Raskaus ja synnytys ovat alkusoittoa kaikelle sille loppuelämälle, jossa tiettyinä hetkinä on oman jaksamiskykynsä äärirajoilla. Vauva saattaa huutaa tuntikausia keskellä yötä, vaatii jatkuvaa kantamista, tai taapero oksentaa monta tuntia putkeen. Synnytyksessä tulee vaihe, jolloin supistukset tulevat tiheästi toinen toisensa perään, ajantaju hämärtyy ja paniikki alkaa iskeä. Paras saamani neuvo kuuluu: yksi kerrallaan. Yksi askel vauva sylissä, yksi yöherääminen, yksi supistus. Silloin kun tilanne on päällä ja voimat alkavat loppua, ei ole oikea aika miettiä, mitä vielä on edessä, tai pyöritellä pidemmän tähtäimen ratkaisuja, muutoksia ja sitä, miten tilanteesta pääsisi pois. Silloin auttaa, kun keskittyy selviämään juuri siitä kyseisestä minuutista.
Tämän tekniikan voisi lisätä edellisen postauksen keinoihin selvitä synnytyksestä järjissään. Samaa ajatusta voi soveltaa sellaisiin myöhemmin vastaan tuleviin tilanteisiin kuten imetysongelmiin. Silloinkin voi asettaa takarajan: jaksan vielä yhden imetyskerran, yhden päivän tai viikon. Tietysti eteen voi tulla yllättäenkin piste, jossa ei vaan jaksa enää, yhtäkään. Ja joskus on myös tehtävä niitä ratkaisuja ja muutoksia, kenenkään ei tarvitse alkaa marttyyriksi. Ja tietysti on tilanteita, joita ei tule sietää, kuten väkivaltaa tai sen uhkaa. Mutta joissain tilanteissa on loppujen lopuksi helpompaa itselle keskittyä selviämään juuri siitä hetkestä kuin lähteä muuttamaan olosuhteita. Synnytyksessä ja lasten kanssa kaikki tilanteet ja vaiheet ovat kuitenkin jatkuvassa muutoksessa, ja se muutos saattaa olla aivan nurkan takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti