Raskaus vahvistaa ihmisen pahimpia puolia. Viime aikoina olen ollut sekä ärtynyt että kateellinen. Kateus ei oikeastaan kohdistu ihmisiin, jotka eivät ole raskaana. Sen sijaan olen huomannut ainakin seuraavat hyvin ärsyttävät ihmisryhmät:
Ensimmäinen kateuden kohteeni on ihmiset, jotka raskaudestaan huolimatta pystyvät ja jaksavat viettää suhteellisen normaalia elämää. Esimerkiksi ottamaan muutaman juoksuaskeleen ehtiäkseen bussiin, kävelemään kohtuullisia matkoja, istumaan mukavasti, tai jopa käymään konserteissa, leffassa, baarissa, pyöräilemässä... Näitä ihmisiä ilmeisesti tarkoitetaan, kun sanotaan, ettei raskaus ole sairaus.
Kadehdin ihmisiä, joilla on ollut nopea synnytys. Vaikka tiedän hyvin, että nopeakin synnytys voi olla raskas kokemus, eikä kukaan muu voi arvioida toisen synnytyskokemusta, niin silti huomaan ajattelevani, että alle puolessa vuorokaudessa hommasta selvinneet ovat jotenkin erityisen onnekkaita. Huomaan ärsyyntyväni etenkin siitä, jos joku valittaa, ettei ehtinyt saada epiduraalia. Mitä! Jos synnytys kerran eteni niin nopeasti, niin sietäisi olla tyytyväinen! Ja sitten hävettää taas.
Kadehdin myös niitä, jotka ovat heti kohta synnytyksen jälkeen iloisesti jalkeilla. Jotkut ilmeisesti tuntevat ainoastaan lievää epämukavuutta istumisen ja kävelemisen suhteen, eivätkä ole käytännössä vuodepotilaina kahta ensimmäistä viikkoa.
Ja sitten on vielä ne, jotka suunnilleen heti synnytyssalista ryntäävät jumppaan, joogaan ja kuntosalille. Ilman ongelmia. Oma kehoni tuntuu reagoivan raskauden aikaisiin muutoksiin melkoisen rankasti: lantion alueen liitokset löystyvät edestä ja alaselästä, tulee virheasentoja, suorat vatsalihakset erkanevat kauas toisistaan ja niiden palautumiseen menee kauan... Varmaan samat muutokset tapahtuvat kaikille, mutta toisille vain lievempinä ja vasta loppuvaiheessa, ja ne myös palautuvat nopeammin. Kuntoutuminen vaan on niin pirun hidasta, pitkään pitää olla tosi varovainen, ettei tee mitään, mikä hidastaa palautumista. Niin kuin monet vatsalihaksiin kohdistuvat harjoitteet ja mikä tahansa nopeatempoinen (tai paremmin sanottuna: ei äärimmäisen hidastempoinen) harjoitus. Kuten vaikka tanssi. Olen ollut yli puolivuotiaan kanssa vauvajumpassakin, joka oli selälleni liian rankkaa.
Ja kun nyt alkuun pääsin, niin kadehdin myös niin sanottujen helppojen vauvojen vanhempia. Olisi niin kiva, jos vauvan voisi vain laskea sänkyyn tai rattaisiin, johon se itsekseen vain nukahtaisi, ilman karjumista. Ja se nukkuisi pidemmän ajan kuin vartin tai puoli tuntia kerrallaan. Ja rauhoittuisi muutenkin kuin kantamalla tai syöttämällä. Silloin saattaisi saada vanhempainvapaiden aikana tehtyä kotona jotain pieniä omia juttuja. Epäsäännöllisten, usein alle tunnin kestävien päiväunien aikana ei kauheasti mitään erityistä saa aikaan. Ja kaupungille lähteminen olisi paljon yksinkertaisempaa, jos käärö ei minä hetkenä tahansa saattaisi puhjeta kiljumaan.
Vuosi sitten kadehdin myös kaikkia niitä, joiden yksivuotiaat osasivat muitakin motorisia taitoja kuin ryömimisen. Ärsyttävintä ikinä on sellainen "kyllä sitten kun se kävelee niin toivot ettei ikinä olisi oppinutkaan" -hymistely. Minusta kävelemään oppiminen helpotti elämää suunnattomasti. Lasta ei tarvinnut enää ihan koko ajan kanniskella, lapsella oli ulkona jotain muutakin tekemistä kuin keinuminen (jonne se piti kantaa), koko ajan ei tarvinnut olla takana varmistamassa, kun toinen yrittää päästä seisomaan, ja ylipäänsä lapsesta tuli paljon omatoimisempi.
Jos nyt järjellä ajattelen, niin en suhtaudu mitenkään äärimmäisen vihamielisesti kaikkiin niihin, joilla asiat ovat menneet omasta näkökulmastani helpommin. Jokaisella on kuitenkin taatusti omat haasteensa, ja jos muilla menee hyvin, niin ei se ole minulta pois. Ainoastaan silloin alkaa nousta savu korvista, kun joku alkaa yleistämään hyvin rajoittuneiden kokemusten perusteella. "Kyllä minä vaan kävin hiihtomaratonilla viikkoa ennen synnytystä (enkä oikein tajua, mikseivät kaikki muutkin pystyisi siihen)."
Hohhoh, onpahan taas maanantai!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti