasti, tai jopa käymään konserteissa, leffassa, baarissa, pyöräilemässä... Näitä ihmisiä ilmeisesti tarkoitetaan, kun sanotaan, ettei raskaus ole sairaus.
Kadehdin ihmisiä, joilla on ollut nopea synnytys. Vaikka tiedän hyvin, että nopeakin synnytys voi olla raskas kokemus, eikä kukaan muu voi arvioida toisen synnytyskokemusta, niin silti huomaan ajattelevani, että alle puolessa vuorokaudessa hommasta selvinneet ovat jotenkin erityisen onnekkaita. Huomaan ärsyyntyväni etenkin siitä, jos joku valittaa, ettei ehtinyt saada epiduraalia. Mitä! Jos synnytys kerran eteni niin nopeasti, niin sietäisi olla tyytyväinen! Ja sitten hävettää taas.
Kadehdin myös niitä, jotka ovat heti kohta synnytyksen jälkeen iloisesti jalkeilla. Jotkut ilmeisesti tuntevat ainoastaan lievää epämukavuutta istumisen ja kävelemisen suhteen, eivätkä ole käytännössä vuodepotilaina kahta ensimmäistä viikkoa.
Ja sitten on vielä ne, jotka suunnilleen heti synnytyssalista ryntäävät jumppaan, joogaan ja kuntosalille. Ilman ongelmia. Oma kehoni tuntuu reagoivan raskauden aikaisiin muutoksiin melkoisen rankasti: lantion alueen liitokset löystyvät edestä ja alaselästä, tulee virheasentoja, suorat vatsalihakset erkanevat kauas toisistaan ja niiden palautumiseen menee kauan... Varmaan samat muutokset tapahtuvat kaikille, mutta toisille vain lievempinä ja vasta loppuvaiheessa, ja ne myös palautuvat nopeammin. Kuntoutuminen vaan on niin pirun hidasta, pitkään pitää olla tosi varovainen, ettei tee mitään, mikä hidastaa palautumista. Niin kuin monet vatsalihaksiin kohdistuvat harjoitteet ja mikä tahansa nopeatempoinen (tai paremmin sanottuna: ei äärimmäisen hidastempoinen) harjoitus. Kuten vaikka tanssi. Olen ollut yli puolivuotiaan kanssa vauvajumpassakin, joka oli selälleni liian rankkaa.
Ja kun nyt alkuun pääsin, niin kadehdin myös niin sanottujen helppojen vauvojen vanhempia. Olisi niin kiva, jos vauvan voisi vain laskea sänkyyn tai rattaisiin, johon se itsekseen vain nukahtaisi, ilman karjumista. Ja se nukkuisi pidemmän ajan kuin vartin tai puoli tuntia kerrallaan. Ja rauhoittuisi muutenkin kuin kantamalla tai syöttämällä. Silloin saattaisi saada vanhempainvapaiden aikana tehtyä kotona jotain pieniä omia juttuja. Epäsäännöllisten, usein alle tunnin kestävien päiväunien aikana ei kauheasti mitään erityistä saa aikaan. Ja kaupungille lähteminen olisi paljon yksinkertaisempaa, jos käärö ei minä hetkenä tahansa saattaisi puhjeta kiljumaan.
Vuosi sitten kadehdin myös kaikkia niitä, joiden yksivuotiaat osasivat muitakin motorisia taitoja kuin ryömimisen. Ärsyttävintä ikinä on sellainen "kyllä sitten kun se kävelee niin toivot ettei ikinä olisi oppinutkaan" -hymistely. Minusta kävelemään oppiminen helpotti elämää suunnattomasti. Lasta ei tarvinnut enää ihan koko ajan kanniskella, lapsella oli ulkona jotain muutakin tekemistä kuin keinuminen (jonne se piti kantaa), koko ajan ei tarvinnut olla takana varmistamassa, kun toinen yrittää päästä seisomaan, ja ylipäänsä lapsesta tuli paljon omatoimisempi.
Jos nyt järjellä ajattelen, niin en suhtaudu mitenkään äärimmäisen vihamielisesti kaikkiin niihin, joilla asiat ovat menneet omasta näkökulmastani helpommin. Jokaisella on kuitenkin taatusti omat haasteensa, ja jos muilla menee hyvin, niin ei se ole minulta pois. Ainoastaan silloin alkaa nousta savu korvista, kun joku alkaa yleistämään hyvin rajoittuneiden kokemusten perusteella. "Kyllä minä vaan kävin hiihtomaratonilla viikkoa ennen synnytystä (enkä oikein tajua, mikseivät kaikki muutkin pystyisi siihen)."
Hohhoh, onpahan taas maanantai!
Ensimmäinen kateuden kohteeni on ihmiset, jotka raskaudestaan huolimatta pystyvät ja jaksavat viettää suhteellisen normaalia elämää. Esimerkiksi ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen bussiin, kävelemään kohtuullisia matkoja, istumaan mukavasti, tai jopa käymään konserteissa, leffassa, baarissa, pyöräilemässä... Näitä ihmisiä ilmeisesti tarkoitetaan, kun sanotaan, ettei raskaus ole sairaus.
Kadehdin ihmisiä, joilla on ollut nopea synnytys. Vaikka tiedän hyvin, että nopeakin synnytys voi olla raskas kokemus, eikä kukaan muu voi arvioida toisen synnytyskokemusta, niin silti huomaan ajattelevani, että alle puolessa vuorokaudessa hommasta selvinneet ovat jotenkin erityisen onnekkaita. Huomaan ärsyyntyväni etenkin siitä, jos joku valittaa, ettei ehtinyt saada epiduraalia. Mitä! Jos synnytys kerran eteni niin nopeasti, niin sietäisi olla tyytyväinen! Ja sitten hävettää taas.
Kadehdin myös niitä, jotka ovat heti kohta synnytyksen jälkeen iloisesti jalkeilla. Jotkut ilmeisesti tuntevat ainoastaan lievää epämukavuutta istumisen ja kävelemisen suhteen, eivätkä ole käytännössä vuodepotilaina kahta ensimmäistä viikkoa.
Ja sitten on vielä ne, jotka suunnilleen heti synnytyssalista ryntäävät jumppaan, joogaan ja kuntosalille. Ilman ongelmia. Oma kehoni tuntuu reagoivan raskauden aikaisiin muutoksiin melkoisen rankasti: lantion alueen liitokset löystyvät edestä ja alaselästä, tulee virheasentoja, suorat vatsalihakset erkanevat kauas toisistaan ja niiden palautumiseen menee kauan... Varmaan samat muutokset tapahtuvat kaikille, mutta toisille vain lievempinä ja vasta loppuvaiheessa, ja ne myös palautuvat nopeammin. Kuntoutuminen vaan on niin pirun hidasta, pitkään pitää olla tosi varovainen, ettei tee mitään, mikä hidastaa palautumista. Niin kuin monet vatsalihaksiin kohdistuvat harjoitteet ja mikä tahansa nopeatempoinen (tai paremmin sanottuna: ei äärimmäisen hidastempoinen) harjoitus. Kuten vaikka tanssi. Olen ollut yli puolivuotiaan kanssa vauvajumpassakin, joka oli selälleni liian rankkaa.
Ja kun nyt alkuun pääsin, niin kadehdin myös niin sanottujen helppojen vauvojen vanhempia. Olisi niin kiva, jos vauvan voisi vain laskea sänkyyn tai rattaisiin, johon se itsekseen vain nukahtaisi, ilman karjumista. Ja se nukkuisi pidemmän ajan kuin vartin tai puoli tuntia kerrallaan. Ja rauhoittuisi muutenkin kuin kantamalla tai syöttämällä. Silloin saattaisi saada vanhempainvapaiden aikana tehtyä kotona jotain pieniä omia juttuja. Epäsäännöllisten, usein alle tunnin kestävien päiväunien aikana ei kauheasti mitään erityistä saa aikaan. Ja kaupungille lähteminen olisi paljon yksinkertaisempaa, jos käärö ei minä hetkenä tahansa saattaisi puhjeta kiljumaan.
Vuosi sitten kadehdin myös kaikkia niitä, joiden yksivuotiaat osasivat muitakin motorisia taitoja kuin ryömimisen. Ärsyttävintä ikinä on sellainen "kyllä sitten kun se kävelee niin toivot ettei ikinä olisi oppinutkaan" -hymistely. Minusta kävelemään oppiminen helpotti elämää suunnattomasti. Lasta ei tarvinnut enää ihan koko ajan kanniskella, lapsella oli ulkona jotain muutakin tekemistä kuin keinuminen (jonne se piti kantaa), koko ajan ei tarvinnut olla takana varmistamassa, kun toinen yrittää päästä seisomaan, ja ylipäänsä lapsesta tuli paljon omatoimisempi.
Jos nyt järjellä ajattelen, niin en suhtaudu mitenkään äärimmäisen vihamielisesti kaikkiin niihin, joilla asiat ovat menneet omasta näkökulmastani helpommin. Jokaisella on kuitenkin taatusti omat haasteensa, ja jos muilla menee hyvin, niin ei se ole minulta pois. Ainoastaan silloin alkaa nousta savu korvista, kun joku alkaa yleistämään hyvin rajoittuneiden kokemusten perusteella. "Kyllä minä vaan kävin hiihtomaratonilla viikkoa ennen synnytystä (enkä oikein tajua, mikseivät kaikki muutkin pystyisi siihen)."
Hohhoh, onpahan taas maanantai!
torstai 18. elokuuta 2011
Jaksaa vielä yhden
Raskaus ja synnytys ovat alkusoittoa kaikelle sille loppuelämälle, jossa tiettyinä hetkinä on oman jaksamiskykynsä äärirajoilla. Vauva saattaa huutaa tuntikausia keskellä yötä, vaatii jatkuvaa kantamista, tai taapero oksentaa monta tuntia putkeen. Synnytyksessä tulee vaihe, jolloin supistukset tulevat tiheästi toinen toisensa perään, ajantaju hämärtyy ja paniikki alkaa iskeä. Paras saamani neuvo kuuluu: yksi kerrallaan. Yksi askel vauva sylissä, yksi yöherääminen, yksi supistus. Silloin kun tilanne on päällä ja voimat alkavat loppua, ei ole oikea aika miettiä, mitä vielä on edessä, tai pyöritellä pidemmän tähtäimen ratkaisuja, muutoksia ja sitä, miten tilanteesta pääsisi pois. Silloin auttaa, kun keskittyy selviämään juuri siitä kyseisestä minuutista.
Tämän tekniikan voisi lisätä edellisen postauksen keinoihin selvitä synnytyksestä järjissään. Samaa ajatusta voi soveltaa sellaisiin myöhemmin vastaan tuleviin tilanteisiin kuten imetysongelmiin. Silloinkin voi asettaa takarajan: jaksan vielä yhden imetyskerran, yhden päivän tai viikon. Tietysti eteen voi tulla yllättäenkin piste, jossa ei vaan jaksa enää, yhtäkään. Ja joskus on myös tehtävä niitä ratkaisuja ja muutoksia, kenenkään ei tarvitse alkaa marttyyriksi. Ja tietysti on tilanteita, joita ei tule sietää, kuten väkivaltaa tai sen uhkaa. Mutta joissain tilanteissa on loppujen lopuksi helpompaa itselle keskittyä selviämään juuri siitä hetkestä kuin lähteä muuttamaan olosuhteita. Synnytyksessä ja lasten kanssa kaikki tilanteet ja vaiheet ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, ja se muutos saattaa olla aivan nurkan takana.
Tämän tekniikan voisi lisätä edellisen postauksen keinoihin selvitä synnytyksestä järjissään. Samaa ajatusta voi soveltaa sellaisiin myöhemmin vastaan tuleviin tilanteisiin kuten imetysongelmiin. Silloinkin voi asettaa takarajan: jaksan vielä yhden imetyskerran, yhden päivän tai viikon. Tietysti eteen voi tulla yllättäenkin piste, jossa ei vaan jaksa enää, yhtäkään. Ja joskus on myös tehtävä niitä ratkaisuja ja muutoksia, kenenkään ei tarvitse alkaa marttyyriksi. Ja tietysti on tilanteita, joita ei tule sietää, kuten väkivaltaa tai sen uhkaa. Mutta joissain tilanteissa on loppujen lopuksi helpompaa itselle keskittyä selviämään juuri siitä hetkestä kuin lähteä muuttamaan olosuhteita. Synnytyksessä ja lasten kanssa kaikki tilanteet ja vaiheet ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, ja se muutos saattaa olla aivan nurkan takana.
keskiviikko 17. elokuuta 2011
Mielikuvat synnytyksessä
Tässä artikkeli erilaisten mielikuvien ja affirmaatioiden käytöstä synnytyskivun lievittämiseksi: Mielikuvista apua synnytykseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)